Äidin kielletyt tunteet (Toim. Kristiina Janhunen ja Minna Oulasmaa)

Väestöliitto 2008
ISBN: 978-951-9450-93-3

Tätä kirjaa voisin suositella kaikille äideille, ei vain niille, jotka kokevat tuntevansa tai tunteneensa kiellettyjä tunteita (jos sellaisiakin on). Jokainen äiti kohtaa varmasti ainakin jonkun kirjassa mainitusta 11 äitimyytistä, tuntee syyllisyyttä tai pahaa mieltä jostain vanhemmuuteen liittyvästä asiasta, tai väsyy oman ajan puutteeseen. Pikkulapsivaihe on yleensä mullistava kokemus niillekin, jotka nauttivat siitä täysin rinnoin.

Tässä kirjassa käydään läpi vanhemmuutta nimenomaan suomalaisen äidin näkökulmasta. Kirjassa käsitellään paljon vaikeita aiheita, joista yleensä joko vaietaan, tai joita ainakin vähätellään. Äitiys on kuitenkin niin tärkeä asia, ettei näitä asioita pitäisi vaieta pois.

Voisin suositella kirjaa isille ja muille kumppaneillekin, vaikka kirjassa keskitytäänkin äiteihin. Varsinkin, jos epäilee lapsen äidin olevan masentunut, syyllistynyt tai liian stressaantunut äitiydestään. Jos ei ole itse äiti, voi olla todella vaikea ymmärtää niitä lamaannuttavia tunteita, joita äitiys joskus joissakin herättää. Tämä kirja voi auttaa ymmärtämään äitiä, ja auttaa äidin tukemisessa.

"Äitiys on haasteellista, se voi olla vaikeaa, väsyttävää ja raivostuttavaa", kirjassa sanotaan (s. 109). Sivulla 59 on piirretty kuva imettävästä äidistä. Hänen rintansa ovat suuret, silmissä tyhjä tuijotus, ja koko muu ruumis häipyy jonnekin olemattomiin. Mutta vauvalla on kuvassa ihana, onnellinen hymy ja silmät nautinnollisesti kiinni. Niin turhauttavaa kuin oman itsen ajoittainen katoaminen voikin olla, tuo kuva saa minut silti hymyilemään; Inkan onni on minun onneni.

Kirjassa käsitellään kiellettyinä pidettyjen tunteiden lisäksi mm. lähtöperhettä, neuvolasta, läheisiltä ja ammattilaisilta saatavaa tukea, yksinäisyyttä, sekä kaiken keskellä selviämistä. "Myöhemmin moni huomaa itsessään valtavan määrän rohkeutta, jaksamista ja osaamista" (s. 109). Sitä odotellessa ;)

Roberto Saviano: Gomorra - Mafian valtakunta

(Gomorra Viaggo nell'impero economico e nel sogno di dominio della camorra)
WSOY: Juva 2007
ISBN:978-951-0-33186-6

Roberto Saviano kirjoittaa kiihkeästi ja runollisesti kotimaansa Italian rikollisklaaneista, jotka ovat verikostojen ja suojelurahojen lisäksi tiiviisti kiinni Italian politiikassa ja ennen kaikkea talouselämässä. Napolin mafian, camorran, laiton liiketoiminta kattaa kaiken rakennustoiminnasta jätteiden hävittämiseen. Kirjaa lukiessa se kuva, jonka on aikaisemmin muodostanut Italiasta, hiljalleen muuttuu ja tummenee. Etelä-Italia muuttuu yhdeksi suureksi rakennustyömaaksi, valtavaksi myrkyllisten jätteiden kaatopaikaksi, pelkäksi tavaroiden täyttämäksi satamaksi. Sitä alkaa miettimään, tapahtuuko Italiassa mitään, missä mafia ei ole mukana. Ulkomaisten kytkösten selvitessä alkaa miettiä tapahtuuko koko maailmassa mitään rahanarvoista, missä mafia ei ole mukana.

Kirja on polveileva kuvaus Savianon omista kokemuksista mafian kotikonnuilla. Välillä olisin toivonut käännöksen kielen olevan hieman sujuvampaa, mutta tämä saattaa johtua vain italiankielisen alkuteoksen vivahteista, jotka eivät avaudu jos ei osaa kieltä. Savianon tyyli on erittäin vaeltelevaa. Hän tuntuu kirjoittavan sellaisella kiihkolla, ja hänellä on niin paljon sanottavaa, että aikansa luettuaan ei enää muista mistä asiassa oli alunperin kysymys. Sitten kun Saviano palaa alkuperäiseen asiaansa, sitä hämmästyy: ai tästäkö me puhuttiinkin?

Saviano on minun ikäiseni. Kirjan takakannessa hän näyttää väsyneeltä ja viisaalta; hänen silmissään on kirjassa toistettu lause "minä tiedän ja minulla on todisteet". Minun ikäiseni. Kuinka monta ruumista hän on jo ehtinyt nähdä, kuinka paljon kuolemaa? Miten sellaisen kanssa osaa elää? Mietin, että tuo riivattu mies kaipaisi rauhaa. Entä jos hänet toisi tänne, varsinais-suomalaiseen omakotilähiöön, missä hiljaisuuden rikkoo lähinnä lintujen laulu ja lasten kiljaisut. Missä ei tarvitsisi hätkähtää kun joku kaasuttelee lähistöllä moottoripyörällään. Eihän siitä mitään tulisi. Kuten Saviano kirjoittaa, klaaneja vastaan taisteleminen on eloonjäämistaistelua, ja kun sen on kerran aloittanut, ei muu anna elämälle enää tarkoitusta.

Saviano on syntynyt camorran hallitsemalla alueella, ja hänet on siirretty salaiseen turvapaikkaan camorralta saamiensa tappouhkausten takia. Vain noin kuukausi sitten luin uutisen, jossa kerrottiin Bulgarian mafian ampuneen heistä kirjoittaneen kirjailijan Georgi Stojevin teloitustyyliin. Nämä ovat asioita, jotka täällä omakotilähiössä tuntuvat uskomattomilta, elokuvamaisilta. Mutta toisille ne ovat raakaa todellisuutta.

Chuck Palahniuk: Eloonjäänyt

(Survivor)
Jyväskylä: Like 2006
ISBN 952-471-756-5

Ihailen Palahniukin tapaa kirjoittaa. Hän vähät välittää todellisuudesta, realiteeteista tai faktoista, antaa vaan mennä ja suoltaa kaiken maailman päättömyyksiä, jotka saa vielä kuulostamaan uskottavilta.

Veli Branson, creedish-uskonlahkon jäsen, kertoo absurdia tarinaansa kaapaamansa lentokoneen mustaan laatikkoon. Kirja alkaa niin rauhallisesti, että lukija menee päästään pyörälle kun Veli Branson tempaistaan mukaan mitä kummallisempiin tapahtumiin. Silti Palahniukin kirjoitustyyli on melankolisen rauhallinen, ikään kuin huumaantunut, ja silti intensiivinen. Välillä tuli pakostikin mieleen, että mitä on mahtanut kirjailija Palahniuk nappailla kirjaa kirjoittaessaan – näin kirjoittamisesta haaveilevalle pelottavin vastaus on tietenkin: ei mitään.

En ole juurikaan tehnyt taustatutkimusta kirjailijasta, sillä jopa näin kirjallisuutta opiskelleena olen aina silloin tällöin sitä mieltä, ettei kirjoja pitäisi arvostella kuin sen perusteella, mitä löytyy kansien välistä. Voi tietenkin olla, että olen rankasti väärässä, ja sillä tavalla vaan menettää sen perimmäisen merkityksen tarinasta. Mutta noin niinkuin wannabe-kirjailijana, tai ehkä paremminkin runoja ja laulunsanoja kirjoittaneena sanoisin, että jokainen saa etsiä teksteistä omat merkitykset, ne itselleen tärkeät asiat, jotka kolahtavat. Palahniukin kirjasta pilkistävät esiin, kaiken sen huvittavan sekasorron keskeltä, monet nyky-yhteiskunnan piirteet, jotka eivät ole mitenkään erityisen mairittelevia.

Ihan herkkiksille tämä kirja ei ehkä ole tarkoitettu, Palahniuk tuntuu pitävän provosoinnista. Pilke silmäkulmassa luettuna tämä kirja on kuitenkin loistava, ja siitä saa monet hyvät naurut, niiden vakampien alaviitteiden vastapainoksi, joita Palahniuk viljelee. Ai niin, ja kirjassa mainitaan Suomikin. Jos jotakuta kiinnostaa.

Anna Politkovskaja: Putinin Venäjä

(Putin's Russia)
Keuruu: Like 2006
ISBN 978-925-471-913-1

Venäläisen journalistin Anna Politkovskajan kuvaus nykypäivän Venäjästä nostatti kyyneleet silmiini. On järkyttävää lukea, mitä naapurissa tapahtuu joka ikinen päivä, millaista elämää siellä eletään, ja miten tuota suurvaltaa johdetaan. Olen työni kautta saanut hieman kuulla, miten korruptoitunut Venäjä on, oikeusistuimia myöten. Jos en olisi kuullut siitä, tämän kirjan tapahtumat kuulostaisivat vainoharhaisen painajaisunelta. Nytkin niitä on niin vaikea uskoa, että tekisi mieli kuitata ne vain hysteeriseksi liioitteluksi ja provokaatioksi. Juuri tällaisilta asioilta ei kuitenkaan saa ummistaa silmiään, niin pahasti kuin ne järkyttävätkin tätä tasaisen paksua elämää.

Politkovskaja käsittelee kirjassaan mm. Beslanin ja Nord-Ostin tuhoja, ja pureutuu tiukasti Venäjän armeijan tilaan ja toiseen Tšetšenian sotaan. Hän kertoo monta tarinaa yksittäisistä ihmiskohtaloista, jotka ovat toinen toistaan mykistävämpiä surullisuudessaan. Hän maalaa todella synkän kuvan Venäjästä johtajineen – joka on kirjan kirjoitushetkellä suosionsa huipulla, ja jonka suosiota tuskin laskee edes se, ettei hän ole enää presidentti.

Kirjan johdannossa Politkovskaja kertoo, ettei kirja ole analyysi Putinin politiikasta, mutta tietenkin se on myös sitä. Mitä muutakaan se voisi olla, luetellessaan murheellisesti niitä epäkohtia, jotka Putinin politiikka sallii, tai joihin se jopa kannustaa. Politkovskaja kirjoittaa johdannossa myös näin: ”On liian aikaista ottaa etäisyyttä, jota kiihkottoman analyysin tekeminen vaatii.” Hän ei koskaan saanut tilaisuutta tehdä tuota kiihkotonta analyysiä Putinin ajan Venäjästä, ja se on meidän menetyksemme.