Alkulukujen yksinäisyys loppui, enkä todellakaan tarkoita että loppu oli huono sanoessani, että se oli pieni pettymys. Se loppui yllättäen, kesken, ei sen pitänyt mennä niin. Ja sitten kun ajattelen kirjaa kirjoittajana, miten muutenkaan se olisi loppunut?

Mietin rikkinäisiä ihmisiä. Miten se alkaa jossain vaiheessa ärsyttää, kun ne eivät edes yritä korjata itseään. Kuvittelenko itse korjaantuneeni, vai enkö koskaan rikki ollutkaan?

Huonosti kirjoitettu kummitustarina vaihdettu Paolo Giordanon Alkulukujen yksinäisyyteen. Se ei töki. Paitsi ehkä hieman jonnekin sydänalaan ja takaraivoon. Hienosti kirjoitettu, kiehtoo. Olo on sellainen, että tähän en pety, vaikka eihän sitä lopuista koskaan tiedä.

Aloitin vihdoin lahjaksi saamani Juha Itkosen. Toivottavasti ei kuulosta loukkaukselta, että minä yllätyin miten kauniita sanoja löysin.

Tahrin käteni maaliin äsken. Sitä tunnetta olin kaivannut, tajusin sen käsiä pestessäni. Huomenna lisää, ja toivottavasti miehen serkku sulhasineen pitävät saamastaan kortista.

Apinaa hiottu hieman, ja uutta novellia aloitettu. Tajunnanvirta ei ollut mitään Apinan kirjoittamiseen verrattavaa, vaikka tämäkin idea hiipi mieleeni kun olin vaipumassa uneen. Näemmä tuo on se hetki kun ideoita valuu päähän. Ja tietysti se on myös se hetki, kun haluaa vain vaipua uneen, että jaksaisi herätä aamulla. Tällä kerralla en jaksanut ottaa kirjoitusvälineitä esiin, ja ajatus on hautunut päässä pari päivää. No, katsotaan miten tämän novellin kanssa käy.

Niin, ja  Puhdistus on luettu loppuun. En oikein tiedä miten kommentoisin sitä. Varsinkin alku toi hyvin vahvasti mieleen näytelmän, selvistä syistä tietenkin, mutta jotenkin se silti hieman häiritsi. Lisäksi minulta kesti aika kauan ennen kuin olin niin uppoutunut tarinaan ja Adeliiden ja Zaran kohtaloihin, ettei sitä olisi enää voinut jättää kesken miettimättä miten siinä oikein käy. Tottahan siihen loppujen lopuksi huomasi olevan imaistuna niin tiiviisti ettei irti päässyt ennen viimeistä sivua, mutta silloinkin se oli hieman tuskaista. Johtui varmaankin tarinasta. Tai ehkä siinä oli jotain muutakin. Vaikea sanoa.

No, mikäs jäi päällimmäiseksi tunteeksi? En kyllä varsinaisesti ihmettele romaanin suosiota. Se oli vahva, ja kiinnostava. Ei sellainen, joka saa minut tarttumaan näppäimistöön, ei sellainen joka saa aivonystyrät kihelmöimään. Mutta kyllä siinä minullekin jotain oli, arvokas lukukokemus, enkä panisi pahakseni, jos opus löytyisi omasta hyllystäkin, niin että siihen voisi palata kun siltä tuntuu.

Sain hyvältä ystävältä lahjaksi Juha Itkosta, mutta miehen poissaollessa ei ollut sellainen olo, että haluan lukea parisuhteesta. Olen ehkä höperö, mutta sama se. Nappasin lukemiseksi taas Taivaalta pudonneen eläintarhan. Se tuntui hyvältä.

Käärinliinat luettu loppuun. Onnistuin olemaan sen kanssa rauhallisempi kuin Itsevalaisevien, jonka ahmin kiireellä, kun piti saada heti tietää mitä seuraavaksi. En kyllä silti osaa sanoa kummasta pidän enemmän. Pitänee lukea molemmat jossain vaiheessa uudestaan.

Seuraavaksi siis Puhdistus.

Käytiin neidin kanssa kirjastossa, ja mukaan tarttui Sofi Oksasen Puhdistus. Totta puhuen Sofia on hehkutettu kaikissa mahdollisissa paikoissa niin paljon, että välillä on jo kyllästyttänyt, mutta ehkä sitä suuremmalla syyllä teos pitää lukea. Ja sen verran kun kirjastossa ehdin sitä vilkaista, epäilen että se saattaa tosiaan olla hyväkin. Pian tiedämme. Ensin kuitenkin nautiskelen Käärinliinat loppuun.

Ja haasteeseenkin olen vastaamassa. Siihen vain menee yli 2 minuuttia, mikä tuntuu olevan maksimiaika rauhassa koneella.

Törmäsin sattumalta Akateemisessa Hautalan signeeraamaan Käärinliinoihin. Otin sitten mukaani. Taivaalta pudonnut eläintarha on syystä tai toiselta alelistalla, joten varasin sen sitten sieltä. Näinpä budjettiin mahtuu vielä ainakin yksi artikkeli, mikäs se sitten olisi...

Olen tainnut saada elämäni ensimmäisen blogihaasteen :) Hippiehurrey haastoi minut ihastuttavaan itsensä kehumiseen. Meidän perheen joulu on vasta puolessa välissä, ja olemme hetken päästä lähdössä minun sukulaisteni luo Satakuntaan, joten haasteeseen vastaaminen jää ensi viikkoon. Ehdinpähän miettiä pari päivää mitä tekstiä tässä kehuisi... Suuret kiitokset Hippiehurreylle! :)

Pukki toi lahjakortin Akateemiseen. Nyt vain täytyy miettiä mihin sen käyttää. Ainakin täytyy saada Jääskeläisen Taivaalta pudonnut eläintarha, mutta mitä muuta? Ostaisiko Hautalaa? Onkohan Käärinliinat hyvä?

Ja sain myöskin lahjaksi käteisvaroja tatuoinnin laajentamiseen. Kyllä minua nyt hemmotellaan! Kysyin jo aiemmin miehen kaverilta piirtäisikö tämä minulle kuvan. Vielä kun keksisi jonkun aiheen.

Niin on uusi rytmi vienyt voimat, ettei ole jaksanut edes pientä merkintää tekemään. Pää on toiminut hyvin heikosti työpäivän jälkeen -- eikä varmaan sielläkään ihan kirkkaimmin. Noh, ehkä tähän tottuu.

Sitä tuli sitten siirryttyä seuraavalle vuosikymmenelle. Teen sen aina pari viikkoa ennen muuta maailmaa. Myöhästyneet onnittelut synttärikaimallekin :) Minä sain hemmotteluviikonlopun lahjaksi mieheltä. Sen verran tiesin etukäteen, että hotelli oli varattu, ja hyvä ystävä sai kunnian valita ruokapaikan. Tiesin kuitenkin, että jotain hienoa on odotettavissa, enkä siis oikeastaan yllättynyt kun löysin itseni Kämpin yhdeksännestä kerroksesta -- tosin tyytyväisempi en silti olisi voinut olla. Shampanjaa ja mansikoita, jälkimmäiset tosin eivät tähän vuodenaikaan kaikkein parhaimpia olleet. Shampanja maistui kuitenkin hyvin chilipähkinöidenkin kanssa ;)

Samin ravintovalintakin oli oiva -- vaikka sinne ei ensin meinannutkaan päästä sisään. Pikaisen puhelinsoiton jälkeen ovet kuitenkin avautuivat, mikä lie käytännön pila ollut ohikulkijalta. Samilta sain myös lahjaksi Absolute Promethea Book I:n. Komean näköinen opus. Sain Murakamin aamupalalla päätökseen, joten taidan napata Promethean kainalooni ja painua pehkuihin.

Ah, kotona. Inkaa oli niin kova ikävä että itkukin tuli pari kertaa. Mutta niinhän se aika lensi kuin ennenkin, ja taas ollaan siellä missä pitääkin.

Siellä reissullani kyllä taas mietin, että jos kerran täytyy olla pois kotoa, saa ikään kuin olosuhteiden pakosta kirjoituslomaa, niin miksi minä sitten vaan murehdin enkä kirjoita?? Niin tyypillistä, ja on niin hankalaa saada se mielentila käännetyksi kirjoittamiselle suotuisaksi. Mutta onnistuin kuitenkin. Pari sivua sain kirjoitettua mielestäni aika hyvää tekstiä. Hieman ehkä eri äänellä kuin muu tarina tähän asti, mutta äänen valitsemisen kanssahan olen painiskellut aikaisemminkin. Ajattelin nyt sitten katsoa ja kokeilla, ja päästä irti ajatuksesta että se pitäisi heti päättää.

Lueskelen muuten tällä hetkellä Haruki Murakamin Kafka rannalla. 116 sivua takana, ja hienolta vaikuttaa.

Pussikaljaromaani on kyllä loistava. Pölkky oli hyvä, mutta tämä on loistava. Välillä siihen uppoutuu kuin johonkin unenomaiseen, niin no, unikuvaan, ja välillä pärskähtelee jotain hassuja kohtia joista ei ole ihan varma että tarkoittiko Rimminen sen ha-ha-hauskaksi vai ihan vahingossako vitsin murjaisi.

Ja runollisuudestaan huolimatta tässä on kirja, jota voin hyvin suositella miehellenikin, joka nyt ei runoista juuri perusta.

"Se oli tavallinen ruskea kerrostalo, josta se ruskeus kuitenkin jollakin lailla teki isomman kuin se tosiasiassa oli, se vähän niin kuin pullistui kohti. Sade ei ollut kastellut seinää vielä kokonaan, ikkunanpielistä ikään kuin kaksiulotteisesti roikkuvat märät maskaramaiset vanat saivat sen näyttämään joltain kauhealta perhepotretilta, joka on päätetty ottaa ja ripustaa seinälle siitä huolimatta, ettei valokuvaaja ole lukuisista yrityksistä huolimatta onnistunut tyrehdyttämään suvun naisväen kyyneliä." Mikko Rimminen, Pussikaljaromaani.

Tuntuu, etten ikinä ole koneen ääressä, kun haluaisin blogata. Kuten eilen illalla, kun makasin vieraassa sängyssä, kuuntelin iPodista hämmästyttävän hiljaa Callistoa, ja katselin verhojen reunoilta kajastavaa katulamppujen valoa. Olin juuri aloittanut Jääskeläisen Taivaalta pudonneen eläintarhan. Luin pelkän esipuheen ja lopetin. Halusin hetken aikaa uiskennella siinä ajatuksessa, että minä olisin kirjoittanut nuo novellit. Juuri ennen nukahtamista sain kirjoitettua muistiin hienolta vaikuttaneen puolen sivua omituista henkilökuvausta. En ole vielä lukenut sitä uudestaan, mutta se saattaa olla säilyttämisen arvoinen.

Tai sitten tänään matkalla kotiin. Olin jo päässyt Jääskeläisen kirjassa kolmanteen novelliin, Missä junat kääntyvät. Luin Ruupertin kuvausta hänen ja isänsä retkestä junaraiteille, missä eräs juna poistui kiskoilta ja yritti ajaa heidän päälleen, ja tunsin Ruupertin kauhun. Havahduin katselemaan ympärilleni. Junassa. Huono novellivalinta. 

Niin, olin pari päivää katsastamassa pääkaupunkiseutua. Eipä siitä tullut nähtyä juuri muuta kuin Suomen suurin tietyömaa, mutta kuitenkin. Tänään bussissa kohti Pasilan asemaa vastapäätä istui pari nuorta miestä, joista toinen on kuulema tulossa tyttöystävänsä kanssa viikonlopuksi kaupunkilomalle Turkuun. Kohteliaan kuuloisesti miehet yrittivät muistella mitä ihmeen näkemistä Turussa on. Ajattelivat kuulema käydä katsastamassa sen linnan, ja sitten baariin. Siinäpä se sitten aika pitkälti onkin. Vieressä istui etäisesti Jääskeläistä muistuttava poika joka lueskeli kvanttifysiikan alkeita.

Huomenillalla tai viimeistään torstai-aamuna pitäisi mennä takaisin. On kurjaa jättää Inka, onneksi sovin treffit hyvän ystäväni kanssa, johon pidän aivan liian vähän yhteyttä.  Ja niin, töitähän tällä reissulla metsästetään. Aika epätodennäköisltä näyttää, mutta onpahan jotain tullut tehtyä. 

Syksy näkyy ja tuntuu. Sadetta, myrskyä, harmaata. Taloprojekti vie käytännössä kaikki ajatukset. En kirjoita, en askartele. Mahdolliset työ/opiskelujutut hieman häiritsevät, tai lähinnä niihin liittyvät lastenhoitojärjestelyt. Mutta ne ovat vielä ehdollisia, joten ei niistä sen enempää.

Löysin vihdoin kirjastosta Jääskeläisen Taivaalta pudonneen eläintarhan. Sitä ennen luen kuitenkin loppuun Mikko Rimmisen Pölkyn. Tykkäsin miehen runokokoelmasta Jännittävää olisi nähdä pihalla lintuja, ja kirja on kyllä samansävyinen, jos oikein muistan kun runokirjan lukemisesta on jo vuosia. Minulla on kyllä selvästi meneillään joku nuorten (tai sinne päin) suomalaisten miesten kausi. Noin niin kuin kirjallisuudessa siis.

Tavallaan tekisi mieli kirjoittaa, mutta en vain saa sitä itsestäni irti. Nyt on tällaista.

Sain juuri luettua loppuun Jani Saxellin Huomispäivän vartijat (2007). Pahoittelen, että herran aikaisempi tuotanto on minulle tuntematonta, ja myönnän, että lainasin tämänkin kirjan ihan sattumalta, kun nimi vetosi. Olen kuitenkin hirvittävän iloinen, että taas löytyi kiinnostava ja ajatuksia herättävä suomalaisen kirjailijan kirjoittama kirja.

Tämä kirjahan koostuu kuudesta tarinasta, toinen toistaan oudommasta ja absurdimmasta. Ennen kaikkea minua viehätti upeat kehitelmät vaihtoehtoisista todellisuuksista, nehän minua ovat aina kiinnostaneet. Eniten pidin ehkä toiseksi viimeisestä tarinasta, Katalalähteentien sotilashallituksesta. Myös ensimmäinen jäi mieleen, Vapauden kaiho 2012. Ihmiskunnan asioita päättäviä supertietokoneita, julmia sekopäitä parantamassa maailmaa, pilvien päälle leijuvia lapsia. Ihanan eläviä mielikuvia, näin kaikki tarinat mielessäni selkeinä ja mielipuolisina. Suosittelen kaikille jotka sellaisesta tykkää.

Seuraavaksi on vuorossa kunnon sf-tykitystä: Ted Chiangin Stories of Your Life and Others. Pitäähän sitä välillä enkuksikin lukea.

Mies lähti Inkan kanssa Zoolandiaan, jotta minä saan taas siivota. Sieltä tuli hetki sitten viesti, että olivat löytäneet pallomeren ja pomppulinnan - ja neiti leikkii helmitaululla.

Olin juuri syömässä välipalaa ja lukemassa Jani Saxellin Huomispäivän vartijoita. Siinä omituinen miekkonen tulevaisuudesta kysyi juuri Albert Camus'n unkarilaiselta rakastajattarelta oliko tällä sattumalta mukana helmitaulua.

Inka muuten haluaisi jo kouluun. Menisi sinne kuulema opettelemaan lukemista, laskemista ja pomppimista. Kirjaimet kiinnostavat kovasti, O-kirjan on helppo, ja monta muuta tunnistaa niihin liittyvän nimen perusteella: I on Inka, A on Anni, M mummu ja niin edespäin. Numerot muistaa 0-9, ja osaa laskea neljään. Kova on tiedonjano, ja kiire. Onneksi ei sentään tajua, että joutuu odottamaan vielä viisi vuotta ennen kuin pääsee kouluun. 

Pari päivää luin ihan normaalisti, mutta eilen ja tänään ahmin Itsevalaisevat loppuun, en ehtinyt edes suunnitella mitä ihmettä seuraavaksi. Mietin, pitäisiköhän lukea se saman tien uudestaan. Rauhallisemmin; nyt kun tietää mitä siinä tapahtuu, uskaltaisi pysähtyä välillä seuraamaan tekstin aiheuttamia pyörteitä mielessä. Ilman sitä hätäistä kiirettä jolla nyt siirryin sanasta toiseen, lauseesta toiseen, käänsin sivuja, ennen kuin minut taas keskeytetään. Voisi rauhassa juuttua lauseisiin ja ajatuksiin, etsiä kirjoittajaa niiden takaa ja merkityksiä niiden sisältä.

Hohtava kala. Se kuulostaa niin kauniilta. Ja onkin niin mätä.

Lumihiutalemenetelmän neljäs vaihe on laajentaa toisen vaiheen jokainen lause kokonaiseksi kappaleeksi. Randy Ingermansonin mukaan tähän tulisi käyttää useampi tunti. Noh, käytin puoli tuntia, mutta eiköhän sitä tule vielä hiottua. Suht tyytyväinen olen kuitenkin. Seuraava vaihe olisi kirjoittaa yhden sivun kuvaus päähenkilöistä ja puolen sivun kuvaus muista tärkeistä henkilöistä. Jotenkin ei tällä hetkellä innosta, kuulostaa niin työläältä! Mutta siihenpä pitäisikin kuluttaa päivä tai pari. Argh.

Sain luettua loppuun Jonathan Carrollin The Wooden Sean. Pitäisi kirjoittaa siitä muutama sana tuonne Kirjat-osioon, mutta ehkä huomenna. Nyt menen haukkaamaan iltapalaa ja korkkaan Itsevalaisevat.

Nyt kun Inkasta on tullut kirjojen suurkuluttaja, ja mieskin on innostunut lukemisesta, päätin vihdoin käydä katsastamassa nykyisen kotikaupungin kirjaston. Inka oli aivan innoissaan. Niin paljon kirjoja, ja lelujakin! Äitikin tykkäsi. Mukaan tarttui vihdoin Marko Hautalan Itsevalaisevat.

Muutama päivä on taas mennyt tarinan maailman kanssa painiskellessa. Mitä ja milloin, ja ennen kaikkea miten. Vaihtoehtoinen nykyisyys vai spekulatiivinen tulevaisuus, se on ehkä ollut se suurin kynnyskysymys. Päädyin jälkimmäiseen, monesta syystä. Katsotaan osaanko.

Päätöksen jälkeen olen saanut taas vähän kirjoitettuakin, ja seuraavaksi yritetään taas edetä lumihiutalemenetelmässä. 

Eilisen äitienpäivän kunniaksi hieman äitiydestä.

Juuri juttelin parin työkaverin kanssa siitä, miten kaikki pitäisi kirjoittaa ylös, tai muuten niitä ei enää parin vuoden päästä muista. Sitä, milloin lapsi nousi seisomaan, lähti kävelemään, alkoi puhumaan, sanoi ensimmäisen kerran "Inka on äiskän oma muru". Niinpä niin. Ei niitä muista enää muutaman kuukauden jälkeenkään, saatika sitten vuosien.

Nyt tuntuu siltä kuin Inka olisi aina puhunut yhtä paljon kuin nyt. Lauserakenteet ovat vielä hieman yodamaisia, mutta isänsä ja minä olimme silti hurjan ylpeitä, kun neiti osasi sanoa niinkin monimutkaisen asian kuin: "Inka äitiltä kysymässä käy, lisää voita tähän saa". Kyllä sai lisää voita leivälle. Ja kyllä pääsi kylpyyn kun jostain syystä riisui lauantaina itsensä nakuksi olohuoneessa, ja isänsä kysyi että onko hän nyt menossa kylpyyn. Inka juoksi innoissaan vessaan, ja kun minä menin perässä tyttö istui potalla ja sanoi iso hymy naamalla: "Minä tulin pissalle". Pottailua on harrastettu kauan, mutta omatoimisuudesta palkitaan aina.

Niin, jotenkin huomaamatta Inkasta on tullut melkein kuivakin. En muista milloin päiväkodista olisi tullut viimeksi märkiä vaippoja kotiin, ja kotonakin pissat tehdään pottaan öitä ja muutamia poikkeustapauksia lukuun ottamatta. Joskus, kuten tänä aamuna, on yövaipatkin kuivia.

Vapputivolissa Inka meni laitteissa kuin vanha tekijä. Karusellit ja pomppulinna olivat tytön mieleen, mutta päällimäiseksi mieleen taisi jäädä maailmanpyörä. Sillä mentiin tooosi ylös taivaalle. Meidät unohdettiin sinne ylimääräiseksi kierrokseksi, mutta toivottavasti Inkalle tai hänen muutamaan kuukautta vanhemmalle kaverilleen ei siitä traumoja jäänyt -- me vanhemmat taidetaan kyllä seuraavalla kerralla miettiä kahdesti mennäänkö!

Inkan äitinä oleminen on tällä hetkellä yhtä ihmettelyä ja ylpistelyä. Okei, oman väsymyksen takia tulee välillä turhauduttua, ja kyllähän tuo tyttö osaa jo ihan kiusaakin tehdä. Mutta enimmäkseen sitä miettii, että missä välissä tyttö ehti noin isoksi ja osaavaiseksi. (Ja että joko hän tarvitsisi pikkuhiljaa pikkusiskon tai -veljen.)

Ja vielä: Sain rakkaalta mieheltäni äitienpäivälahjaksi Rajaa Alsanean Riadin tytöt (ja korvakorut!). Miten kaunis kirja! Miten kiinnostava aihe! Kyllä minua hemmotellaan :)

---

Loppuun on mainittava, että olen lueskellut Usvan satunumeroa (2/2008), ja ai että tykkään. Sadut ovat aina kiehtoneet, varsinkin kun niitä tulkitaan uusilla tavoilla, tai kirjoitetaan hieman erilaisista näkökulmista. Marika Riikosen kirjoittama Kokoelman helmi on hulvaton versio Tuhkimosta prinssin näkökulmasta (voi prinsessa-parka :D), ja Christine Thorelin Pyryharakka seisautti täysin. Katriina Laslon Miskupuuskun toive olisi ollut vuosi, puolitoista sitten vielä osuvampi, mutta kyllä sieltä tunnisti itsensä edelleen. Pienen lapsen kotiäidin.

Tässä uutisessa on yksi olennainen asia. Ei se pitkään tiedossa ollut asia, että tekijänoikeusjärjestöt ovat ahneita paskoja. Vaan se, että hei! On olemassa palvelu, Bookabooka, jonka kautta yksityiset ihmiset voivat vuokrata tai ostaa kirjoja toisiltaan!

On se netti sitten kamala paikka, kun kuka tahansa voi käyttää sitä. Buahahaaa.

 

Tuijotin eilen vartin näppäimistöä, ja kirjoitin sitten sivun verran vanhoista muistiinpanoista. Ei edes tehnyt mieli lukea mitä on tullut tähän asti kirjoitettua. Tökkii taas niin pahasti. Lueskelin jotain pätkiä joita olen joskus vuosi pari sitten kirjoittanut, ja onhan tämä uusi teksi parempaa, mutta ei se tee siitä hyvää. Eniten tökkii kehystarina, josta vain en saa varmuutta. Toimii, ei toimi...

===

Aamulla istuin toimiston edessä autossa kunnes System of a Downin Lost In Hollywood -biisi loppui. Olin etuajassa.

===

Luin juuri Marko Hautalan pari novellia USVAsta (Pyövelin paradigman ja Lumikeijun). Jonkinlainen mindjob. Jäi käteen tunne, että ihan liian monta kertaa olen harkinnut itseni halvaannuksiin asti. Pitäisi vain kirjoittaa. Olla kaikin puolin vähemmän korrekti. Siinä minun fantasiani.

Pitkästä aikaa uusi kirja-arvostelu. Tässä välissä on tietenkin tullut luettua monen monta kirjaa, en vain ole ehtinyt kirjoittaa niistä. Tämänkertainen lukukokemus oli siinä mielessä oiva, että se on sen verran kaukana omasta tyylistä, ettei luulisi sekoittavan omaa kirjoittamista.

Minulla oli jossain vaiheessa lista niistä kirjoista, jotka haluaisin hankkia tai ainakin lukea. Pitäisi varmaan taas tehdä sellainen, kun viime aikoina on tullut taas vastaan niin paljon mielenkiintoiselta vaikuttavia kirjoja. Esimerkiksi nämä:

Marko Hautala: Itsevalaisevat

David Mitchell: Pilvikartasto

Renate Dorrestein: Pojallani on seksielämä ja minä luen äidille Punahilkkaa

Vain muutaman mainitakseni.

Mieheni harmistukseksi seuraan edelleen tiiviistin pazin blogia. Myönnytykseksi en kuitenkaan pestaudu pazille henkilökohtaiseksi assistentiksi, vaikka mielelläni seisoisinkin oikeasti lahjakkaan ihmisen varjossa.

Pazin blogin kautta olen löytänyt lisää mielenkiintoisia blogeja. Ainakin yksi hämmentää. En ole varma onko kirjoittaja mies vai nainen. En pysty nauttimaan siitä kunnolla ennen kuin tiedän. En halua lukea naisten blogeja. En jaksa lukea rakkausnatinasta, vaippaihottumasta tai kireistä napanuorista. Haluan lukea ehdotonta, miehisen vahvaa tekstiä ajankohtaisista poliittisista aiheista ja kirjoista joita en ole koskaan lukenut. Haluan itsevarmaa kritiikkiä enkä samanlaista epävarmaa pohdintaa kuin itse kirjoitan. Haluan totuuksia ja tietoa, enkä  ehkämahdollisestinäin ja  josjokuväittäävastaanniinmuutanmielipidettäni.

...Etsin heti käsiini pari naiskirjoittajan blogia. Ja samalla vaikka pari mieskirjoittajan blogia, jotka vastaavat toiveitani.

Luen tällä hetkellä Peter Höegin Lumen tajua. Olen sivulla 179 (kyllä, jätin luvun kesken, koska voileipäni loppui ja minun oli tultava kirjoittamaan tämä merkintä), ja joka kerta kirjaa lukiessani hämmästyn uudestaan siitä, kuinka kiehtova ja upea se on. Ja samalla jotenkin konstailematon. Se on kuin päähenkilönsä, karkeasti puhuva mutta hienoihin turkiksiin pukeutuva Smilla.

Pasi Jääskeläinen pohdiskeli vähän aikaa sitten kirjojen lukemisen aiheuttamaa pakoa todellisesta elämästä. Pakko myöntää, että tämän lyhyehkön perhe-elämäni aikana sama ajatus on juolahtanut minunkin mieleeni. Ja sitten luen jotain näin upeaa, ja tiedän, että nämä erakkohetket ovat minulle elintärkeitä. Niin että uskaltakaapa polttaa minun kirjani! Edes ne, jotka ovat olleet hyllyssä vuosia lukemattomina...

(Olen kotona flunssaisen pikkuneidin kanssa, siksi ehdin hieman lukeakin.) 

Olen laiminlyönyt tuota kirjat-osiota niin pahasti, etten ole kehdannut mainita täällä kirjoja enää ollenkaan. Nyt on kuitenkin jo pakko, kun eksyin Pasi Ilmari Jääskeläisen blogiin eilen (onnittelut vain perheenlisäyksestä tätäkin kautta!).

Luin sen Lumikko ja yhdeksän muuta tuossa vähän aikaa sitten. Luettuani muutaman sivun totesin miehelleni, että tekisi kovasti mieli hehkuttaa sitä jo, mutta toisaalta sellaista ei kannata tehdä ennen kuin olen lukenut koko kirjan. Ei olisi ensimmäinen kerta kun viimeistään loppu pilaa koko lukunautinnon. Ja sitä paitsi, miksi sen pitää käyttää itsestään myös toista nimeä?

Puolessa välissä olin jo ihan fani, ja innoissani sijoittelin kirjaa arvoasteikossa jonnekin Donna Tartin esikoisen ja Karamazovin veljesten välimaastoon. Hillitsin kuitenkin itseni, etten lopussa pettyisi -- ja sitä paitsi, takasivun kuvahan on kuin joku Neil Gaiman -kopio.

Viimeisen sivun jälkeen olin ihmeissäni. Sehän onnistui jopa lopettamaan hyvin! Mutta oikeesti, miksi laittaa blogilleen nimi omasta romaanista, ei kai Jääskeläinen halua vain siihen leimautua?

Mistäs tässä nyt on kyse? Pitäisikö Pasi Ilmari Jääskeläisen pysyä nöyrän hiljaisena ja huomaamattomana, koska sellaisia meidän suomalaisten nyt vain tulee olla? Ei saisi käyttää samoja keinoja kuin muutkin, koska sellainen ei meille sovi? Vai olenko kenties vain kateellinen, kun joku suomalainen pystyy sellaiseen, mikä on helpompi varata vain niille isoille, hienoille kirjailijoille sellaisissa maissa, joissa kirjoittamisella elää?

Noh, jotain voi ehkä päätellä siitä, että pari viime iltaa olen taas kirjoitellut ahkerasti. Se on vaikeaa, kun joka toisen lauseen kohdalla miettii, että mitä järkeä tässä on kun kirjoittaa sellaista sontaa, mutta sitä on vain pakotettava itsensä, tai muuten ei kirjoita mitään. Ja pakko kai sitä on edes yrittää. Syystä jota en ala tässä sen enempää analysoimaan, tai tuo kahden illan aikana kirjoitettu teksti löytää itsensä pian samalta virtuaaliselta kaatopaikalta kuin aikaisemmatkin tekstit.

Ja sitten vielä tuo blogi. Tyyppihän vaikuttaa kaiken lisäksi ajattelevalta ja ymmärtävältä olennolta, sen lisäksi että osaa kirjoittaa. Ja blogitekstit ovat lähes yhtä koukuttavaa luettavaa kuin juuri luettu romaanikin. Nyt kun tarkemmin ajattelee, niin juuri tällaista stimulaatiotahan tässä on kaivattukin.

Nostan siis hattua Jääskeläiselle, ja heti kun on aikaa uppoudun taas ihanaan järjestykseen laitettujen kirjainten sekaan. Ja heti kun äitini palauttaa Lumikko ja yhdeksän muuta -kirjan, laitan sen kirjahyllyssä Donna Tartin ja Dostojevskin väliin.