Toinen aamu ilman Inkaa. Tyttö lähti perjantai-iltana fammun luo hoitoon, kun me mentiin miehen kanssa rapujuhliin. Alunperin puhe oli yhdestä yötä, mutta sitten fammu kysyi saisiko viedä Inkan Tamperelle leikkimään pikkuserkkujen kanssa. Oli aika innoissaan kun en suorilta käsin kieltäytynyt. Kaksi yötä poissa tuntuu kyllä pitkältä, onneksi ei ole enää montaa tuntia että saa tytön syliinsä.

Eilen käytiin sitten leffassa, kun kerran vapaa ilta oli. Romanttisen viikonlopun leffavalinta oli Tarantinon natsientappopätkä Kunniattomat paskiaiset. Tarantino ja Brad Pitt, eihän sellainen voi mennä pieleen. Ja se olikin kolmas elokuva jota olen käynyt katsomassa joka sai aplodit. Minä istuin suurimman osan leffaa kädet hikoillen, hermostuneesti nauraen ja pahinta odottaen. En ole mikään teurastusleffojen ylin ystävä, ja tuon kokoisella valkokankaalla Tarantinotyylinen väkivalta oli sen verran sotkuista katseltavaa että suljin muutamaan otteeseen silmäni, ihan levollisten yöunien takaamiseksi. Suurin osa tapetuista kuoli nopeasti, ja sen suurempia ääniä päästämättä, vain yksi jäi mieleen kivuliaana ja erityisen surullisena. Mutta ihan koko aikaa silmiä ei tarvinnut pitää kiinni. Huumoria tosiaan riitti, teinit hörähtelivät ja kikattelivat jossain teatterin hämärissä, ja loimme miehen kanssa toisiimme muutaman huvittuneen katseen. Dialogia riitti, ja kuolevia natseja riitti. Tuli mieleen Hesarin perjantainen viikon kysymys: Saako poliitikkojen kustannuksella irvailla rajattomasti? Saako natsien tappamisella mässäillä rajattomasti? Kyllä saa. Nyt ei aleta hurskastella.

Ehdottomasti mieleenpainuvin hahmo oli tietenkin Hans Landa (Christoph Waltz), puistattava natsi joka sai ansionsa mukaan. Mutta myös Shosanna Dreyfus (ihana Mélanie Laurent), juutalaistyttö joka pääsee kostamaan natseille. Pakko muuten sanoa, että Tarantinon leffoissa riittää vahvoja naisia, sitä jos mitä on ilo katsella. Ja sitten on sitä överiksi heitettyä teurastusta, järjetöntä komiikkaa, ja tavikselle käsittämätöntä sisäpiirijuttua. Mm. Plaza.fissä on aika hyvä arvostelu leffasta. Suomen Kuvalehden sivuilla taas on Christoph Waltzin mielenkiintoinen haastattelu. Erityisesti mieleen jäi Waltzin vastaus kysymykseen pelkäsikö hän, että elokuvasta tulee mauton väkivaltafantasia. Waltz sanoi, että mukakorrektit elokuvat on tehty taputtamaan katsojia olalle ja vakuttamaan meidät siitä, että olemme oikeassa eikä asiaa tarvitse sen enempää pohtia. Tämä elokuvahan on vaihtoehtoinen todellisuus, juuri sellaisestahan minä tykkään. Epärealistinen kerronta voi kertoa todellisuudesta yhtä paljon, joskus enemmänkin, kuin realistinen. Vääristelty historia saa meidät väkisin miettimään enemmän kuin se, mihin olemme jo tottuneet. Okei, tämä ei ehkä ole Tarantinon tarkoitus, ja Kunniattomat paskiaiset on tietysti ennen kaikkea viihdettä, mutta tuo vain kommenttina niille, jotka arvostelevat elokuvaa realismin puutteesta.  

Kaiken kaikkiaan, hyvä leffa, josta on keskusteltu miehen kanssa vielä tänä aamunakin. Jos hermot kestää natsien pään paukuttelun pesäpallomailalla jättikoossa, suosittelen pätkän katsomista teatterissa, mutta kyllä tämä toimii ihan kotisohvallakin, jos välillä mielii käydä jääkaapilla tai leikata varpaankynsiä.

Käyn aika usein jonkinlaista dialogia päässäni. Muutama päivä sitten se keskustelu meni suunnilleen näin: "Sä aiot taas muuttaa sitä?" Joo. "Ha ha, idiootti." Ei kovin rakentavaa, tiedän.

En ollut ollenkaan tyytyväinen tarinan loppuun. Se kaipasi jotain ihan muuta. 

Ja sitten muutaman päivän oli tosi paha tukos. Kävelin edestakaisin pihalla Inkan leikkiessä hiekkalaatikolla ja yritin saada tukosta auki. Illalla kävelin edestakaisin sisällä, keittiö - eteinen - olohuone - eteinen - keittiö. Olo oli aika sietämätön, kun kirjoitusvirettä löytyi, mutta tuntui että tarina tökki, pahasti. Ajattelin jo, että pitääkö tämä nyt sitten jättää tähän. Kerätä kokoon ne mieluisat pätkät ja katsoa voiko niitä käyttää jossakin muussa tarinassa sitten, kun tämä tarina ja nämä hahmot ovat tajunneet lopettaa kitumisen ja kuolleet pois. Mutta en vain halunnut lopettaa. Olin dramaattinen ja tein uuden dokumentin jonka nimesin Viimeiseksi Yritykseksi. Yritin suoltaa siihen kaikki mahdolliset ideat, jotka päähäni putkahti. Niitä ei ollut paljon. Viimeinen Yritys jäi laihaksi ja keskeneräiseksi.

Sitten eräänä aamuna saadessani ihan rauhassa syödä aamupalaa rakkaan mieheni katsellessa neidin kanssa Pingua olohuoneessa, tajusin miten sen täytyy mennä. Se ainoa looginen reaktio aikaisempiin tapahtumiin. Olin kyllä tajunnut sen aikaisemminkin, mutta en ollut keksinyt miten sen toteutan. Ratkaisu ei putkahtanut mieleeni kirkkaana ahaa-elämyksenä, vaan hiipi ajatuksiin kuin hiljainen kissa ja käpertyi sinne nukkumaan.

loput merkinnästä »
tagit: kirjoittaminen, elokuvat, loma