Blogin herättely alkoi uuden ilmeen asennuksella. Kuten yleensä kaikki IT-projektit, ei tämäkään nyt mennyt ihan nappiin. Projektin aikataulutuksessa ei osattu ottaa huomioon vanhan taustajärjestelmän kankeutta, ja sitten iski laiskuus ja piti päästä sohvalle makaamaan. Joten. Leiska on osittain rikki, asioita puuttuu, asioita on liikaa. Mutta eiköhän tämä tästä... Ehkäpä saadaan tuo hiton ärsyttävä kommenttien etukäteismoderointikin samalla korvattua jollain vähän fiksummalla järjestelmällä.

Ei mulla muuta.

/tietohallinto

Sain vihdoin jotenkin pään taas auki kirjoittamiseen. Se oli vaikeaa, ja voin lipsua siitä koska tahansa. Kirjoittajatreffeillä puhuttiin rangaistuksista. Ja palkinnoista, mutta olen paljon parempi rankaisemaan kuin palkitsemaan itseäni. Ajattelin kuitenkin kokeilla jonkinlaista yhdistelmää. Jos pääsen tavoitteeseen, saan ostaa jotain, mistä pidän. Mutta jos lipsun sen jälkeen, tuo uusi ihana muistikirja, romaani tai mikä lie lentää takkaan. Aika karmeaa. 

Päivitin myös RSS-syötteet. Tajusin tässä pari päivää sitten, että siirtyessäni lukemaan blogeja kännykän kautta unohdin pari tärkeää blogia. Ken tietää mitä kaikkea olen missannut. Noh, ei kun mukaan junaan vaan. Pari uuttakin löytyi. Kiinnostavaa.

Vielä muutama sananen muistiinpanoihin. Näemmä kirjoittaminen onnistuu näin seisaallaan keittiön sivupöydän ääressäkin, jos ihan oikeasti haluaa.

En meinaa millään löytää aikaa haasteeseen vastaamiselle, mutta nyt puserran sen itsestäni ulos.

Kyse on siis tästä:
    1.    Tämä haaste sai alkunsa Satakielen sanoin - blogista. Kerro kuka sinut haastoi.
    2.    Kirjaa ohjeet ja liitä tunnustuskuva blogiisi.
    3.    Valikoi kirjoituksiesi joukosta onnistunut teksti, josta olet syystäkin ylpeä. Teksti voi olla esimerkiksi runo, novelli tai katkelma romaanista.
    4.    Luonnehdi valitsemaasi tekstiä yleisluontoisesti. (haiku, eläinsatu, dialogi, maisemakuvaus jne.)
    5.    Listaa ainakin viisi tekijää, jotka tekevät tekstistä onnistuneen.
    6.    Lähetä haaste kommentin muodossa eteenpäin niin monelle kirjoittajaystävällesi kuin itse haluat.

Haasteen antoi siis Hippiehurrey, kiitokset siitä! :) Kuvaa en saanut jostain syystä liitettyä, ja päätin olla tappelematta sen kanssa, että saisin vihdoin vastattua tähän... Tekstin valitseminen oli kyllä aika haasteellista. Olen joskus aikoinani kirjoittanut parikin runoa, joihin olen edelleenkin tyytyväinen, ja lyriikoitakin löytyy, joita voisin mielelläni kehua. Mutta proosapuoli on hieman hankalampaa. Ensinnäkin aineistoa on paljon vähemmän, enkä oikein osaa kehua mitään keskeneräistä. Haasteessa sanotaan, ettei tekstin tarvitse olla proosaa, mutta ehkä tästä on eniten hyötyä oman kirjoittamisen kannalta, jos valitsen proosatekstiä. Joten valitsen siis ensimmäisen kohtauksen, jonka olen työn alla olevaan tarinaan kirjoittanut.

1. Katkelman ensimmäiset sanat ovat minusta erityisen kiinnostavat, ja uskon, että ne saavat lukijan kiinnostumaan päähenkilöstä ja tarinan jatkosta.
2. Katkelmassa on muutamia lauseita, joista pidän erityisen paljon. Ne ovat mielestäni onnistuneita, luovat oikeanlaista tunnelmaa oikeassa paikassa, ja ovat sujuvia, leikitteleviä, moniulotteisia.
3. Katkelma luo mielenkiintoisen jännitteen kahden päähenkilön välille, joka saa lisämaustetta kun henkilöiden sukulaisuussuhde paljastuu.
4. Heti ensimmäisissä sanoissa luotu tunnelma kestää koko katkelman ajan. En sorru jaaritteluun, selittelyyn tai venyttämiseen.
5. Kohtaus toimii mielestäni loistavana alkuna. Joko koko tarinan tai mahdollisesti uuden luvun. Kuitenkin alkuna. Tätä ei voisi laittaa minkään keskelle.

Kolme oli helppo keksiä, viiden kanssa sai tehdä töitä. Tämä sai kyllä miettimään omaa kirjoittamistaan moneltakin kantilta. Sitä, miten paljon helpompaa runojen ja lyriikoiden kirjoittaminen on. Että pitäisikö tässä nyt niin sanotusti vetää johtopäätöksiä.

Olen tainnut saada elämäni ensimmäisen blogihaasteen :) Hippiehurrey haastoi minut ihastuttavaan itsensä kehumiseen. Meidän perheen joulu on vasta puolessa välissä, ja olemme hetken päästä lähdössä minun sukulaisteni luo Satakuntaan, joten haasteeseen vastaaminen jää ensi viikkoon. Ehdinpähän miettiä pari päivää mitä tekstiä tässä kehuisi... Suuret kiitokset Hippiehurreylle! :)

Luen nykyään blogit iPhonen kautta. Kätevää, mutta siinä on se huono puoli, ettei tule enää kommentoitua mitään. Viime aikoina olisi ollut jopa jotain kommentoitavaa.

No niin, sitten mies laittoi minulle NetNewsWiren, että saan luettua blogit iPhonenkin kautta, ja se eilinen aherrus oli siis ihan turhaa, oh sitä työtä.

Läppärissä on kaikki RSS-feedit näppärästi paikoillaan, mutta nyt olen käyttänyt jo monta viikkoa, kuukausia jopa, lähinnä miehen pöytäkonetta. Ja olen ollut autuaasti hukassa kaikesta mitä tuli aikaisemmin seurattua, kun jostain syystä en ole laittanut kirjanmerkkipalkkiin blogin blogia. No, se asia tuli korjattua, ainakin tärkeimmät löytyy nyt! Ihmeellisesti melkein kaikki liittyy kirjoittamiseen, mutta on siellä pari muutakin. Kunhan saan aikaiseksi, teen muutaman folderin (kiitos Sami!), joihin saan kaiken järjestykseen. En ole enää hukassa, en!

G20-kokous käynnistyi eilen, ja 50 maailman mielenkiintoisinta ja vaikutusvaltaisinta bloggaajaa on kutsuttu yhteen kirjoittamaan aiheesta. Saudi Jeans -blogin kirjoittaja Ahmed Al-Omran on siellä, hänen blogiaan olen seurannut mielenkiinnolla jo jonkun aikaa. Tuolta luulisi löytyvän muitakin blogeja, jotka tuovat vähän uutta perspektiiviä tähän yksinkertaiseen, suomalaiseen ajattelutapaani.

Tässä vielä EFFIn sivuilta uutinen EU:n mietinnöstä Internetin kontrollin tiukentamista vastaan. On sen verran hyvä uutinen, että se sopii laittaa toistamiseen. Tulee sellainen olo, että ehkä sitä ei sittenkään elä dystopiassa.

Ei tässä kovin kauaa kyllä ehdi iloita. Yoani Sánchez käyttää upeasti hyväkseen EU-parlamentin vaalimaa Internet-vapautta, mutta kaikki eivät siitä tietenkään pidä. Yhden utopia on toisen dystopia. Yoani Sánchezin Generación Y -blogi löytyy täältä, ja suomeksi täältä.

On ihanaa lukea tekstiä, josta tunnistaa itsensä, vaikka se sitten herättäisikin eloon taas ne samat itseinhon ja epävarmuuden ja pakokauhun tunteet, joiden syövereissä olen viettänyt niin monta vuotta.

Haluaisin kirjoittaa aivan eri tavalla kuin kirjoitan. Mutta se on aivan liian vaikeaa. Kirjoittajani on masentunut, pelokas ja kyyninen. Enkä voi elää enää niin. En ehdi.

"Puristan rasvaa kädelleni, ja se näyttää pieneltä vaaleanpunaiselta koirankakkaläjältä. Hetken aikaa käteni ovat rasvasta liukkaat, ja haluaisin tehdä niillä jotain aivan muuta kuin nostella likaisia kahvikuppeja ja laskea hanasta harmaata olutta. Ihan mitä tahansa muuta. Mutta täällä ei sovi hairahtua sivupoluille. Joskus minusta tuntuu, että kaikki ovat kuten minä, eikä kukaan oikeasti ilmiantaisi toista, vaan se kaikki on pelkkää propagandaa ja pelottelua. Mutta sitten alan epäillä itseäni, tai siis muita. Ne katsovat alta kulmien, ja niiden silmien takana liikkuu jotain mitä en tunnista. Täällä ei voi ottaa riskejä. Haluan paikkaan missä voi. Aikaan missä voi. Sellaisia on ollut, ja kuka tietää, ehkä niitä on tälläkin hetkellä, jossakin. Kauheinta on se, ettei voi olla varma."

Mieheni harmistukseksi seuraan edelleen tiiviistin pazin blogia. Myönnytykseksi en kuitenkaan pestaudu pazille henkilökohtaiseksi assistentiksi, vaikka mielelläni seisoisinkin oikeasti lahjakkaan ihmisen varjossa.

Pazin blogin kautta olen löytänyt lisää mielenkiintoisia blogeja. Ainakin yksi hämmentää. En ole varma onko kirjoittaja mies vai nainen. En pysty nauttimaan siitä kunnolla ennen kuin tiedän. En halua lukea naisten blogeja. En jaksa lukea rakkausnatinasta, vaippaihottumasta tai kireistä napanuorista. Haluan lukea ehdotonta, miehisen vahvaa tekstiä ajankohtaisista poliittisista aiheista ja kirjoista joita en ole koskaan lukenut. Haluan itsevarmaa kritiikkiä enkä samanlaista epävarmaa pohdintaa kuin itse kirjoitan. Haluan totuuksia ja tietoa, enkä  ehkämahdollisestinäin ja  josjokuväittäävastaanniinmuutanmielipidettäni.

...Etsin heti käsiini pari naiskirjoittajan blogia. Ja samalla vaikka pari mieskirjoittajan blogia, jotka vastaavat toiveitani.

Olen laiminlyönyt tuota kirjat-osiota niin pahasti, etten ole kehdannut mainita täällä kirjoja enää ollenkaan. Nyt on kuitenkin jo pakko, kun eksyin Pasi Ilmari Jääskeläisen blogiin eilen (onnittelut vain perheenlisäyksestä tätäkin kautta!).

Luin sen Lumikko ja yhdeksän muuta tuossa vähän aikaa sitten. Luettuani muutaman sivun totesin miehelleni, että tekisi kovasti mieli hehkuttaa sitä jo, mutta toisaalta sellaista ei kannata tehdä ennen kuin olen lukenut koko kirjan. Ei olisi ensimmäinen kerta kun viimeistään loppu pilaa koko lukunautinnon. Ja sitä paitsi, miksi sen pitää käyttää itsestään myös toista nimeä?

Puolessa välissä olin jo ihan fani, ja innoissani sijoittelin kirjaa arvoasteikossa jonnekin Donna Tartin esikoisen ja Karamazovin veljesten välimaastoon. Hillitsin kuitenkin itseni, etten lopussa pettyisi -- ja sitä paitsi, takasivun kuvahan on kuin joku Neil Gaiman -kopio.

Viimeisen sivun jälkeen olin ihmeissäni. Sehän onnistui jopa lopettamaan hyvin! Mutta oikeesti, miksi laittaa blogilleen nimi omasta romaanista, ei kai Jääskeläinen halua vain siihen leimautua?

Mistäs tässä nyt on kyse? Pitäisikö Pasi Ilmari Jääskeläisen pysyä nöyrän hiljaisena ja huomaamattomana, koska sellaisia meidän suomalaisten nyt vain tulee olla? Ei saisi käyttää samoja keinoja kuin muutkin, koska sellainen ei meille sovi? Vai olenko kenties vain kateellinen, kun joku suomalainen pystyy sellaiseen, mikä on helpompi varata vain niille isoille, hienoille kirjailijoille sellaisissa maissa, joissa kirjoittamisella elää?

Noh, jotain voi ehkä päätellä siitä, että pari viime iltaa olen taas kirjoitellut ahkerasti. Se on vaikeaa, kun joka toisen lauseen kohdalla miettii, että mitä järkeä tässä on kun kirjoittaa sellaista sontaa, mutta sitä on vain pakotettava itsensä, tai muuten ei kirjoita mitään. Ja pakko kai sitä on edes yrittää. Syystä jota en ala tässä sen enempää analysoimaan, tai tuo kahden illan aikana kirjoitettu teksti löytää itsensä pian samalta virtuaaliselta kaatopaikalta kuin aikaisemmatkin tekstit.

Ja sitten vielä tuo blogi. Tyyppihän vaikuttaa kaiken lisäksi ajattelevalta ja ymmärtävältä olennolta, sen lisäksi että osaa kirjoittaa. Ja blogitekstit ovat lähes yhtä koukuttavaa luettavaa kuin juuri luettu romaanikin. Nyt kun tarkemmin ajattelee, niin juuri tällaista stimulaatiotahan tässä on kaivattukin.

Nostan siis hattua Jääskeläiselle, ja heti kun on aikaa uppoudun taas ihanaan järjestykseen laitettujen kirjainten sekaan. Ja heti kun äitini palauttaa Lumikko ja yhdeksän muuta -kirjan, laitan sen kirjahyllyssä Donna Tartin ja Dostojevskin väliin.

We’re All Laila: Stockholm Syndrome