Blogin herättely alkoi uuden ilmeen asennuksella. Kuten yleensä kaikki IT-projektit, ei tämäkään nyt mennyt ihan nappiin. Projektin aikataulutuksessa ei osattu ottaa huomioon vanhan taustajärjestelmän kankeutta, ja sitten iski laiskuus ja piti päästä sohvalle makaamaan. Joten. Leiska on osittain rikki, asioita puuttuu, asioita on liikaa. Mutta eiköhän tämä tästä... Ehkäpä saadaan tuo hiton ärsyttävä kommenttien etukäteismoderointikin samalla korvattua jollain vähän fiksummalla järjestelmällä.

Ei mulla muuta.

/tietohallinto

Alkulukujen yksinäisyys loppui, enkä todellakaan tarkoita että loppu oli huono sanoessani, että se oli pieni pettymys. Se loppui yllättäen, kesken, ei sen pitänyt mennä niin. Ja sitten kun ajattelen kirjaa kirjoittajana, miten muutenkaan se olisi loppunut?

Mietin rikkinäisiä ihmisiä. Miten se alkaa jossain vaiheessa ärsyttää, kun ne eivät edes yritä korjata itseään. Kuvittelenko itse korjaantuneeni, vai enkö koskaan rikki ollutkaan?

Huonosti kirjoitettu kummitustarina vaihdettu Paolo Giordanon Alkulukujen yksinäisyyteen. Se ei töki. Paitsi ehkä hieman jonnekin sydänalaan ja takaraivoon. Hienosti kirjoitettu, kiehtoo. Olo on sellainen, että tähän en pety, vaikka eihän sitä lopuista koskaan tiedä.

Blogi on aika kuollut. Pahoittelut kaikille, jotka ovat päivityksiä kaivanneet. Tuskin täällä enää kukaan käy, en tiedä viitsinkö edes yrittää enää elvyttää tätä.

Luen tällä hetkellä kirjaa, josta en pidä. Sinnittelen, että saisin edes tietää onko tarina mistään kotoisin. Kieli vaan tökkii niin pahasti. Todella ontuvaa. En tiedä johtuuko käännöksestä vai onko alkuperäinenkin huono. Kun käännän tekstiä päässäni englanniksi, tuntuu toimivan ehkä hieman paremmin, mutta vaikea sitä on tietenkin sanoa. En nyt haluaisi lähteä kääntäjääkään syyttämään. Ennemmin sitten kirjailijaa.

Mutta pistää taas miettimään. Että miten on niin paljon ihmisiä, joilla riittää tarinoita, mutta jotka eivät ehkä osaa niin hyvin kirjoittaa. Lieneekö yhtä paljon hyviä kirjoittajia, joilla ei riitä tarinoita?

Ystävä vei minut viime viikolla ihanaan pieneen teekauppaan Helsingissä, ja siellä ollessani mietin, etten ihmettele ollenkaan miten joku saa kirjoitettua siellä. Mitä ihmettä minun täällä maalla pitäisi tehdä? Mennä heinänkorsi suussa makoilemaan lehmälaitumen viereen pellolle vai?

Vaikka eihän se lehmien vika ole, tai rypsipeltojen, tai tuulessa keinuvien kuusien, eikä tosiaankaan pihamaan reunalla kasvavien saniaisten tai mustikoiden. Mutta kisko niistä nyt sitten elämään tragediaa, kun voisi vain olla varsin tyytyväinen siihen, että keinuttelee lasta keinussa ja tuijottelee kun muurahaiset häärivät jaloissa.

Sukupolveni tuote. Sitäkö minäkin vain olen? Tavallaan se lohduttaa. Että kaikki muutkin haikailevat jotain muuta, että siinäkään asiassa en ole yksin. Ja toisaalta, siinähän se on ongelma on. Ettei ole missään yksin.

"Ainoa sukupolvi Saara, ainoa sukupolvi joka samassa lauseessa voi mankua pätkätöistä ja suunnitella työelämästä vetäytymistä. Me haluamme toteuttaa itseämme, mutta emmehän me jumalauta uskalla, Saara sinä et ole ainoa, meistä yksikään ei uskalla ottaa pienintäkään riskiä."

Ja sitten on niitä jotka uskaltavat, ja sehän vain pahentaa asiaa. Saa meidät muut hourimaan entistä enemmän.

"Meidän unelmamme taas Saara, meidän unelmamme eivät ikinä toteudu emmekä me koskaan lakkaa unelmoimasta. Todellisuus ei ole meidän vahvin puolemme. Meidän unelmamme tekevät meistä sairaita."

Ja siinä syy miksi minä kirjoitan, en kirjoita, kirjoitan, en kirjoita. Koska tiedän, että jos vain unohtaisin koko asian, keskittyisin johonkin ihan muuhun, elämään enkä haaveiluun, olisin paljon onnellisempi. Mutta sitten jokin pieni ääni takaraivossa sanoo että en todellakaan olisi. Minun täytyy saada tehdä jotain muuta, haaveilla paremmasta, suuremmasta, tärkeämmästä. Sitä minä mietin kun joskus aamupalalla hyvää kirjaa lukiessani jäänkin tuijottamaan puoliksi sulaneita mustikoita aamupuurossa, tai omia polviani lasipöydän läpi. Mikä on saanut minut kuvittelemaan, että olisin vähemmän onnellinen, jos vain keskittyisin selviytymään arjesta? Koko sukupolviko on näin kieroon kasvanut?

Mutta sitten syön aamupalan loppuun, puen vaatteet päälleni, lähden hakemaan lasta yökylästä. Unohdan taas hetkeksi haaveet ja olen ihan rauhallisesti onnellinen.

Sain eilen mieheltä kauan kaivattuja potkuja persuksille, ja otin vihdoin taas esiin lehtiön ja kynän. Vain kaksi lausetta, ajattelin. Mietin Kirjoittajatreffeillä annettuja vinkkejä, ja aloitin "Minä haluaisin kirjoittaa..". Sillä aloituksella ensimmäinen lause, toinen, kolmas. Neljäs ja viides. Sitten eksyin sivupoluille. Ja kirjoitin kolme sivua. Ihan pelkkää raakatekstiä, ei mitään käyttökelpoista, mutta onnistuin kyllä pohtimaan itse kirjoittamista ja genrejä. Ehkä niistä on jotain apuakin.

Sitä on kevät. Kuulin, että joku vielä epäilee onko se tulossa. No ei. Se on päällä jo.

Vihdoin alkaa tuntua myös terveeltä. Ääni ei ole vielä ihan kunnossa, olen kyllä testaillut ahkerasti ja yrittänyt avata ääntä työmatkoilla autossa omassa ylhäisessä yksinäisyydessäni. Mutta ihan kuin pää yrittäisi toimia. Jotenkin.

Kirjoittamisesta ei ole tullut aikoihin mitään, ja eilen tajusin että se on puolikuntoisuuden kanssa osasyyllinen synkkään fiilikseen joka on hiipinyt päälle vähän kuin varkain. Täytyy vain ottaa taas itseään niskavilloista kiinni. Ystävä antoi neuvon, että vaikka vain kaksi lausetta kerrallaan.

No, näillä mennään nyt. 

 

Minä en tiedä. En tiedä Juha Itkosesta juuri mitään. Enkä tiedä musiikistakaan juuri mitään. Tiedän vain, että löysin rakkaani bändiviritelmästä, joka oli paljon säälittävämpi kuin Summer Maplen, ja jota kaipaan välillä mielettömästi.

Aloitin vihdoin lahjaksi saamani Juha Itkosen. Toivottavasti ei kuulosta loukkaukselta, että minä yllätyin miten kauniita sanoja löysin.

Tahrin käteni maaliin äsken. Sitä tunnetta olin kaivannut, tajusin sen käsiä pestessäni. Huomenna lisää, ja toivottavasti miehen serkku sulhasineen pitävät saamastaan kortista.

Mitä ihmettä? Yli kuukausi edellisestä merkinnästä?!

Pakko myöntää, että jotenkin on ollut puhti pois. Kiirettä, stressiä ja sairastelua, osa jopa omaani.  Illat työpäivien jälkeen ovat edelleen minimaalisen lyhyitä, ja ne on käytetty lähinnä nukkumiseen.

Viimeisellä Helsingin-reissullani sain hyviä vihjeitä Apinan hiomiseen. Toisenkin novellin palaset alkavat olla kohdallaan, ja sitäkin voisi alkaa kunnolla puhtaaksikirjoittamaan, jos vain olisi hieman enemmän aikaa. Miehen sukulaisen lähestyvät häät ja ylipäänsä kaikenlainen tulevaisuuden pohtiminen ovat saaneet taas innostumaan askartelun ajatuksesta, mutta sekin on käytännön tasolla jäänyt hyvin vähäiseksi. Noh, tällä viikolla on pakko pakertaa ainakin yksi kortti, katsotaan miten se jää päälle.

Nyt aamupalaa nassuun ja herättelemään neitiä päiväkotiin. Ja pyrin jatkossa tekemään hieman tiheämpiä blogipäivityksiä...

Apinaa hiottu hieman, ja uutta novellia aloitettu. Tajunnanvirta ei ollut mitään Apinan kirjoittamiseen verrattavaa, vaikka tämäkin idea hiipi mieleeni kun olin vaipumassa uneen. Näemmä tuo on se hetki kun ideoita valuu päähän. Ja tietysti se on myös se hetki, kun haluaa vain vaipua uneen, että jaksaisi herätä aamulla. Tällä kerralla en jaksanut ottaa kirjoitusvälineitä esiin, ja ajatus on hautunut päässä pari päivää. No, katsotaan miten tämän novellin kanssa käy.

Niin, ja  Puhdistus on luettu loppuun. En oikein tiedä miten kommentoisin sitä. Varsinkin alku toi hyvin vahvasti mieleen näytelmän, selvistä syistä tietenkin, mutta jotenkin se silti hieman häiritsi. Lisäksi minulta kesti aika kauan ennen kuin olin niin uppoutunut tarinaan ja Adeliiden ja Zaran kohtaloihin, ettei sitä olisi enää voinut jättää kesken miettimättä miten siinä oikein käy. Tottahan siihen loppujen lopuksi huomasi olevan imaistuna niin tiiviisti ettei irti päässyt ennen viimeistä sivua, mutta silloinkin se oli hieman tuskaista. Johtui varmaankin tarinasta. Tai ehkä siinä oli jotain muutakin. Vaikea sanoa.

No, mikäs jäi päällimmäiseksi tunteeksi? En kyllä varsinaisesti ihmettele romaanin suosiota. Se oli vahva, ja kiinnostava. Ei sellainen, joka saa minut tarttumaan näppäimistöön, ei sellainen joka saa aivonystyrät kihelmöimään. Mutta kyllä siinä minullekin jotain oli, arvokas lukukokemus, enkä panisi pahakseni, jos opus löytyisi omasta hyllystäkin, niin että siihen voisi palata kun siltä tuntuu.

Sain hyvältä ystävältä lahjaksi Juha Itkosta, mutta miehen poissaollessa ei ollut sellainen olo, että haluan lukea parisuhteesta. Olen ehkä höperö, mutta sama se. Nappasin lukemiseksi taas Taivaalta pudonneen eläintarhan. Se tuntui hyvältä.

Mies ja tyttö lähtivät muutamaksi päiväksi Lappiin. Auton perävalot katosivat juuri mutkan taakse. Minä kuuntelen hiljaisuutta, joka on tavattoman äänekästä. Yritän muistella mitä sitä tuli tehtyä silloin, kun kissa oli ainoa seuralainen.

Paljon on suunnitelmia neljälle päivälle, saa katsoa mitä ehtii, kun päivät tulee kuitenkin istuttua töissä. Joka tapauksessa Apina pitäisi saada hiottua jonkinlaiseen kuosiin, ja jos vaikka saisi kaivettua skräppäysjuttujakin autotallin perältä. Niin, ja tietysti kahviteltua kavereiden kanssa, kun kerrankin ei ole kauhea kiire töistä kotiin.

Sitten matea ja voileipää, katsotaan josko sen jälkeen  pystyisi tekemään muutakin kuin tuijottamaan ihmetellen tyhjää taloa.

Novelli on nyt puhtaaksikirjoitettu, ja olen jopa melko tyytyväinen siihen. Näin ennen kuin se on päässyt kenenkään luettavaksi. Vielä sitä voisi hieman lihottaa, varsinkin loppua, jonka jouduin kirjoittamaan muistiin mahdollisimman pikaisesti käsivian takia. Jonkin verran sitä lihottelin jo puhtaaksikirjoitusvaiheessa, mutta vielä lisää jos saisi lihaa Apinan luiden ympärille, niin ei olisi pahitteeksi. Vaikka pieni sen pitääkin olla.

Sain aloitettua novellinraakileen puhtaaksikirjoittamisen eilen, mutta kesken se jäi kun uni vei voiton. Mies jo kyselee sen perään. Minä pohdiskelen palautteen antamisen ja vastaanottamisen vaikeutta. Toki annan miehen lukea tekstin heti kun se on luettavassa kunnossa, mutta palautteen antamisen täytyy olla niin läheiselle ihmiselle vaikeaa. Entä jos teksti on hänen mielestään huono? Sen sanomiseen ei liene mitään hyvää tapaa.

Olisikin ihanaa, jos olisi joku sellainen, jolla ei olisi mitään motiivia arvostella tekstiä suuntaan eikä toiseen. Joka voisi keskittyä tekstiin ja palautteen antamiseen mahdollisimman neutraalilla tavalla. Ja jolta voisi ottaa palautetta ilman, että siihen sotkeutuisi muita tunteita. Loukkaantumista, tai epäilystä että kehut eivät ole aitoja.

No, palautteeseenkin täytyy vain tottua. Liian vähän kokemusta, mitä ilmeisimmin.

Kovasti haaveilen edelleen kirjoittajaseurasta. Mihin on kaikki kirjoittavat kaverit kadonneet, vai oliko niitä edes?

Sitten vähän muustakin aiheesta: Juttelin Inkalle kun luimme karttakirjaa, että kävin Intiassa ennen kuin minä ja isänsä teimme hänet. Inka totesi siihen, että eikun hän ja isi tekivät minut. Ja niinhän se on. En ollut äiti ennen sitä. Tekivät minut kuulema kuin lumiukon. Hassut on jutut neidillä :D

Edellisiltana olin juuri kömpinyt sänkyyn ja meinasin nukahtaa, kun muutama hassu sana tuli mieleen. Kokeilin niihin jatkoa, ja sekin kuulosti kivalta. Eihän siinä auttanut kuin ottaa muistikirja esille ja kirjoittaa ne muistiin. Mutta sanat eivät loppuneetkaan siihen. Kirjoitin 6 A5:tä, käsi tietysti hajosi jo toisella, minun käteni ei ole kestänyt käsin kirjoittamista enää vuosikausiin. Eilen illalla kun jatkoin tarinaa käsi oli jo valmiiksi kipeä, ja kirjoitinkin vain mahdollisimman lyhyesti muistiin sen, mikä oli Inkaa nukuttaessa mieleen tullut. Jos vain ehdin, alan tänään kirjoittaa sitä puhtaaksi, ja katson saako siitä mitään kunnollista aikaiseksi.

Oudosti samankaltainen tarina kuin Rooibosilla. Mikä lie sama kipinä lennähtänyt meidän molempien luokse. Tarttukaa kynään ihmiset, sitä on nyt liikkeellä!

Sain vihdoin jotenkin pään taas auki kirjoittamiseen. Se oli vaikeaa, ja voin lipsua siitä koska tahansa. Kirjoittajatreffeillä puhuttiin rangaistuksista. Ja palkinnoista, mutta olen paljon parempi rankaisemaan kuin palkitsemaan itseäni. Ajattelin kuitenkin kokeilla jonkinlaista yhdistelmää. Jos pääsen tavoitteeseen, saan ostaa jotain, mistä pidän. Mutta jos lipsun sen jälkeen, tuo uusi ihana muistikirja, romaani tai mikä lie lentää takkaan. Aika karmeaa. 

Päivitin myös RSS-syötteet. Tajusin tässä pari päivää sitten, että siirtyessäni lukemaan blogeja kännykän kautta unohdin pari tärkeää blogia. Ken tietää mitä kaikkea olen missannut. Noh, ei kun mukaan junaan vaan. Pari uuttakin löytyi. Kiinnostavaa.

Vielä muutama sananen muistiinpanoihin. Näemmä kirjoittaminen onnistuu näin seisaallaan keittiön sivupöydän ääressäkin, jos ihan oikeasti haluaa.

Käärinliinat luettu loppuun. Onnistuin olemaan sen kanssa rauhallisempi kuin Itsevalaisevien, jonka ahmin kiireellä, kun piti saada heti tietää mitä seuraavaksi. En kyllä silti osaa sanoa kummasta pidän enemmän. Pitänee lukea molemmat jossain vaiheessa uudestaan.

Seuraavaksi siis Puhdistus.

En meinaa millään löytää aikaa haasteeseen vastaamiselle, mutta nyt puserran sen itsestäni ulos.

Kyse on siis tästä:
    1.    Tämä haaste sai alkunsa Satakielen sanoin - blogista. Kerro kuka sinut haastoi.
    2.    Kirjaa ohjeet ja liitä tunnustuskuva blogiisi.
    3.    Valikoi kirjoituksiesi joukosta onnistunut teksti, josta olet syystäkin ylpeä. Teksti voi olla esimerkiksi runo, novelli tai katkelma romaanista.
    4.    Luonnehdi valitsemaasi tekstiä yleisluontoisesti. (haiku, eläinsatu, dialogi, maisemakuvaus jne.)
    5.    Listaa ainakin viisi tekijää, jotka tekevät tekstistä onnistuneen.
    6.    Lähetä haaste kommentin muodossa eteenpäin niin monelle kirjoittajaystävällesi kuin itse haluat.

Haasteen antoi siis Hippiehurrey, kiitokset siitä! :) Kuvaa en saanut jostain syystä liitettyä, ja päätin olla tappelematta sen kanssa, että saisin vihdoin vastattua tähän... Tekstin valitseminen oli kyllä aika haasteellista. Olen joskus aikoinani kirjoittanut parikin runoa, joihin olen edelleenkin tyytyväinen, ja lyriikoitakin löytyy, joita voisin mielelläni kehua. Mutta proosapuoli on hieman hankalampaa. Ensinnäkin aineistoa on paljon vähemmän, enkä oikein osaa kehua mitään keskeneräistä. Haasteessa sanotaan, ettei tekstin tarvitse olla proosaa, mutta ehkä tästä on eniten hyötyä oman kirjoittamisen kannalta, jos valitsen proosatekstiä. Joten valitsen siis ensimmäisen kohtauksen, jonka olen työn alla olevaan tarinaan kirjoittanut.

1. Katkelman ensimmäiset sanat ovat minusta erityisen kiinnostavat, ja uskon, että ne saavat lukijan kiinnostumaan päähenkilöstä ja tarinan jatkosta.
2. Katkelmassa on muutamia lauseita, joista pidän erityisen paljon. Ne ovat mielestäni onnistuneita, luovat oikeanlaista tunnelmaa oikeassa paikassa, ja ovat sujuvia, leikitteleviä, moniulotteisia.
3. Katkelma luo mielenkiintoisen jännitteen kahden päähenkilön välille, joka saa lisämaustetta kun henkilöiden sukulaisuussuhde paljastuu.
4. Heti ensimmäisissä sanoissa luotu tunnelma kestää koko katkelman ajan. En sorru jaaritteluun, selittelyyn tai venyttämiseen.
5. Kohtaus toimii mielestäni loistavana alkuna. Joko koko tarinan tai mahdollisesti uuden luvun. Kuitenkin alkuna. Tätä ei voisi laittaa minkään keskelle.

Kolme oli helppo keksiä, viiden kanssa sai tehdä töitä. Tämä sai kyllä miettimään omaa kirjoittamistaan moneltakin kantilta. Sitä, miten paljon helpompaa runojen ja lyriikoiden kirjoittaminen on. Että pitäisikö tässä nyt niin sanotusti vetää johtopäätöksiä.

Käytiin neidin kanssa kirjastossa, ja mukaan tarttui Sofi Oksasen Puhdistus. Totta puhuen Sofia on hehkutettu kaikissa mahdollisissa paikoissa niin paljon, että välillä on jo kyllästyttänyt, mutta ehkä sitä suuremmalla syyllä teos pitää lukea. Ja sen verran kun kirjastossa ehdin sitä vilkaista, epäilen että se saattaa tosiaan olla hyväkin. Pian tiedämme. Ensin kuitenkin nautiskelen Käärinliinat loppuun.

Ja haasteeseenkin olen vastaamassa. Siihen vain menee yli 2 minuuttia, mikä tuntuu olevan maksimiaika rauhassa koneella.

Törmäsin sattumalta Akateemisessa Hautalan signeeraamaan Käärinliinoihin. Otin sitten mukaani. Taivaalta pudonnut eläintarha on syystä tai toiselta alelistalla, joten varasin sen sitten sieltä. Näinpä budjettiin mahtuu vielä ainakin yksi artikkeli, mikäs se sitten olisi...

Olen tainnut saada elämäni ensimmäisen blogihaasteen :) Hippiehurrey haastoi minut ihastuttavaan itsensä kehumiseen. Meidän perheen joulu on vasta puolessa välissä, ja olemme hetken päästä lähdössä minun sukulaisteni luo Satakuntaan, joten haasteeseen vastaaminen jää ensi viikkoon. Ehdinpähän miettiä pari päivää mitä tekstiä tässä kehuisi... Suuret kiitokset Hippiehurreylle! :)

Pukki toi lahjakortin Akateemiseen. Nyt vain täytyy miettiä mihin sen käyttää. Ainakin täytyy saada Jääskeläisen Taivaalta pudonnut eläintarha, mutta mitä muuta? Ostaisiko Hautalaa? Onkohan Käärinliinat hyvä?

Ja sain myöskin lahjaksi käteisvaroja tatuoinnin laajentamiseen. Kyllä minua nyt hemmotellaan! Kysyin jo aiemmin miehen kaverilta piirtäisikö tämä minulle kuvan. Vielä kun keksisi jonkun aiheen.

Sieltä se joulu tulee, minä olen vielä ihan vaiheessa. Mutta yritän kuitenkin: ostin jopa joululaululevynkin. Inkalle lähinnä... Ja saadaan joulukuusikin. Kynttilät palaa. Ulkona tuikkii jouluvalot. Ehdinkö mukaan ennen kuin se on ohi?

Luen nykyään blogit iPhonen kautta. Kätevää, mutta siinä on se huono puoli, ettei tule enää kommentoitua mitään. Viime aikoina olisi ollut jopa jotain kommentoitavaa.

Niin on uusi rytmi vienyt voimat, ettei ole jaksanut edes pientä merkintää tekemään. Pää on toiminut hyvin heikosti työpäivän jälkeen -- eikä varmaan sielläkään ihan kirkkaimmin. Noh, ehkä tähän tottuu.

Sitä tuli sitten siirryttyä seuraavalle vuosikymmenelle. Teen sen aina pari viikkoa ennen muuta maailmaa. Myöhästyneet onnittelut synttärikaimallekin :) Minä sain hemmotteluviikonlopun lahjaksi mieheltä. Sen verran tiesin etukäteen, että hotelli oli varattu, ja hyvä ystävä sai kunnian valita ruokapaikan. Tiesin kuitenkin, että jotain hienoa on odotettavissa, enkä siis oikeastaan yllättynyt kun löysin itseni Kämpin yhdeksännestä kerroksesta -- tosin tyytyväisempi en silti olisi voinut olla. Shampanjaa ja mansikoita, jälkimmäiset tosin eivät tähän vuodenaikaan kaikkein parhaimpia olleet. Shampanja maistui kuitenkin hyvin chilipähkinöidenkin kanssa ;)

Samin ravintovalintakin oli oiva -- vaikka sinne ei ensin meinannutkaan päästä sisään. Pikaisen puhelinsoiton jälkeen ovet kuitenkin avautuivat, mikä lie käytännön pila ollut ohikulkijalta. Samilta sain myös lahjaksi Absolute Promethea Book I:n. Komean näköinen opus. Sain Murakamin aamupalalla päätökseen, joten taidan napata Promethean kainalooni ja painua pehkuihin.

Yritän tässä kirjoittaa, minkä voi päätellä siitä, että teen kaikkea muuta. Kirjoittajatreffeillä oli taas pari hyvää vinkkiä viivyttelyn poistamiseen; ainakin Temptation Blockeria ja Leechblocia voisi kokeilla. Niillä blokataan ensimmäiseksi Kirjoittajatreffit. Ajastintakin voisi kokeilla -- itse määrätyt deadlinet eivät ole minulla toimineet alkuunkaan, mutta ehkä tuollainen vieressä tikittävä ajastin toisi hommaan edes vähän kiireen tuntua.

Sitten tajusin tänään, että sen sijaan että kiroaisin työmatkoilla niitä jotka ajavat 80km alueella seitsemääkymppiä, voisin käyttää senkin ajan hyödyksi ja miettiä tarinaani. Mitään kovin suureellista siinä on turha miettiä, niitä kun ei pääse heti kirjaamaan ylös eikä töissä varmaan katsota hyvällä jos käytän ensimmäisen puoli tuntia omien muistiinpanojen kirjoittamiseen. Mutta jotain ongelmakohtia voisi miettiä. Tänään kävin yksin lounaalla ja heti tuli muutaman hyvä idea mieleen. Joten eteenpäin mennään -- ainakin ajatuksen tasolla. Vielä kun saisi kirjoitettuakin.

Joo, sitten pari muistiinpanoa ja nukkumaan. Onneksi huomenna on perjantai... 

Ihan ekalla autokauppareissulla ei saatu kotiin asti yhtään ehdokasta, mutta tänään toisella reissulla mukaan tarttui yksilö, jossa on kaikki tarvittavat ominaisuudet: se on vihreä (siis väriltään).

No okei, on siinä kaikenlaisia muitakin juttuja, jotka tuntuu kivoilta. Osa niistä on jopa välttämättömiä, kuten peruutustutka ja meikkipeilit. 

Ah, kotona. Inkaa oli niin kova ikävä että itkukin tuli pari kertaa. Mutta niinhän se aika lensi kuin ennenkin, ja taas ollaan siellä missä pitääkin.

Siellä reissullani kyllä taas mietin, että jos kerran täytyy olla pois kotoa, saa ikään kuin olosuhteiden pakosta kirjoituslomaa, niin miksi minä sitten vaan murehdin enkä kirjoita?? Niin tyypillistä, ja on niin hankalaa saada se mielentila käännetyksi kirjoittamiselle suotuisaksi. Mutta onnistuin kuitenkin. Pari sivua sain kirjoitettua mielestäni aika hyvää tekstiä. Hieman ehkä eri äänellä kuin muu tarina tähän asti, mutta äänen valitsemisen kanssahan olen painiskellut aikaisemminkin. Ajattelin nyt sitten katsoa ja kokeilla, ja päästä irti ajatuksesta että se pitäisi heti päättää.

Lueskelen muuten tällä hetkellä Haruki Murakamin Kafka rannalla. 116 sivua takana, ja hienolta vaikuttaa.

Reissun päällä siis, erossa perheestä ja kaikesta tutusta ja normaalista ja sen sellaisesta. Tällä hetkellä on kyllä aika sekava olo. Joka paikassa on joko liikaa meteliä tai liian hiljaista, nukun liikaa ja huonosti, totesin tänään olevani sekä sininen että keltainen (C ja I, jonkun DISC-analyysin mukaan), mikä on sinänsä hieman huono juttu, että noiden kahden persoonallisuuden on välillä vaikea tulla toimeen keskenään. No, selittäähän se tietysti muutaman asian.

Onneksi kello tikittää koko ajan eteenpäin, ja huomenna pääsee kotiin. Neidin kanssa iltapalalle, ja torstaiaamuna töihin. On tämä surkeaa.

Tiedän, että se on tyhmää, mutta niin se vain on: minä toivon ajan kuluvan nopeasti, että huomaisin kaiken menneen hyvin.

Olipas kiva nähdä taas pitkästä aikaa erästä ystävää, joka ei enää näin muuton jälkeen asu kovin kaukana. Ainoa harmi on tietenkin se, että minä menen töihin, ja siihenhän se yhteydenpito helposti jää. Mutta kuinkas kävikään, tämäkin ystävätär on juuri liittynyt facebookiin.

Silloin kun "kaikki muut" liittyivät sinne ja sähköpostiin sateli pyyntöjä ystäviltä, minä pysyttelin tiukasti erossa koko touhusta. Oli jokseenkin ärsyttävää, että jollet ollut naamakirjassa, et ollut oikeastaan edes olemassa, tai ainakaan sinulla ei ollut yhtään ystävää. Pikkuhiljaa sitä on kuitenkin alkanut miettiä, että se saattaisikin olla aika toimiva kanava pitää yhteyttä siskoihin ja Ruotsissa asuviin perheenjäseniin, ne kun siellä kuitenkin koko ajan roikkuvat. Ja nyt on sitten pienen ajan sisällä kolme kaveria kysynyt olenko siellä, ja kaksi näistä on itsekin juuri liittyneet (niin että se siitä "kaikista muista").

Joten ehkä annan periksi ja kokeilen. Tuskin siihen nyt niin pahasti onnistuu koukkuuntumaan, että muu elämä jäisi, sellaiset ajat kun se olisi ollut mahdollista ovat kauan sitten tallautuneet jonnekin perhe-elämän jalkoihin.

Nyt kun muutettiin tänne maalle ja maantieajoa tulee huomattavasti enemmän, on autonvaihto edessä. Minulla siis, subbiksesta ei olla luopumassa. Toivottavasti.

Olen jo keksinyt muutaman hyvän kriteerin. Tai oikeastaan vain yhden, jonka olen onnistunut muotoilemaan mielessäni muutamallakin eri tavalla ajellessani Turku - maaseutu -väliä. Haluan siis sellaisen auton, joka ei pelkää mennä yli kuuttakymppiä. Siis ei millään pahalla punto-rakas, mutta sinua ei vain ole tarkoitettu menemään 80km/h. Mutta ei se mitään. Ei kaikkien tarvitse olla samanlaisia. 

Miehellä on sitten muutama muukin kriteeri: vetokoukku, ilmastointi. Ovien lukumäärää, mittarilukemaa, vuosimallia jne. Ja itse asiassa minullakin. Automaatti olisi kiva, mutta toisaalta mieluummin en opi pois manuaalivaihteista. Isompi saa olla kuin tuo Punto, että tulee hieman lisää valheellista turvallisuuden tunnetta tuolla liikenteessä. Kulutustakin pitää hieman jo katsoa.

Löysin jo yhden minkä voisin ottaa. Mies meinasi että mennään katsomaan, mut eikös ne voisi sen postissakin lähettää?

Olen tietoisesti vältellyt possukuumeasian käsittelyä täällä. Jaksa työntää lusikkaani soppaan missä niitä on jo enemmän kuin tarpeeksi. Mutta mainittakoon nyt, että neiti sai rokotteen eilen, ja on nyt kuumeessa.

Minähän en kannata ylimääräisiä lääkkeitä tai rokotuksia. Mietin pitkään ja hartaasti mitä teen tämän rokotuksen kanssa, enkä vieläkään tiedä kumpi olisi se oikea päätös, ottaa vai jättää ottamatta. Yksi siskoista otti kaikille lapsilleen, toinen jätti ottamatta. Naapurini, joka oli asiasta aivan yhtä epävarma kuin minäkin, päätti myös ottaa sen lapsilleen. Eräs ystäväni oli onnekas: miehensä päätti että se otetaan, eikä suostunut vastaväitöksiin, joten ystäväni ei tarvinnut päätään asialla vaivata.

Minun päätökseni syntyi lopulta töihinpaluuni pohjalta. Todennäköisyys sille, että Inka saa sikainfluenssan kasvaa huomattavasti päiväkodissa. Pikavisiitti paikalliselle terveysasemalle (pikkupaikkakunnan etuja: ei tietoakaan kymmenien metrien päähän kiemurtelevista jonoista), ja se oli siinä. Illalla nousi hieman lämpöä, yöllä neiti oli jo tulikuuma. Toivoin, ettei tyttö olisi kuulunut siiihen reiluun 10%:iin, jolle tällaisia oireita kuulema tulee. Mutta panadolin avulla kuume on laskenut 37,1:een, eli eiköhän tämä tästä. 

Eilen oli vapaailta kun mies oli pikkujouluissa, ja minä vain istuin telkkarin edessä ja yritin pitää silmäni auki. Hieman väsähtänyt olo siis taas. Tietysti olin etukäteen ajatellut että aika käytetään hyödyksi kirjoittamalla, mutta näytön tuijottaminen tuntui vain hieman liian ylivoimaiselta. No, kaivoin kuitenkin edelleen hujan hajan olevien tavaroiden seasta jonkinlaisen muistikirjan ja kirjoittelin hieman muistiinpanoja nukkumaan mennessäni. Sain joka pari ihan hyvää ideaa. Ehkä tämä taas tästä -- tyypillisesti tietenkin nyt, kun työelämä taas kutsuu.

Saatiin eilen vanha talo siihen kuntoon, että uusi asukas voi vihdoin muuttaa sisään. Näytti siltä ettei siivoaminen lopu ikinä, mutta kyllä se sitten loppui. Kellarissa on vielä jotain romua mikä ei kuulema uutta asukkia haittaa, joten ne haetaan sitten lähipäivinä. Mutta pääasia että talo on luovutuskunnossa.

Ja sitten kävi niin hullusti että taisin päästä töihin. Tai siis eräänlaiseen työvoimapoliittiseen koulutukseen, mikä kyllä käytännössä on työntekoa ilman palkkaa... Mutta tähtää ihan vakituiseen työpaikkaan, ja joka tapauksessa siinä saa työkokemusta, vieläpä alalta jolta minulla ei kokemusta vielä varsinaisesti ole. Kysessä on siis jonkin sortin alanvaihto, jos niin voi sanoa kun varsinaista alaa ei ole entuudestaan.

Muutoksia, lisää muutoksia. Minä kun olen niin hyvä niissä. Ja taas täytyy laittaa Inkakn hoitoon, mikä on aina inhottavaa. Mutta ehkä tämä tästä. Töihinhän tässä on haluttu. Eikö niin?

Pistetäänpäs pitkästä aikaa Inka-postaus. Neiti on siis pian 2,5-vuotias, ja kuulostaa näin aikuisen korvaan ihanan näsäviisaalta. Mittailee itseään mittanauhalla, ja kun kysyn kuinka pitkä hän sitten on, hän sanoo "mä olen niin pitkä kuin olen". Äijä oli jälkiruualla kysynyt onko jäätelö kylmää, Inka oli vastannut: "on se kylmää kun se on ollut pakkasessa." Kun neiti läträä vessassa ja kysyn mitä hän puuhaa, on vastaus: "pesen tätä tulppaa tosiaankin".

Laulaminen on edelleen erittäin mieluista. Laulattamaan alkaa vähän joka paikassa, varsinkin keinussa. Autolla ajetaan varovarovasti on lempparibiisi, Putte-possun nimipäivän sävelellä tykätään keksiä kaikenlaisia omia sanoituksia. Naapurin Roope-poika ei kyllä ollut ensitapaamisella leikkipuistossa mitenkään erityisen mielissään Inkan laulamisesta, mutta onneksi toisella kerralla lapset löysivät jo yhteisen sävelen (noin niinkuin kuvaannollisesti), ja leikkivät jo innoissaan yhdessä. Ainakin yksi kaveri on siis jo löytynyt uudesta asuinpaikasta!

Värittäminen on edelleen pop, ostin tytölle My Little Pony -puuhakirjan ja jokunen tehtäväkin ollaan sieltä tehty. My Little Pony (Inka sanoo Mas houni) on yksi joululahjatoivekin. Autojen ja palapelien ja kirjojen ja kaiken maailman leluhärpäkkeiden lisäksi. Osaa sitä tuon ikäinen jo haluta kaikenlaista.

Mitäs muuta. Neiti nukkuu omassa huoneessaan, viime yönä nukuin koko yön miehen vieressä, mitä nyt kerran kävin laittamassa peittoa ja laulamassa unilaulun tai kaksi uudestaan. Muina öinä olen nukkunut puolet ajasta neidin huoneen lattialla patjalla, mikä siis sinällänsä on ihan sama, kun omassa makuuhuoneessakin on pelkkä patjamajoitus ennen kuin vihdoin saadaan iiihanat tempurit ja uusi sänky, milloin ne oikein tulee...

Ja yllättäen neidistä on myös kuoriutunut aikamoinen saunoja. Itse olen oppinut saunomaan vasta aikuisiällä, joten minulle keskilauteilla istuva pikkupirpana on aikamoinen ihmetys. Mutta siinä se vaan keikkuu, pitelee poskiaan ja ihastelee saunan pesästä vilkkuvia liekkejä.

Mutta sellainen ei-niin-pikainen-mutta-suhteellisen-lyhyt päivitys tällä kertaa (tämän kirjoittamiseen meni monta tuntia kun saa kirjoitettua kaksi minuuttia kerrallaan). Pian lähdetään neidin kanssa vanhalle talolle lattioita pesemään, ja sitten, hyvällä tuurilla, voidaan vihdoin ilmoittaa uudelle asukille että tervetuloa raahaamaan omat kamppeet sisään!

No niin, sitten mies laittoi minulle NetNewsWiren, että saan luettua blogit iPhonenkin kautta, ja se eilinen aherrus oli siis ihan turhaa, oh sitä työtä.

Läppärissä on kaikki RSS-feedit näppärästi paikoillaan, mutta nyt olen käyttänyt jo monta viikkoa, kuukausia jopa, lähinnä miehen pöytäkonetta. Ja olen ollut autuaasti hukassa kaikesta mitä tuli aikaisemmin seurattua, kun jostain syystä en ole laittanut kirjanmerkkipalkkiin blogin blogia. No, se asia tuli korjattua, ainakin tärkeimmät löytyy nyt! Ihmeellisesti melkein kaikki liittyy kirjoittamiseen, mutta on siellä pari muutakin. Kunhan saan aikaiseksi, teen muutaman folderin (kiitos Sami!), joihin saan kaiken järjestykseen. En ole enää hukassa, en!

Pussikaljaromaani on kyllä loistava. Pölkky oli hyvä, mutta tämä on loistava. Välillä siihen uppoutuu kuin johonkin unenomaiseen, niin no, unikuvaan, ja välillä pärskähtelee jotain hassuja kohtia joista ei ole ihan varma että tarkoittiko Rimminen sen ha-ha-hauskaksi vai ihan vahingossako vitsin murjaisi.

Ja runollisuudestaan huolimatta tässä on kirja, jota voin hyvin suositella miehellenikin, joka nyt ei runoista juuri perusta.

"Se oli tavallinen ruskea kerrostalo, josta se ruskeus kuitenkin jollakin lailla teki isomman kuin se tosiasiassa oli, se vähän niin kuin pullistui kohti. Sade ei ollut kastellut seinää vielä kokonaan, ikkunanpielistä ikään kuin kaksiulotteisesti roikkuvat märät maskaramaiset vanat saivat sen näyttämään joltain kauhealta perhepotretilta, joka on päätetty ottaa ja ripustaa seinälle siitä huolimatta, ettei valokuvaaja ole lukuisista yrityksistä huolimatta onnistunut tyrehdyttämään suvun naisväen kyyneliä." Mikko Rimminen, Pussikaljaromaani.

Miten ihmeessä tuota romua riittää? Vanha talo ei ole vieläkään tyhjä, ja olen melko varma että romu lisääntyy siellä itsekseen. Argh!

En muista milloin viimeksi ihan oikeasti kirjoitin. Neil Gaimanin Pep Talk Nanowrimon kirjoittajille vuodelta 2007 on siltikin kannustava. On aina rohkaisevaa kuulla, että kirjoittaminen on useimmille muilekin ihan yhtä vit--, siis haasteellista. Vaikkakin niin: edes tässä epätoivossa ei ole kukaan ainutlaatuinen.

Muutto on saatu jokseenkin kunnialla suoritettua. Tosin voiko sitä vielä sanoa, että se on suoritettu, kun vanha talo on vielä siivoamatta, ja romuakin siellä vielä on. Mutta käytännöllisesti katsoen kaikki sellainen, mikä tänne tuleekin, on tuotu. Kämppä on edelleen muuttolaatikoilla sisustettu, mutta sohva on jo paikallaan. Ja uusi telkkari.

Oli muuten kamalaa kun käytiin hakemassa uusi telkku ja pesutorni. Kun ne miehet raahasi sieltä varastosta pakettiautoon ensin 46" Panasonicin ja sitten LG:n pesutornin, niin se näytti kyllä ihan siltä kuin vaimo olisi sanonut: "Fine, saat uuden telkkarin jos mä saan uuden pesutornin!" Eikä se mennyt niin! Honest. Niiden viihdearvohan on täysin eri luokkaa, kyllä mä sanoisin sitten vähintään että saan samalla summalla kirjoja tai askartelujuttuja kuin pesutornin :D

Ja niin, tässä hässäkässä on jäänyt kertomatta sellainen pikkuseikka, että mullakin on nyt iPhone!! Mies päivitti omansa uuteen ja minä sain vanhan. On kuulkaa ihanaa kun saa puhelimella surffia ja seurata twitteriä ja whatnot.

Oon muuten ihan koukussa Twitteriin, vaikka minulla ei olekaan siellä kun muutama seuraaja -- joista suurin osa vielä on sellaisia, etten tiedä miten ovat eksyneet seuraajikseni kun en kyseisiä henkilöitä tunne ja ovat vielä ulkomaalaisiakin. No, kirjoittelen kuitenkin miehelle ja kaverille :P

Joo, sitten pitäisi kai poistaa roikkuva lapsi niskasta ja alkaa harkita kauppaan menoa.

Hämmästyttävää kyllä en ole käyttänyt hyväkseni tätä varsin yksipuolista mediaa ja valittanut särkynyttä selkääni. Siitä sen huomaa, en ole valittajatyyppiä (...).

Rikoin siis tuossa kuukausi sitten selkäni. Tai siis oikeastaan kaikkihan alkoi jo joskus kesällä, kun rikoin jalkani ja kävelin kuukauden verran kummallisessa asennossa ettei jalka sattuisi. No, sekä jalka että selkä paranivat, periaatteessa, mutta about kuukausi sitten kun otin Inkan istuinta autosta venäytin jotenkin selkäni. Ei se heti paljoa sattunut, vasta muutaman päivän päästä (kun en tietenkään välissä mitään levännyt) alkoi särky olla jo todella kovaa ja säteillä jalkoihinkin. Siinä vaiheessa kovempikalloinenkin tajuaa olla haravoimatta ja nostelematta painavia esineitä -- minäkin lopetin heti seuraavana päivänä.

No, koko jutun pointti oli siis se, ettei selkä ole vieläkään kunnossa. Mikä tekee tästä muuttamistouhusta entistä ikävämpää. En saa edes olla huomenna kantoapuna, mikä on muuttamisessa yksi hauskimmista hommista. Piha on kullankeltainen, mikä sinänsä on oikein kaunista ja mukavaa, mutta ei sitä oikein tuollaisena kehtaa uudelle omistajalle jättää. Mutta kun selkä tosiaan ei kauheesti innostu haravoimisesta.

No, joka tapauksessa muutto on huomenna. Viimeistään siinä vaiheessakun mies otti seinähyllyt alas ja minä pakkasin vaatteita laatikoihin iski todellisuus. Tämä koti -- jossa olen asunut toiseksi pisimmän ajan elämässäni! -- on hyvin pian historiaa. Olen tykännyt asua täällä, tämä on hyvä koti. Toivottavasti uusi on vieläkin parempi.

Niin siis eilenhän muuttoon oli 4 eikä 5 päivää, kun muutto aikaistui. Ei tässä mikään kiire ole tulossa. Kun ehtii bloggaamaankin.

Kauhea härdelli. Kämppä on niin sekaisin kuin vain kuvitella saattaa, pakkaamisen ikävin vaihe edessä kun helpoimmat on jo laatikossa.

Mutta on tässä hyviäkin puolia. Muuttaessa löytää tavaroita, joita ei edes muistanut hukanneensa.

Oli ihanaa tavata todella pitkästä aikaa hyvä ystävä. Ja on ihanaa olla taas kotona. Tänään aloitettiin muuttorumban ensimmäinen vaihe, eli kellarin ja vinttien komppaaminen. Tämä tietenkin tarkoittaa sitä, että talo on entistä enemmän sekaisin. Ja pahemmaksihan tämä tästä vain menee.

Tämä postaus jää nyt lyhyeksi, koska erittäin kuiva Crowmoor väsytti minut, ja taidan painua pehkuihin. Ai niin, liityin Twitteriin. Viimeistään siinä vaiheessa kun nämä sivut saadaan päivitettyä, näkyy tweetit täälläkin. Milloin se sitten tapahtuu, sitä en tiedä. Asia oli viimeksi tapetilla joskus puoli vuotta sitten. Huhuu kultsi, missä mennään?

Tuntuu, etten ikinä ole koneen ääressä, kun haluaisin blogata. Kuten eilen illalla, kun makasin vieraassa sängyssä, kuuntelin iPodista hämmästyttävän hiljaa Callistoa, ja katselin verhojen reunoilta kajastavaa katulamppujen valoa. Olin juuri aloittanut Jääskeläisen Taivaalta pudonneen eläintarhan. Luin pelkän esipuheen ja lopetin. Halusin hetken aikaa uiskennella siinä ajatuksessa, että minä olisin kirjoittanut nuo novellit. Juuri ennen nukahtamista sain kirjoitettua muistiin hienolta vaikuttaneen puolen sivua omituista henkilökuvausta. En ole vielä lukenut sitä uudestaan, mutta se saattaa olla säilyttämisen arvoinen.

Tai sitten tänään matkalla kotiin. Olin jo päässyt Jääskeläisen kirjassa kolmanteen novelliin, Missä junat kääntyvät. Luin Ruupertin kuvausta hänen ja isänsä retkestä junaraiteille, missä eräs juna poistui kiskoilta ja yritti ajaa heidän päälleen, ja tunsin Ruupertin kauhun. Havahduin katselemaan ympärilleni. Junassa. Huono novellivalinta. 

Niin, olin pari päivää katsastamassa pääkaupunkiseutua. Eipä siitä tullut nähtyä juuri muuta kuin Suomen suurin tietyömaa, mutta kuitenkin. Tänään bussissa kohti Pasilan asemaa vastapäätä istui pari nuorta miestä, joista toinen on kuulema tulossa tyttöystävänsä kanssa viikonlopuksi kaupunkilomalle Turkuun. Kohteliaan kuuloisesti miehet yrittivät muistella mitä ihmeen näkemistä Turussa on. Ajattelivat kuulema käydä katsastamassa sen linnan, ja sitten baariin. Siinäpä se sitten aika pitkälti onkin. Vieressä istui etäisesti Jääskeläistä muistuttava poika joka lueskeli kvanttifysiikan alkeita.

Huomenillalla tai viimeistään torstai-aamuna pitäisi mennä takaisin. On kurjaa jättää Inka, onneksi sovin treffit hyvän ystäväni kanssa, johon pidän aivan liian vähän yhteyttä.  Ja niin, töitähän tällä reissulla metsästetään. Aika epätodennäköisltä näyttää, mutta onpahan jotain tullut tehtyä. 

Telkkaria katsellessa on hauska kiinnittää huomiota ulkomaisten sarjojen käännösvirheisiin. Harmitonta hupia. Joissakin tapauksissa käännösvirheet voivat kuitenkin olla hieman vähemmän harmittomia. Esimerkiksi jos pitää paikkansa, että Raamatun lause "Alussa Jumala loi taivaan ja maan" on käännetty väärin. Raamattua kun yritetään välillä joidenkin ihmisten toimesta tulkita aika kirjaimellisesti, ja silloin on aika merkityksellistä jos tuon lauseen pitäisikin kuulua "Alussa Jumala erotti taivaan ja maan".

Pitääpä olla tarkkana kun seuraavan kerran ryhtyy käännöspuuhiin.

Oikeastaan saman tien kun olin kirjoittanut viime merkinnän, missä sanoin että kirjoitusvire on edelleen hukassa, tuli sellainen olo, että kyllä sitä oikeastaan voisi kirjoittaakin. Aloittaminen oli kuitenkin edelleen vaikeaa, koska tiesin, että näin pitkän tauon jälkeen tulisin karsimaan ison osan aikaisemmin kirjoitetusta. Ja se on hemmetin turhauttavaa.

Onneksi Kirjoittajatreffeillä kirjoiteltiin juonesta, ja päätin eilen illalla kokeilla Kallen "kaavoja uhmaavaa metodia novellin juonen laatimikseksi". Siinä sitä todella väsyneenä kirjoittaessani tajusin, että olen tehnyt samaa aikaisemminkin. Ihan hyvä keino. Periaatteessa. Jos vaan on hajuakaan siitä mitä tekee.

Ei siitä eilen oikein mitään tullut, olin niin väsynyt enkä viitsinyt uhrata yöunia noudattamalla sitä teenkeittämisohjetta. En käynyt miehen viskikaapillakaan vaikka teki mieli. Kirjoitin muutaman kohdan ja menin nukkumaan. Sainpahan pään auki. Toivottavasti. 

Syksy näkyy ja tuntuu. Sadetta, myrskyä, harmaata. Taloprojekti vie käytännössä kaikki ajatukset. En kirjoita, en askartele. Mahdolliset työ/opiskelujutut hieman häiritsevät, tai lähinnä niihin liittyvät lastenhoitojärjestelyt. Mutta ne ovat vielä ehdollisia, joten ei niistä sen enempää.

Löysin vihdoin kirjastosta Jääskeläisen Taivaalta pudonneen eläintarhan. Sitä ennen luen kuitenkin loppuun Mikko Rimmisen Pölkyn. Tykkäsin miehen runokokoelmasta Jännittävää olisi nähdä pihalla lintuja, ja kirja on kyllä samansävyinen, jos oikein muistan kun runokirjan lukemisesta on jo vuosia. Minulla on kyllä selvästi meneillään joku nuorten (tai sinne päin) suomalaisten miesten kausi. Noin niin kuin kirjallisuudessa siis.

Tavallaan tekisi mieli kirjoittaa, mutta en vain saa sitä itsestäni irti. Nyt on tällaista.

Käytiin viikonloppuna alustavasti katselemassa uusia sänkyjä sun muita mitkä menee muutossa vaihtoon. Vaikka mitään ei vielä ostettu, mies sanoi ikkunashoppailureissun hieman konkretisoineen muuttoa. Minä olen ollut ihmeen rauhallinen sen jälkeen, kun tarjous meni läpi. Kai se hermoilu siitä meneekö tarjous läpi vai ei kertoi, että tosissaan haluan sen talon.

Yhden katselukerran jälkeen. Joku kokeneempi voisi kertoa, oliko näin nopea päätös järkevä, mutta sellainen nyt joka tapauksessa tuli tehtyä. Tuli myös todettua, että talonvalintakin on siis hyvin pitkälle tunnepäätös. Niin kuin autonkin valinta. Totta kai järki pitää olla mukana, molemmissa. Mutta jos perusasiat on suurin piirtein kunnossa, mikään suuritöinen tai muuten keskeinen asia ei ole rikki, pielessä tai puutu kokonaan,  niin ohjat ottaa tunnepuoli, joka kertoo onko talossa kotoinen olo, voisiko siellä kuvitella asuvansa ja olla jopa onnellinenkin. Ja siinä vaiheessa kun talosta saa sellaisen fiiliksen, ei muissa taloissa pahasti tökkineet asiat enää olekaan kynnyskysymyksiä. Mitä sitten jos keittön kaapit eivät ole mieluiset, olohuone on hieman hullun mallinen ainakin nykyiselle sohvalle, enkä saa päätettyä mistä makuuhuoneesta tehdään Inkan huone, mistä työhuone ja mistä makkari? Kyllä ne siitä selkenee. Tämä tuntuu kodilta.

Ja ihmeen vähän on tullut mietittyä sitä tosiasiaa, että velkamääräni kasvaa tässä touhussa melkoisesti. Nykyisen talonhan mies omistaa ihan itsekseen -- minä tietenkin avioliiton kautta joo, mutta velkataakka on ollut yksin miehen. Nyt minäkin otan osan kantaakseni, miehen velka pienenee ja minäkin alan kunnon kansalaiseksi ja sidon itseni pankkiin ainakin pariksi vuosikymmeneksi.

Tarjous meni läpi, ja parin kuukauden päästä meistä tulee maalaisia. Tuntuu kummalta, että on tehnyt todella suuren, koko perheeseen vaikuttavan päätöksen, mutta sillä ei ole mitään vaikutusta vielä pitkään aikaan. Tokihan pari kuukautta menee nopeasti, mutta on sinne niin paljon aikaa ettei vielä kannata alkaa pakkaamaan, ja Inkan on varmasti vaikea ymmärtää mistä oikein puhutaan.

Olen ollut koko viikon ihan tajuttoman väsynyt. Herääminen on melkein ylivoimaista, ja pää on koko ajan tukossa. Kurkkukin on hieman kipeä, mutta siihenpä ne flunssan oireet sitten loppuukin. Rasittavaa, saisi loppua jo.

Hesarin keskustelupalstoilla on taas meneillään muutama mielenkiintoinen keskustelu (tai joku saattaa olla jo päättynytkin mutta minä vain en ole vielä ehtinyt lukea niitä loppuun). Ensimmäinen on tietenkin keskustelu Halla-ahon sakoista. Keskustelua käytiin enimmäkseen tietenkin ihan eri asiasta kuin uutinen oli, eikä se oikeastaan tuonut tähän aiheeseen mitään uutta, selkeitä, perusteltuja kannanottoja oli aika vähän. Mutta oli se silti kiinnostavaa. Omasta mielestäni pykälä uskonrauhan rikkomisesta ei ole välttämättä huono, mutta sen soveltaminen on hankalaa. Totta kai ihmisille pitää antaa rauha uskoa mitä uskovat -- mutta jos uskonrauhan rikkomista aletaan pitää synonyyminä jumalanpilkalle, niin sitten ollaan kyllä ihan hakoteillä. Ja sanotaan nyt vielä, etten ole Halla-ahon kanssa samoilla linjoilla pakolaisasiassa, mutta toivon kuitenkin asiallista ja tarvittaessa kriittistäkin keskustelua asiasta, ja kieltämättä Halla-aho on jokusen ihmisen innostanut siihenkin. Ja tietenkin keskusteluun sananvapaudesta, jota myös tarvitaan.

Toinen mielenkiintoinen keskustelu on eettisen neuvoston päätöksestä, etteivät ateistibussit ole hyvän maun vastaisia. Sitä olen tosin ehtinyt lukemaan vasta pari sivua, mutta ateistina on mielenkiintoista, vaikkakin välillä masentavaa, lukea uskovaisten ja ateistien/uskonnottomien välistä "vuoropuhelua". Sitä se parhaimmillaankin on, sillä keskusteluksi sitä ei voi sanoa yhteisten käsitteiden ja sovittujen merkitysten puuttuessa. Edes kaikki ateistit eivät ole samaa mieltä siitä, mitä ateismi on: ovatko ateistit uskonnottomia vai onko uskonnottomuus jotain muuta, erotetaanko agnostisismi ja ateismi toisistaan vai voiko joku olla sekä ateisti että agnostikko yhtä aikaa. Ja siitäkös uskovaiset riemastuvat, vaikka yhtä paljon, ellei enemmänkin, on tapoja olla uskovainen kuin olla olematta.

Kolmas, ja ehkä mielenkiintoisin keskustelu on Kaari Utrion provosoiva keskustelunavaus vanhusten eutanasiasta. On selvää, että tällainen kommentti herättää tunteita, mutta ihmiset voisivat silti pysähtyä miettimään mitä Utrio oikeastaan sanoi, ja mitä ehkä sanomisillaan tarkoitti, ennen kuin heittävät kaikki Utrion kirjat hyllystään roviolle. Minä en tietenkään tiedä mitä Utrio todella tarkoitti, voihan olla että rouva kirjaiija haluaisi todella jakaa kaikille "kuolemanpillereitä" 70-vuotislahjaksi. Vaikea kuitenkaan uskoa, että hän ihan näillä linjoilla liikkuu. Kenenkään virkeän, hyväkuntoisen yli 70-vuotiaan tuskin tarvitsee pelätä, että Utrio tai kukaan muukaan tulee työntämään väkisin mitään unipillereitä kurkusta alas. Utrio ei kuitenkaan ole yksin huoliensa kanssa. Suomessakin on monia, nuoria ja vanhoja, jotka kammoavat ajatusta joutua vuosiksi tai edes kuukausiksi makaamaan sänkyyn parantumattomasti sairaana ja väsyneenä, likaisissa vaipoissa ja täynnä makuuhaavoja, kun kukaan ei ehdi tulla pesemään tai käyttämään pihalla. Saatika sitten jos järki on mennyt, ja lojuu kuola valuen yhteiskunnan ja perheen elätettävänä, yksin, kun kukaan ei halua tulla katsomaan ettei muistaisi äitiä tai mummoa kattoon tuijottavana puolivihanneksena.

Ajatus läheisen kuolemasta on kammottava. En halua edes ajatella tilannetta, jossa oma äitini olisi niin vanha ja sairas, ettei hän pääsisi enää liikkumaan, ei jaksaisi ajatella, olisi jo puoliksi mennyt. Ajatus siitä, että hänelle annettaisiin "ystävällinen unipilleri" sellaisessa tilanteessa, on yhtä lailla sietämätön. Mutta kun ajattelen itseäni samassa tilanteessa, tiedän, mitä haluaisin. En minä sano, että tuollaisia pillereitä pitäisi ottaa käyttöön, mutta kyllä minä haluaisin mieluummin kuolla pois kuin jäädä kitumaan. Ja sama oikeus on niillä joita me rakastamme, vaikka kuinka emme haluaisi että he lähtevät.

Vaikeita aiheita ja hyviä keskustelunavauksia. Mutta onko keskusteluiden sävy jotenkin muuttunut, ovatko aiheet käyneet arveluttavammiksi, vai onko aina ollut niin, että mistään ketään järkyttävästä ei saisi puhua? Kaikki nämä aiheet ovat sellaisia, joista moni on  loukkaantunut verisesti. Varsinkin kahdella ensimmäisellä keskustelulla on sekä fanaattisia puolustajia että fanaattisia vastustajia. Ainahan hedelmällinen keskustelu on ollut vaikeaa, ja keskustelupalstoila siihen ei useimmiten edes pyritä, mutta laajempaa yhteiskunnallista keskustelua kaikista näistä aiheista tarvitaan. Eikä se onnistu, jos kaikki osapuolet nostavat muurit pystyyn, suojautuvat mitä erilaisimpien defenssimekanismien taakse piiloon ja kieltäytyvät kehittelemästä ratkaisuja, jotka ovat kestäviä ja mahdollisimman monet huomioon ottavia.

Nyt minä painun siivoamaan mehukellaria. Jatkakaa keskustelua, olkaa hyvä!

Nyt on esittelyt esitelty, ja taas saa sotkea. Kunnes viimeistään marraskuun lopussa täytyy siivota taas urakalla.

Eli talo on myyty ja toisesta tehdään tänään tarjous. Sijainti on hieman kauempana kuin oli tarkoitus, mutta talo ja sen piha ovat todella mieluisat, ja hinta ei hirvitä. Ystävän kannustus lievensi stressiä, eikä tässä nyt ihan keskelle ei-mitään olla muuttamassa. Maisemanvaihdostahan tässä etsittiinkin. Tai mies ainakin etsi.

Kyllä silti mietityttää, Inkan kannalta. Mutta tilanne olisi sama muutettaisiin mihin tahansa. Eiköhän se siitä. On siinä kuitenkin niin paljon hyviä puoliakin, vaikka sitten ei enää asutakaan sellaisen kaupan vieressä, jossa on pallomeri...

Tämä on niitä hetkiä, kun pitäisi asettua lattialle lootusasentoon, laittaa silmät kiinni, ja antaa kaiken soljua pään läpi kuin kirkas, puhdistava virta. Paskat.

Ainakin kirjallisuudessa tulee usein vastaan ajatus, että kaikilla ihmisillä on jokin traaginen piirre, jokin ominaisuus, joka määrittelee heidän tulevaisuutensa, sen, tulevatko he onnistumaan vai epäonnistumaan elämässään. Vuosikausia minun traaginen piirteeni oli valtava halu kontrolloida itseäni. Onko ihme, että kiinnostuin buddhalaisuudesta. Meditaatiossa pyritään saamaan sisäinen rauha, saavuttamaan tila jossa mikään ulkoinen ei heilauta. Tyyneys, harmonia. Viileys. Kuinka tylsää.

Minä en ole viileä ihminen. Minä olen tulinen ihminen. Kun minä tulistun, lämmitän kaiken ympärilläni. Kysykää vaikka rakkalta mieheltäni. Häntä ei saa kovin helposti suuttumaan, mutta kyllä minä siinä onnistun.

Se syy, miksi oikeasti aikoinani kiinnostuin buddhalaiseuudesta, oli ajatus kultaisesta keskitiestä. Ja siitä ajatuksesta en ole luopunut vieläkään. Yritin niin kauan pitää kaikki humisevat ja sekasortoiset tunteeni kurissa, että väsyin, masennuin, ja lopulta kyllästyin. Nyt en enää yritä työntää kaikkia tunteitani jonnekin taka-alalle, enkä suostu ajattelemaan, että ne olisivat aina vääriä tai kiellettyjä. Yritän löytää jonkinlaisen kultaisen keskitien. Yritän pitää hermoni kurissa, mutta suuttuakin saa, ja jos vituttaa niin vituttaa. Opettelen pitämään tulisesta luonteestani, koska voimakkaat tunteet eivät ole aina huono asia. Yhtä voimakkaasti minä rakastan, yhtä voimakkaasti olen onnellinen.

Ja hei, ajatelkaa nyt millaista tekstiä minä kirjoittaisin, jos olisin koko ajan tyyni ja seesteinen!

Toinen aamu ilman Inkaa. Tyttö lähti perjantai-iltana fammun luo hoitoon, kun me mentiin miehen kanssa rapujuhliin. Alunperin puhe oli yhdestä yötä, mutta sitten fammu kysyi saisiko viedä Inkan Tamperelle leikkimään pikkuserkkujen kanssa. Oli aika innoissaan kun en suorilta käsin kieltäytynyt. Kaksi yötä poissa tuntuu kyllä pitkältä, onneksi ei ole enää montaa tuntia että saa tytön syliinsä.

Eilen käytiin sitten leffassa, kun kerran vapaa ilta oli. Romanttisen viikonlopun leffavalinta oli Tarantinon natsientappopätkä Kunniattomat paskiaiset. Tarantino ja Brad Pitt, eihän sellainen voi mennä pieleen. Ja se olikin kolmas elokuva jota olen käynyt katsomassa joka sai aplodit. Minä istuin suurimman osan leffaa kädet hikoillen, hermostuneesti nauraen ja pahinta odottaen. En ole mikään teurastusleffojen ylin ystävä, ja tuon kokoisella valkokankaalla Tarantinotyylinen väkivalta oli sen verran sotkuista katseltavaa että suljin muutamaan otteeseen silmäni, ihan levollisten yöunien takaamiseksi. Suurin osa tapetuista kuoli nopeasti, ja sen suurempia ääniä päästämättä, vain yksi jäi mieleen kivuliaana ja erityisen surullisena. Mutta ihan koko aikaa silmiä ei tarvinnut pitää kiinni. Huumoria tosiaan riitti, teinit hörähtelivät ja kikattelivat jossain teatterin hämärissä, ja loimme miehen kanssa toisiimme muutaman huvittuneen katseen. Dialogia riitti, ja kuolevia natseja riitti. Tuli mieleen Hesarin perjantainen viikon kysymys: Saako poliitikkojen kustannuksella irvailla rajattomasti? Saako natsien tappamisella mässäillä rajattomasti? Kyllä saa. Nyt ei aleta hurskastella.

Ehdottomasti mieleenpainuvin hahmo oli tietenkin Hans Landa (Christoph Waltz), puistattava natsi joka sai ansionsa mukaan. Mutta myös Shosanna Dreyfus (ihana Mélanie Laurent), juutalaistyttö joka pääsee kostamaan natseille. Pakko muuten sanoa, että Tarantinon leffoissa riittää vahvoja naisia, sitä jos mitä on ilo katsella. Ja sitten on sitä överiksi heitettyä teurastusta, järjetöntä komiikkaa, ja tavikselle käsittämätöntä sisäpiirijuttua. Mm. Plaza.fissä on aika hyvä arvostelu leffasta. Suomen Kuvalehden sivuilla taas on Christoph Waltzin mielenkiintoinen haastattelu. Erityisesti mieleen jäi Waltzin vastaus kysymykseen pelkäsikö hän, että elokuvasta tulee mauton väkivaltafantasia. Waltz sanoi, että mukakorrektit elokuvat on tehty taputtamaan katsojia olalle ja vakuttamaan meidät siitä, että olemme oikeassa eikä asiaa tarvitse sen enempää pohtia. Tämä elokuvahan on vaihtoehtoinen todellisuus, juuri sellaisestahan minä tykkään. Epärealistinen kerronta voi kertoa todellisuudesta yhtä paljon, joskus enemmänkin, kuin realistinen. Vääristelty historia saa meidät väkisin miettimään enemmän kuin se, mihin olemme jo tottuneet. Okei, tämä ei ehkä ole Tarantinon tarkoitus, ja Kunniattomat paskiaiset on tietysti ennen kaikkea viihdettä, mutta tuo vain kommenttina niille, jotka arvostelevat elokuvaa realismin puutteesta.  

Kaiken kaikkiaan, hyvä leffa, josta on keskusteltu miehen kanssa vielä tänä aamunakin. Jos hermot kestää natsien pään paukuttelun pesäpallomailalla jättikoossa, suosittelen pätkän katsomista teatterissa, mutta kyllä tämä toimii ihan kotisohvallakin, jos välillä mielii käydä jääkaapilla tai leikata varpaankynsiä.

Sain juuri luettua loppuun Jani Saxellin Huomispäivän vartijat (2007). Pahoittelen, että herran aikaisempi tuotanto on minulle tuntematonta, ja myönnän, että lainasin tämänkin kirjan ihan sattumalta, kun nimi vetosi. Olen kuitenkin hirvittävän iloinen, että taas löytyi kiinnostava ja ajatuksia herättävä suomalaisen kirjailijan kirjoittama kirja.

Tämä kirjahan koostuu kuudesta tarinasta, toinen toistaan oudommasta ja absurdimmasta. Ennen kaikkea minua viehätti upeat kehitelmät vaihtoehtoisista todellisuuksista, nehän minua ovat aina kiinnostaneet. Eniten pidin ehkä toiseksi viimeisestä tarinasta, Katalalähteentien sotilashallituksesta. Myös ensimmäinen jäi mieleen, Vapauden kaiho 2012. Ihmiskunnan asioita päättäviä supertietokoneita, julmia sekopäitä parantamassa maailmaa, pilvien päälle leijuvia lapsia. Ihanan eläviä mielikuvia, näin kaikki tarinat mielessäni selkeinä ja mielipuolisina. Suosittelen kaikille jotka sellaisesta tykkää.

Seuraavaksi on vuorossa kunnon sf-tykitystä: Ted Chiangin Stories of Your Life and Others. Pitäähän sitä välillä enkuksikin lukea.

Ensimmäinen näyttö pidetty, ja kuhinaa kuulema riitti, yli odotusten. Varovaisesti sellaista toivoimmekin, kun samana iltana kuin myynti-ilmoitus ilmestyi nettiin bongasimme jokusen hidastelijan kurkkimassa autosta talomme kohdalla.  Kiinnostuneitakin välittäjän mukaan oli, toivottavasti joku tarpeeksi kiinnostunut. Eipä tässä nyt tosin ole itsellä kiikarissa vielä uutta, yhtä ollaan menossa toistamiseen katsomaan. Rahat kun ei riitä unelmataloon niin pitää etsiä hyvä kompromissi.

Talossa on oudon hiljaista, Inka on toista päivää taas päiväkodissa. En halunnut luopua päiväkotipaikasta, kun hain erästä opiskelupaikkaa, että jos vaikka sen saisi. Tai jos vaikka pääsisi töihin, onhan sekin periaatteessa mahdollista... Ja pari viikkoa sitten Inka alkoi jo jutella päiväkodista, ja mielellään sinne meni. Tosin mieluummin olisi pitänyt äidinkin siellä, mutta ehkäpä hän taas tottuu..

Olen mietiskellyt, että onkohan tämä ihan hölmö aika talokaupoille. Toisaalta, jos pidämme pään kylmänä ja pitäydymme budjetissa, kuukausimenojen pitäisi tippua, mikä olisi oikein tervetullutta tässä tilanteessa. Ja jos olisin töissä, en tiedä riittäisikö minulta energiaa edes miettiä muuttamista. Joten vaikka tämä saattaa ensisilmäyksellä vaikuttaa kummalta, on tämä kuitenkin ehkä aika hyvä hetki.

Kirjoittamisesta en ole vieläkään saanut itseäni kiinnostumaan. Voisin nytkin mennä vaikka raivaamaan vinttejä, tai mitä sitä keksisi kun eilen tuli puunattua talo niin siistiksi.

Mies lähti Inkan kanssa Zoolandiaan, jotta minä saan taas siivota. Sieltä tuli hetki sitten viesti, että olivat löytäneet pallomeren ja pomppulinnan - ja neiti leikkii helmitaululla.

Olin juuri syömässä välipalaa ja lukemassa Jani Saxellin Huomispäivän vartijoita. Siinä omituinen miekkonen tulevaisuudesta kysyi juuri Albert Camus'n unkarilaiselta rakastajattarelta oliko tällä sattumalta mukana helmitaulua.

Inka muuten haluaisi jo kouluun. Menisi sinne kuulema opettelemaan lukemista, laskemista ja pomppimista. Kirjaimet kiinnostavat kovasti, O-kirjan on helppo, ja monta muuta tunnistaa niihin liittyvän nimen perusteella: I on Inka, A on Anni, M mummu ja niin edespäin. Numerot muistaa 0-9, ja osaa laskea neljään. Kova on tiedonjano, ja kiire. Onneksi ei sentään tajua, että joutuu odottamaan vielä viisi vuotta ennen kuin pääsee kouluun. 

Muistan hyvin ajan ennen kännyköitä. Kun muutin Turkuun opiskelemaan kymmenen (yksitoista?) vuotta sitten, minulla ei ollut kännykkää. Käytin ahkerasti läheistä puhelinkoppia. Muistin ulkoa äitini ja parhaan ystäväni puhelinnumeron. Kukaan ei pystynyt soittamaan minulle ja tarkistamaan olenko kunnossa. Miten sitä oikein pärjättiin?

Rakas mieheni taivastelee, että olen harvinaisen taitava unohtamaan kännykkäni kotiin. Siitä ei ehkä uskoisi, mutta olen minäkin pelottavan riippuvainen siitä. Heitin tänään miehen kaverinsa luo Turun keskustaan leikkimään kitarasankaria. Unohdin tapani mukaan kännykän kotiin. Olimme hetken Inkan kanssa miehen kaverin luona, ja lähtiessä alkoi pieni pelko hiipiä mieleen. Mitä jos jotain sattuisi: auto hajoaisi, hukkaisin kotiavaimet, tai jotain pahempaa. Rappukäytävässä joku viereisestä asunnosta tullut nuori mies hymyili nähdessään Inkan ja jutteli hänelle. Kääntyi vielä katsomaan meitä ulkona. Minä herkesin vainoharhaiseksi, hoputin Inkaa autolle ja pois hämärtyvästä lauantai-illasta keskustan liepeillä. Kun ei ollut sitä kännykkääkään, millä soittaa apua.

===

Olen löytänyt itsestäni taas hyötyihmisen. Se on elänyt minussa aina. Vanhempani jaksavat muistuttaa kuinka lapsena en suostunut lähtemään kauppaan, ellei siitä ollut minulle mitään hyötyä. Näin aikuisena olen miettinyt, että olisikohan joskus kannattanut lähteä ja kokeilla josko rankumalla saisi kuitenkin jotain? Ehkä se oli turhaksi todettu keino, en muista.

Nyt asuntoesittelyn lähestyessä olen löytänyt laiskan olemukseni sisältä pienen tehopakkauksen. Siivoan pihaa, kellaria, jopa yläkerran romuhuonetta, joka on täynnä miehen tietokonesälää ja kaikkea mistä minun pitäisi pitää näpit erossa. Mutta tämä hyötyihminen kuulostaa paremmalta kuin mitä on. Keittiö on yhtä kaaosta, koska en viitsi siivota sitä vielä, kun alkuviikosta joudun kuitenkin puunaamaan sen ennen mahdollista näyttöä. Muutkin normaalit rutiinisiivoukset (joita en todellakaan ole tehnyt rutiininomaisen säännöllisesti) saavat odottaa, kun innostuksen puuskassani kaivan pihakiveytystä esiin ja poistan ylimääräisiä tavaroita seiniltä ja hyllyistä. Siivoan näemmä mielelläni, kunhan se on kertaluontoista. Ylläpitosiivoukseen minusta ei näytä olevan. Sama taitaa päteä moneen muuhunkin asiaan. Teen kyllä vaikka mitä, kunhan se on urakka, jonka saan joskus valmiiksi. Ruokaakin on hirvittävän tylsää tehdä joka ikinen päivä. Enkä teekään. Rakas mieheni kun on loistava kokki.

Edit. Kurkkasin taas vihdoin Kirjoittajatreffejä, yrityksenä saada taas kirjoitusvire päälle. "5 syytä viivytellä" -postauksen kommenteissa joku kirjoitti tarvitsevansa kaikkiin projekteihin jonkun toisen asettaman deadlinen. Ja muistin, että juuri sellainen olin koko opiskeluajan. Tein kaiken vasta deadlinen pakottamana, niin tunnollinen kuin olenkin. Ehkä tämä siivousinnostuskin on vain sitä. Joku on antanut minulle deadlinen, ja silloin minä saan aikaiseksi. Osasyy on varmaan myös tämä pitkittynyt loma, ja jonkun tavoitteellisen tekemisen puute. No, jotain hyötyä siitäkin.

===

Innostuksen puuskassani olen myös vihdoin alkanut käymään läpi vanhoja hesareita, joista mies uhkasi tehdä sieniä. Silmiin osui Talous-osion artikkeli kesäkuulta 2007. Sen otsikko on "Valtionvarainministerin painajainen: Mitä tapahtuisi, jos Suomen talous joutuisi taantumaan?" Niinpä.

Hoh hoijakkaa. 335 kommenttia moderointijonossa. Kiitoksia vaan kommenteista... öööh... spämmääjät...

Inka vei pari viikkoa sitten tuttinsa vauvaoraville (jotka antoivat runsaskätisesti vastalahjoja), ja sen jälkeen neiti ei ole suostunut nukkumaan päiväunia. Siinä on hyviäkin puolia. Tänään lähdimme aamupalan jälkeen kaupungille jokilaivoja katsomaan (neidin mielestä ne ovat hienoja mutta hieman tylsiä, kun niillä ei pääse purjehtimaan) ja lounastamaan miehen kanssa, eikä tarvinnut tuijottaa kelloa että ehtii kotiin päiväunille.

Tutista luopuminen on tosiaan mennyt melko hyvin, Inka ei juurikaan kysellyt sen perään, mutta unille rauhoittuminen on kyllä hankaloitunut. Ja päiväunille ei tosiaan nukahda enää ollenkaan, saa nähdä miten käy kun ensi viikolla menee taas päiväkotiin. Neuvolassa ja hammaslääkärissä kerrottiin, että "kaikki" ovat sanoneet, että jos olisivat tienneet miten helposti tutista vierottaminen käy, olisivat tehneet sen aikaisemmin. No, minä esitän eriävän mielipiteen. Ei ollut helppoa eikä kivaa, ja Inka jäi selvästi kaipaamaan sitä. Nih. Mutta niin, enhän minä tiedä miten vaikeaksi muut ovat sen etukäteen kuvitelleet :-P Ja joka tapauksessa, se on nyt tehty, eikä se enää tunnu harmittavan Inkaa kovinkaan paljon :)

Yritetäänpäs nyt ihan oikeasti rikkoa tämä blogihiljaisuus ja totutella uudestaan tähän näppäimistöön ja koneella istumiseen. Illat alkaa olla ihanan pimeitä, kynttilöitäkin voisi polttaa ja fiilistellä syksyn saapumista.

Taloja on tullut katseltua enemmän kuin muistan. Tänäänkin käytiin katsomassa yhtä ihan potentiaalista, mutta valinta on vaikea kun budjetti on rajallinen. Yhdessä on tosi kiva keittiö mutta muut huoneet kaipaisivat hieman liikaa remppaa, toisessa on iso olohuone mutta hieman turhalta tuntuva avotakka, ja kolmannessa on upea piha ja varaava takka, mutta olohuone on aika pieni ja suihkutilat samoin. Neljäs, viides ja kuudes ovat aivan liian kaukana. Unelmatalo on kadonnut etuovi.comista.

Eilen joka tapauksessa tehtiin välityssopimus omasta tönöstä. Jännittävää, joskin haikeaakin. Onhan tämä kuitenkin oma koti, ja sijainti niin loistava, että jos lottovoitto osuisi käsiin, niin voipi olla ettei tästä luovuttaisikaan vaan pistettäisiin ihan uuteen uskoon.

Mutta. Jos sitä yrittäisi kuitenkin miettiä välillä jotain muutakin. Kuten retuperälle jäänyttä kirjanraakiletta. Jos vaikka lukisi tähän mennessä kirjoitetun muhimaan päähän, ja huomenillalla yrittäisi saada muutaman sanan lisättyä sinne?? Aina voi yrittää.

Miehen kesäloma on ohi, ja minäkin siis palailen pikkuhiljaa jonkinlaiseen arkeen. Oli kyllä hyvä loma. Reissu meni kaikin puolin hyvin, ja kotiin oli mukava palata. Parisuhdekin tykkäsi oikein hyvää. Onnistunut loma siis, kaiken kaikkiaan.

En tiedä mistä saimme kipinän, enkä muista mistä asia lähti liikkeelle, mutta tuossa vajaa kaksi viikkoa sitten keksimme, että mitäs jos myydään talo ja ostetaan toinen. Nyt ollaan käyty jo katsomassa kuutta tai seitsemää taloa, ja eilen kävi välitysfirman nainen arvioimassa meidän remonttikohteen. Löydettiin jo unelmatalokin, harmi vaan kun rahkeet ei oikein riitä siihen. Pitää siis jatkaa etsimistä, ehkä sopiva talo löytyy ihan meidän hintaluokastakin...

Ajatus muutosta on kyllä herättänyt paljon mietteitä, lähinnä Inkaan liittyen. Miten tyttö sopeutuisi, jos päiväkoti vaihtuisi, mitä mieltä olisi kun maisema muuttuisi, kun piha olisi vieras ja valo makuuhuoneessa tulisi väärästä suunnasta?  

Kirjoittamista on tullut hieman ajateltua, mutta ei muuta. Pari hyvää ideaa on kyllä tullut mieleen jotka pitäisi kirjoittaa ylös. Kun muilta hommilta ehtisi. Ja sen kanssa tuntuu olevan vähän saman kuin tämän blogikirjoittamisen kanssa. Mitä pidempi tauko, sen vaikeampi jatkaa.

Ja muutamassa muussakin paikassa. Tällä hetkellä ollaan merenkurkun maailmanperintöalueella. Hyttysiä riittää.

Oli kyllä hienoa käydä kotiseuduilla Kajaanissa yli 15 vuoden jälkeen. Nähdä aikuisiksi kasvaneita sukulaistyttöjä ja vanhaksi päässyttä mummua. Käydä kurkkaamassa linnanraunioita, joilla juoksenteli lapsena, ja kerrostaloja joissa on joskus asunut.  Vaikka sielläkin riitti hyttysiä.

Reissu on jo yli puolessa välissä, eikä kirjoitusvälineisiin ole tullut koskettuakaan.  Meni melkein viikko ennen kuin ehdin edes mielessäni hieman työstää tarinaa. Lukeminenkin on rajoittunut aamupalapöydässä selailtuihin Aku Ankkoihin. Omalla tavallaan mukavaa vaihtelua, vaikka montaa paikkaa onkin tullut katseltua sillä silmällä, eli mikä vaikuttaisi hyvältä kirjoittamispaikalta. Mies heittelee ilmaan ehdotuksia kesämökistä Kainuussa ja asuntoautomatkailusta. Hmm.

On ollut hienoa katsella Inkaa sukulaisten seurassa. Ja neiti on ollut todella reipas reissaaja, vaikka joinakin päivinä on istuttu autossa tuntikausia. Inkan ehdoila matkustaminen on myös yllättävän rentouttavaa. Ajaessa taukoja tulee pidettyä usein, yhdessä paikassa pysyttyä useampia päiviä, eikä ne päivät ole täynnä paikasta toiseen ryntäilyä vaan aika usein tulee vierailtua vain lähimmässä leikkipuistossa.

Tästä matka jatkuu huomenna kohti Satakuntaa, ja sitten takaisin kotiin. Josko siellä olisi vähemmän hyttysiä. 

Käyn aika usein jonkinlaista dialogia päässäni. Muutama päivä sitten se keskustelu meni suunnilleen näin: "Sä aiot taas muuttaa sitä?" Joo. "Ha ha, idiootti." Ei kovin rakentavaa, tiedän.

En ollut ollenkaan tyytyväinen tarinan loppuun. Se kaipasi jotain ihan muuta. 

Ja sitten muutaman päivän oli tosi paha tukos. Kävelin edestakaisin pihalla Inkan leikkiessä hiekkalaatikolla ja yritin saada tukosta auki. Illalla kävelin edestakaisin sisällä, keittiö - eteinen - olohuone - eteinen - keittiö. Olo oli aika sietämätön, kun kirjoitusvirettä löytyi, mutta tuntui että tarina tökki, pahasti. Ajattelin jo, että pitääkö tämä nyt sitten jättää tähän. Kerätä kokoon ne mieluisat pätkät ja katsoa voiko niitä käyttää jossakin muussa tarinassa sitten, kun tämä tarina ja nämä hahmot ovat tajunneet lopettaa kitumisen ja kuolleet pois. Mutta en vain halunnut lopettaa. Olin dramaattinen ja tein uuden dokumentin jonka nimesin Viimeiseksi Yritykseksi. Yritin suoltaa siihen kaikki mahdolliset ideat, jotka päähäni putkahti. Niitä ei ollut paljon. Viimeinen Yritys jäi laihaksi ja keskeneräiseksi.

Sitten eräänä aamuna saadessani ihan rauhassa syödä aamupalaa rakkaan mieheni katsellessa neidin kanssa Pingua olohuoneessa, tajusin miten sen täytyy mennä. Se ainoa looginen reaktio aikaisempiin tapahtumiin. Olin kyllä tajunnut sen aikaisemminkin, mutta en ollut keksinyt miten sen toteutan. Ratkaisu ei putkahtanut mieleeni kirkkaana ahaa-elämyksenä, vaan hiipi ajatuksiin kuin hiljainen kissa ja käpertyi sinne nukkumaan.

loput merkinnästä »

Inka testaa tosissaan rajojaan. Kiukuttelua, uhmaa, riehumista, itkua. Äitiys vaatii välillä yli-inhimillisiä voimia. Joita minulla tiettävästi ei ole. On hirvittävän käytännöllistä, että samaan aikaan kun lapsella on uhmaikä, hän on myös valloittavampi, suloisempi ja fiksumpi kuin koskaan. 

Olen itsekin testaillut rajojani. Keittiössä. Minähän en ole mikään kokki, en sinne päinkään. Joten kun ruuanlaitto on nyt langennut minulle viimeisen parin viikon aikana, olen turvautunut netistä kaivamiini resepteihin kyllästyttyäni niihin samoihin vanhoihin kokkauksiin, jotka osaan jotenkuten tehdä. Tällä viikolla on testattu jo juustoista maissikeittoa, herkkusienipastaa tomaattisalsalla, peruna-kesäkurpitsahöystöä, ja tänään tomaattikeittoa ja vuohenjuustosandwichejä. Kaikki helppoja ja turvallisia, ja onnistuneetkin mielestäni ihan hyvin. Inka tykkäsi erityisesti tämän päivän ruuasta. Olisi popsinut vuohenjuustoa paljaaltaan vaikka kuinka paljon, ja tomaatti nyt on kelvannut neidille aina. Muistan se eräänkin flunssakuumeen, kun neiti ei oikein muuta suostunut syömäänkään kuin tomaattia. Siitä on jo aikaa. Silloin ei ollut tietoa lattialle heittäytymisistä, karkuun juoksemisista tai korvia vihlovista huudoista kun kielletään tai muuten joutuu tekemään jotain epämieluista.

Silti vetää rankasti plussan puolelle. Kun on niin mahtava tyttö kuin Inka.

Pari päivää luin ihan normaalisti, mutta eilen ja tänään ahmin Itsevalaisevat loppuun, en ehtinyt edes suunnitella mitä ihmettä seuraavaksi. Mietin, pitäisiköhän lukea se saman tien uudestaan. Rauhallisemmin; nyt kun tietää mitä siinä tapahtuu, uskaltaisi pysähtyä välillä seuraamaan tekstin aiheuttamia pyörteitä mielessä. Ilman sitä hätäistä kiirettä jolla nyt siirryin sanasta toiseen, lauseesta toiseen, käänsin sivuja, ennen kuin minut taas keskeytetään. Voisi rauhassa juuttua lauseisiin ja ajatuksiin, etsiä kirjoittajaa niiden takaa ja merkityksiä niiden sisältä.

Hohtava kala. Se kuulostaa niin kauniilta. Ja onkin niin mätä.

Lumihiutalemenetelmän neljäs vaihe on laajentaa toisen vaiheen jokainen lause kokonaiseksi kappaleeksi. Randy Ingermansonin mukaan tähän tulisi käyttää useampi tunti. Noh, käytin puoli tuntia, mutta eiköhän sitä tule vielä hiottua. Suht tyytyväinen olen kuitenkin. Seuraava vaihe olisi kirjoittaa yhden sivun kuvaus päähenkilöistä ja puolen sivun kuvaus muista tärkeistä henkilöistä. Jotenkin ei tällä hetkellä innosta, kuulostaa niin työläältä! Mutta siihenpä pitäisikin kuluttaa päivä tai pari. Argh.

Sain luettua loppuun Jonathan Carrollin The Wooden Sean. Pitäisi kirjoittaa siitä muutama sana tuonne Kirjat-osioon, mutta ehkä huomenna. Nyt menen haukkaamaan iltapalaa ja korkkaan Itsevalaisevat.

Illat ovat ihania. Kun Inka on mennyt nukkumaan, on ihanaa mennä ilta-aurinkoon ripustamaan pyykkejä ja häärimään puutarhaan kun on vielä lämmin muttei enää tukahduttavan kuuma. Voisinpa kirjoittaa tuolla ulkona, mutta en voi. Jäisin vain tuijottamaan lintuja ja ötököitä, kuuntelemaan tiellä ajavia mopoja ja kuvittelemaan mitä naapuritalojen ikkunoiden takana tapahtuu. Nytkin verhot ovat kiinni etten näe ulos, mutta ikkuna on raollaan ja haistan viilenevän illan. Se tuoksuu ihanalta.

Nukuin viime yönä todella huonosti. Heräsin monta kertaa, pirteänä ja levottomana. Näin omituisia unia, kuten hirvittävästä kännäämisestä, mikä on outoa, koska en ole harrastanut moista aikoihin. Vihdoin vaihdoin lakanan, sillä epäilin lintukirppujen kutittelevan, sen jälkeen nukuin hieman paremmin. Ja sitten oli jo aamu.

Kohta pitää kömpiä sänkyyn rakkaiden viereen, ja sitten on taas seuraava aamu. Niin se on mennyt jo vuosikausia: mitä tahansa sitä tekee, aina hetken päästä on seuraava aamu.

Olen ollut ahkera. Kirjoitin lumihiutalemenetelmän kakkosvaiheen ja kolmosvaiheen, ja vaikka nyt en ihan täysin tyytyväinen niihin olekaan (varsinkin henkilöiden konflikteihin kaipaan tarkennuksia), ne kelpaavat toistaiseksi. Tarkoitushan onkin, että niitä parannellaan jälkikäteen kun menetelmän myöhemmät vaiheet valaisevat tarinaa lisää. Tein myös pienen listan asioista, joista täytyy suorittaa lisää taustatutkimusta.

Päätin ottaa tämän kesän projektiksi Inkan vierottamisen tutista. Paha mieli on jo nyt tytön puolesta kun joutuu itkemään tuttiensa perään, mutta eihän se ainakaan vaikeampaa voi olla kuin rinnasta vierottaminen, eihän? Eihän?

Niin joo, ja joku kanteli Mainonnan eettiselle neuvostolle ateismibussikampanjasta. Hoh hoijakkaa. Sinänsä kyllä mielenkiintoista, että aikamoinen valtataistelu tästäkin saatiin aikaan. Niin sitä vaan ollaan vähemmän maallistuneita kuin kuvittelin. Ja sehän koko jutun pointti on, herättää keskustelua. Silti: hoh hoijakkaa.

Kirjoitin uudelleen lumihiutalementelmän ykkösvaiheen, koska ensimmäinen versio ei mielestäni kuvannut keskeistä teemaa tarpeeksi hyvin. Että oli vaikeaa. Minulle on aina vaikeaa kertoa jotain lyhyesti ja ytimekkäästi. Vihdoin sain kuitenkin keskeisen teeman mahtumaan 15 sanaan. Toivottavasti. Sitten kakkosvaiheen kimppuun hetkeksi ennen kuin Inka herää.

Sitä ennen on kuitenkin pakko jakaa taas Inkan synnyttämää iloa. Ostettiin neidille oma pieni uima-allas pihalle, ja siitäkös neiti tykkää. Varsin usein se innoittaa tytön lauluun. Perjantaina neiti konttasi allasta ympäri ja lauloi mitä hassuimpia lauluja isästään ("isi konttaa töissä...") ja kaikenlaisista sinisistä jutuista ("sinisiä kukkia, sinisiä kakkuja, sinisiä, kippoja..."). Tänään saimme rakkaan mieheni kanssa kuulla ihan kunnon improvisaatiota, kun Inka lauloi meille jotain tämän suuntaista: "Tänään ollaan koko päivä kotona, koko päivä kotona, leikkimässä ja uimassa, sitten mennään syömään, sitten mennään nukkumaan, pikku torkut, siniset torkut..." Ja isi ja äiti taputti!

Nyt kun Inkasta on tullut kirjojen suurkuluttaja, ja mieskin on innostunut lukemisesta, päätin vihdoin käydä katsastamassa nykyisen kotikaupungin kirjaston. Inka oli aivan innoissaan. Niin paljon kirjoja, ja lelujakin! Äitikin tykkäsi. Mukaan tarttui vihdoin Marko Hautalan Itsevalaisevat.

Muutama päivä on taas mennyt tarinan maailman kanssa painiskellessa. Mitä ja milloin, ja ennen kaikkea miten. Vaihtoehtoinen nykyisyys vai spekulatiivinen tulevaisuus, se on ehkä ollut se suurin kynnyskysymys. Päädyin jälkimmäiseen, monesta syystä. Katsotaan osaanko.

Päätöksen jälkeen olen saanut taas vähän kirjoitettuakin, ja seuraavaksi yritetään taas edetä lumihiutalemenetelmässä. 

Ateistibussit pääsivät sitten Turkuunkin, tosin hieman erilaisella mainoslauseella kuin alunperin oli tarkoitus. En kyllä tiedä onko tuo "Iloitse elämästäsi kuin se olisi ainoasi. Koska se on."  yhtään sen lievempi kuin "Jumalaa tuskin on olemassa. Lopeta siis murehtiminen ja nauti elämästä." Onko sen tarkoitus olla?

Pitää mennä joku päivä katsomaan josko bongaisi sellaisen. Mies bongasi lounaalla Google street view -auton.

Ei kyllä voi kuin hymistä itsekseen kun lueskelee vaikkapa Hesarin keskustelupalstaa asiasta. Joku Turkulaiseksi itseään tituleeraava toteaa, että "Uskonnottomien kampanjassa ainoa hyvä asia on se, että uskonnottomat todistavat edustavansa uskontoa levittäessään sanomaansa mainoksin bussien kyljessä. Tämä on jokaisen uskonnon perus lähtökohta." Eli siis jokaisen uskonnon lähtökohta on mainostaminen bussin kyljessä. Tiedätte sitten kun mietitte, että onko ne muumimaailmat, uudet pop-levyt, alkoholijuomat ja seksimessut uskontoa vai ei.

Nyt lähden iloitsemaan ainoasta elämästäni tyttöni kanssa meren rannalle. Ihanaa :)

Ensimmäinen lomapäivä. Sorry, säät odotteli tätä.

Kasa työhakemuksia rustattu. Aivojumppana mietitty ongelmaa, johon tunnun törmäävän jatkuvasti. Ylliluonnollisen elementin määrä ja laatu. Tarinassani siis. Balanssia ei tunnu löytyvän. Tai ehkä en vain uskalla päättää sitä.

Ruokapöytälukemisena on tällä hetkellä Jonathan Carrollin The Wooden Sea. Carroll on onnistunut ujuttamaan varsin normaaliin ympäristöön varsin epänormaaleja tapahtumia, ja saa sen kuulostamaan yllättävän uskottavalta. Minun tehtäväni pitäisi olla helpompi, tarinani päähenkilöiden ei tarvitse hämmästellä kuolleista nousevia koiria tai ajassa matkustamista. Mutta en ole oikein koskaan ollut mikään riskinottaja. Harjoittelen sitä edelleen.

Nyt menen etsimään villasukat jalkaani. Vaihtoehtoisesti voisin mennä ulos, mutta tuskin menen, vielä.

Pohjois-Koreassa 12 vuoden pakkotyöhön tuomitut amerikkalaistoimittajat ovat kuulema tunnustaneet rikoksensa ja hyväksyneet tuomionsa. Näin siis jos uskomme pohjoiskorealaisia viestimiä, ja miksipä emme uskoisi.

Usvan Anne on jo siirtymässä sujuvasti vaiheeseen 7, minä kirjoittelin viikonloppuna vaihetta 2. Olen tehnyt vastaavan aikaisemminkin, mutta kuten vaiheen 1 kanssa, tämäkin onnistui nyt jotenkin paremmin. Minulle on vielä epäselvää mitä kaikkea kurjaa, ihmeellistä ja jännittävää ennen loppuhuipennusta tapahtuu, mutta ehkä se tästä vielä selkenee. Aloin myös epäillä suunnittelemaani loppua, mutta eilen automatkalla Satakuntaan pohdiskelin sitä tarkemmin, ja päätin että suunnittelemani loppu on, jos nyt ei hyvä, niin ainakin looginen ja siedettävä. Kelpaa siis tässä vaiheessa. Tosin kappaleestani tuli tietenkin hieman pidempi kuin oli tarkoitus. Lumihiutalemenetelmän isä Randy Ingermanson sanoo, että tässä kappaleessa pitäisi olla noin viisi lausetta. Minulla on viitisenkymmentä. Hieman kaipaa siis tiivistystä.

Sen jälkeen siirryn siis kolmanteen vaiheeseen, jossa kirjoitetaan jokaisesta keskeisestä hahmosta sivun mittainen tiivistelmä, josta selviää mm. hahmon motivaatio, päämäärä, konflikti ja kehitys. Siitä pitäisi tulla mielenkiintoista. Ensin kuitenkin tuo kakkosvaiheen tiivistys (ikuinen saivartelija).

Ranskan perustuslakituomioistuin kumosi presidentti Nicolas Sarkozyn aloitteesta valmistellusta piratismin vastaisesta laista kohdan, joka olisi toteutuessaan mahdollistanut internetyhteyden katkaisemisen musiikkia tai elokuvia laittomasti lataavilta.

Hesarin uutisen mukaan Ranskan hallitus on pahoillaan päätöksestä. Se olisi varmasti mielellään rajoittanut ihmisten mahdollisuutta viestiä ja ilmaista itseään vapaasti. Sitä varten suunniteltiin ihan uuden virastonkin perustamista, joka olisi jaellut tuomiota kuin tuomari ikään, lähtökohtana nettikäyttäjän syyllisyys, ei syyttömyys. Piraattipuolueen uutisen mukaan tällainen asetelma ei perustuslakituomioistuimelle kelvannut. Vetosivat kuulema johonkin ihmisoikeusjulistukseen.

Mutta miksi ihmeessä Suomessa ei ole perustuslakituomioistuinta? Turkissakin on. Armeniassa on. Venäjällä on. Suomessa on ilmeisesti tajuttu, että sellainen voisi pahasti hankaloittaa yllä mainitun tyyppisiä hienoja uudistuksia ja politiikkojen omien asioiden ajamista. Tällä hetkellä asiaa ajava perustuslakivaliokuntahan koostuu kansanedustajista, ei juristeista. Kyllä siinä jonkinmoinen ristiriita voi tulla, kun poliitikot arvioivat politiikkojen töitä.

Effi muuten luovuttaa tänään kaikille kansanedustajille, ministereille ja suomalaisille mepeille Orwellin Vuonna 1984 -kirjan. Kesälukemiseksi.

Näin jälkikäteen onkin hyvä puida tätä, mutta menköön.

Hesari kertoo mitä mieltä vastavalitut euroedustajat ovat Internetin säätelystä. Joukossa oli melko fiksujakin kommentteja, ja ainakin muutama vastustaa toimimatonta ennakkosensuuria ja peräänkuuluttaa kansalaisoikeuksia ja sananvapautta. Mutta mitä se tarkoittaa käytännössä? Hesarin vaalikoneessa reilu puolet, seitsemän 13:sta, vastasi että EU:n ei pitäisi säädellä Internetin käyttöä alueellaan, mutta jäsenmaat saavat tehdä niin jos katsovat tarpeelliseksi. 30%, eli neljä 13:sta oli sitä mieltä, että EU:n tulee säädellä Internetiä, ja vain kaksi vastasi että asia ei kuulu politiikoille tai viranomaisille. Kommentteja asiaan oli liian vähän. Vertailun vuoksi Kasvin kommentti:
"Ääääh, valitettavasti tästä puuttuu paras vaihtoehto eli EU:n tulisi luoda Euroopan tasoiset pelisäännöt kansalliselle internetin sääntelylle - ja niiden pelisääntöjen tulisi turvata sekä
1) Internetin käyttäjien oikeudet esim. viranomaisten tai yritysten harjoittaman urkinnan estämiseksi
2) Internetin tietoturva, esim. roskapostien ja haittaohjelmien leviämisen torjumiseksi
3) Internetiä hyödyntävien tai netissä tapahtuvien rikosten selvittämisen edellytykset"

Hieman ihmetytti, muuten, Soinin vastaus kysymykseen pitäisikö EU:n osallistua Gazan jälleenrakentamiseen Israelin hyökkäysten jäljiltä. Soini oli Takkulan lisäksi ainoa, joka vastasi että pitää, jos suurvallat kuten Venäjä ja Yhdysvallatkin osallistuvat. Minä en tiennytkään, että perussuomalaiset kumartelevat suurvaltoja. Joka päivä oppii jotain uutta.

Taloudellisista ja tuotannollisista syistä minulla alkaakin kesäloma jo kahden viikon päästä. Vielä perjantaina olin asiasta suunnattoman vittuuntunut, mutta tänään olen ollut vain kyllästynyt. Vaikka kuinka tsemppaisi, työmotivaatio ei vain ole ennallaan. Tänään laitoin jo ensimmäisen työhakemuksen menemään. Yritän uskoa, että tämä voi olla hyväkin asia. Ehkä löydän nyt mielekkäämmän työn, tai ainakin viihtyisämmän työpaikan. Eihän sitä koskaan tiedä.

Asiasta kurkkupurkkiin. Kiina on erityisen huolissaan lasten hyvinvoinnista. Se porno, se porno. Kyllähän Suomessakin kovasti yritetään, mutta kun ne hiivatin sananvapausaktivistit on jostain syystä holhousyhteiskuntaa vastaan. (Keppihevonen? Mikä ihmeen keppihevonen? Ei kai...)

Ei päässyt Kasvi hyvästä yrityksestä huolimatta EU-parlamenttiin. Harmillista, tosin jäi Suomeen edes yksi järkevä kansanedustaja. Hienoa oli se, että pääsi kerrankin äänestämään Kasvia.

Luonnostelin tässä eräänä iltana mielessäni lumihiutalemenetelmän (kiitokset Usvan Annelle vinkistä) ensimmäisen vaiheen. Eli yhden virkkeen pituinen selostus tarinasta. Olen yrittänyt sitä ennenkin, mutta jostain syystä se oli nyt helpompaa, ja mikä vielä kummallisempaa, sain siitä selkeämmän kuin ennen. Ihan kuin tietäisin itsekin paremmin nyt, mistä on kyse. Minähän menen paniikkiin kriiseistä. Päivän tai parin ajan olen vihainen ja yritän kieltää kaiken, mutta sen jälkeen toimin tehokkaasti ja nopeasti tilanteen korjaamiseksi. Joskus se onnistuu, joskus ei, mutta ikinä en jää tuleen makaamaan. Ja ihan kuin se tekisi muunkin ajattelun selkeämmäksi. Ainakin hetkellisesti.

Kävin viime viikolla TYKSissä. Parkkihallissa minua tuli vastaan nainen, jonka seurassa oleva mies kantoi turvakaukalossa vastasyntynyttä vauvaa. Naisella oli silmissään tuttu katse. Tuskainen, pelokas. Inka otti minua lauantai-iltana sängyssä kasvoista kiinni molemmilla käsillä ja sanoi "äiskä mulla on asiaa". "No mitä asiaa sulla on?" kysyin nauraen. "Vauva-asiaa." Minun vauvakuumeeni on jo mennyt ohi, mutta Inka tuntuu kaipaavan leikkikaveria. Nyt ei kyllä resurssit riitä. Mutta välillä sitä miettii edelleen. Ja sitten näkee tuoreita äitejä sairaaloiden parkkihalleissa ja miettii, että miten tuosta selvisi. 

Lumihiutalemenetelmän toisessa vaiheessa aloitusvirke tulee laajentaa kokonaiseksi kappaleeksi, josta käy ilmi tarinan perustilanne, suurimmat vastoinkäymiset, ja lopetus. Menen nyt sänkyyn pohtimaan sitä. Tai sitten kaappaan rakkaan mieheni mukaani ja teen hänen kanssaan jotain mukavaa. En ole päättänyt vielä. 

Olen taas päästänyt itseni haaveilemaan asioista, jotka eivät voi toteutua. En tiedä miksi teen niin. Päässä soi PT:n Collapse The Light Into Earth, ja se sekoittaa ajatukset lopullisesti. Tietenkin koska annan sen tehdä niin.

Tekisi mieli pysähtyä taas hetkeksi. Katselemaan vesisadetta. Kuuntelemaan PT:tä ja märällä asfaltilla ajavia autoja. Miettimään typeriä haaveita, rakkautta, harteille kasautuvaa maailmaa, Tianamenia, tummia hiuksia joiden lomaan pujottaa sormet. Etsimään vastauksia ohikulkevien ihmisten katseista. En minä ole tyytymätön, enkä muuttaisi mitään jos annettaisiin mahdollisuus. Minä vain haluaisin hetken leikkiä ajatuksillani, antaa niiden repiä auki vanhat haavat ja sitten puhaltaa ne taas kivuttomiksi.

Miten tuollaiset sanat voivatkin kasautua sisälle niin, että niiden kirjoittamisen jälkeen on taas hieman helpompi hengittää? On jotenkin lohduttavaa, että tunnistaa itsestään sen, mitä oli 10 vuotta sitten, mutta vain hieman kasvaaneena. Jonnekin suuntaan jalostuneena. Se itsensä tuntemisen peikko. Onko se sitten hyvä vai huono juttu, voisi entiset bändikaverit kysäistä. Onko hyvä, että tunnistaa itsensä peilistä aamuisin, jos ei olekaan sitä mitä piti olla? Tällä hetkellä se tuntuu hyvältä. Ei se ehkä onnelliseksi tee, mutta ei kai siltäkään voi liikaa vaatia.

I won't heal given time. Kieltäytyykö joku muukin?

===

Kaipaan nollausta. Sitä tämä on.

Sunnuntain helteessä vietettiin Inkan 2-vuotissynttäreitä. Kovin montaa kertaa en ole nähnyt Inkaa yhtä hämmästyneen ja onnellisen näköisenä, kun kaikki lauloivat hänelle kuorossa Paljon onnea vaan. Valtava hymy kasvoilla tyttö antoi meille raikuvat aplodit laulun jälkeen.

Lahjoja tuli oikeastaan juuri sopivasti. Jokunen lelu, paljon kirjoja ja vaatteita. Hiekkalaatikko oli isin ja äidinkin toivelistalla, enää ei tarvitse tyttö-raukan yrittää tehdä kakkuja sepelikasassa. Myös leikkihella ja astiat näyttävät olevan mieluisia, eilenkin saimme koko perhe Inkan keittämää aamukahvia.

Tänään Inka on kolmatta päivää päiväkodissa ilman vaippaa. Kotona ollaan oltu vaipatta jo pidemmän aikaa aina silloin tällöin. Aina ei tietenkään malta tai muista, mutta aika hyvin neiti osaa ilmoittaa, milloin on hätä. Ja äiti ja isi osaavat jo tulkita esimerkiksi raivokkaan jalkojen heiluttelun ruokapöydässä pissahädäksi. Tätäkin kehitystä on ollut hienoa seurata, varsinkin kun en itse pitänyt mitenkään kiirettä pottailun kanssa. Potta tuli toki tutuksi ennen kuin Inka aloitti päiväkodin, mutta siellä käytiin vain jos neitiä huvitti, ja useimmiten ei huvittanut. Päiväkoti on varmasti tässä(kin) asiassa auttanut huimasti, kun siellä käy koko porukka säännöllisesti yhdessä pottailemassa.

Vielä kolme ja puoli viikkoa ja sitten Inkalla alkaa vihdoin kesäloma. Jostain syystä tyttö ei mene niin mielellään päiväkotiin kuin ennen, tosin on vaikea sanoa kuinka paljon tähän vaikuttaa se, että minä vien häntä nykyään eikä isänsä. Onneksi kesäkuussa päiväkodissa on sentään hieman rauhallisempaa kuin vielä viime kuussa. Ihan iloisena Inka päiväkodista tulee kotiin, eikä ole tällä viikolla edes sanonut aamulla, että jää kotiin äidin kanssa, joten ehkä tämä tästä. Taas yksi vaihe.

Tällä hetkellä Inkalle mieluisimpia asioita tuntuvat olevan laulaminen, leikkiruuan laittaminen, palapelit, maalaaminen, ja ennen kaikkea keinuminen. Tätiinsä tullut, keinuhullut. Minä tykkään erityisesti Inkan lauluista, hän osaa jo tosi monta laulua melkein kokonaan. Välillä laulu tietenkin vaihtuu lennossa toiseksi, ja monesti välistä jää tylsempiä pätkiä pois, mutta kaiken kaikkiaan neiti laulaa jo yllättävän hienosti!

Ja omaa tahtoa löytyy. Vaatteet pitäisi aina saada pukea itse, ja kun ei onnistu, alkaa sellainen kitinä, joka osuu äitiä hermoon. Käytännöllistä varsinkin aamukiireessä, kuten varmaan jokainen vanhempi tietää... Samoin kyselyikä on alkamassa. Edellisiltana Inka kysyi mitä meritähti tarkoittaa. Omituiset laulujen ja lorujen sanat (varsinkin ne mitkä eivät tarkoita mitään) kaipaavat myös välillä selittelyä. Ei ihme että miehen kanssa nauretaan sitä mainosta, missä isä hymyilee onnellisena kun poika vihdoin kysyy jotain mihin hän osaa vastata (niistä senteistä)...

Minulla ei oikeastaan ollut mitään mielikuvaa siitä, millaisia lapset ovat kaksivuotiaina, ja tämä on ollut iloinen yllätys. Niin iso ja niin pieni. 

Inka täytti tänään 2 vuotta. Tasan kaksi vuotta sitten taisin olla jo osastolla, kuolemanväsyneenä, melko tuskaisena ja todella hämmentyneenä ja sekaisin siitä, mitä sitä olikaan tullut tehtyä. Kainalossa tuhisi upouusi ihmisolento, joka kuului sinne kuin olisi aina ollut, ja silti se oli minulle vielä täysin vieras.

Nyt tuo sama tyttölapsi tuhisee omassa sängyssään, nukahti sinne kainalooni melkein kuin kaksi vuotta sitten. Kohta menen viereensä tuijottelemaan häntä hetkeksi ja toivottavasti nukahdan ilman suurempia ongelmia.

=== 

Tein tänään tarkan havainnon. Tyytymättömyydestäni, ja siitä miksi olen ollut jo jokusen viikon todella pahalla tuulella. Pääsin yksin lounaalle, ihanaan omaan rauhaan, ja istuessani pöytään sen vain tuli, kuin joku ilmestys, vaikkei siinä ollut mitään ihmeellistä. Tajusin olevani aika hukassa. Ja se tuntui hyvältä. Koska vaikka en edelleenkään tee mitä haluan, tiedän kuitenkin mitä haluaisin tehdä, ja se on jo hiivatin paljon. Eihän tässä nyt tarvitse enää kuin keksiä miten ne asiat toteutetaan, joita haluan tehdä. Kuinka vaikeaa se voisi olla?

No jaa, ilmestys ei ollut kummoinen, eikä edes uusi. Pääasia on, että sen jälkeen olen ollut paljon paremmalla tuulella, ja jopa vähemmän stressaantunut, vaikka töissä on edelleen kireää ja epävakaata, Inka sairastelee ja mies tekee (minun mielestäni) liikaa töitä. 

Nyt aion kuitenkin tuijotella hieman puiden lehtiä ja omenankukkien nuppuja. Sitten kömmin Inkan viereen. Hyvää yötä. 

Järjettömyys poliisin lapsipornoestolistan suhteen vain lisääntyy. Mm. Hesari uutisoi Helsingin hallinto-oikeuden päätöksestä, ettei sensuurilistalle joutumisesta voi valittaa -- vaikka, kuten muistamme, sensuurilista sisältää hyvin vähän sellaista, mitä väittää sensuroivansa (ks. Effin Nettisensuuri-FAQ). Toisin sanoen, sensuuria kritisoivalla Matti Nikillä ei ole valitusoikeutta joutumisestaan sensuurilistalle.

Tuntuu kuin toistaisin itseäni, mutta eivätkö ne tajua miltä tämä kuulostaa??

Effi älähti, samoin Jyrki J. Kasvi. Kasvia lainaten: "Olemme siis luoneet ennakkosensuurimekanismin, jolla ei ole minkäänlaista laillisuusvalvontaa tai valitusmekanismia." Ja jos joku kuvittelee, että tarina päättyy tähän, niin älkää unta nähkö. Sopimattomia ehdotuksia sensuurin laajentamisesta on jo tehty Suomessakin (mm. uhkapelisivustot ja tietysti se kuuluisa tekijänoikeus). Mutta eiköhän näillä kaikilla ole vain meidän kansalaisten hyvinvointi mielessä.

Lastensuojelu on upea keppihevonen, jolla on saatu loistavia tuloksia, paitsi jos sattuu tykkäämään sananvapaudesta.

...hallitsee tulevaisuutta: kuka hallitsee nykyisyyttä, hallitsee menneisyyttä, sanoi Orwell. Dystopia-tarinoiden keksimiseen ei tarvita juurikaan mielikuvitusta. Sen kun vilkaisee vaikkapa mitä Venäjälle kuuluu. Presidentti Dmitri Medvedev perusti alkuviikosta historiakomission, joka päättää Venäjän virallisesta historiasta, ja jos kehtaa väittää vastaan, voi edessä olla viisikin vuotta linnaa. Koskee myös muita kuin Venäjän kansalaisia.

Wannabe-kirjailijana otan tuon lähinnä yllytyksenä (jolloin historiakomissio ja viime kädessä itse presidentti Medvedev pitäisi kai tuomita yllytyksestä rikokseen?). Minun on kuitenkin liian helppoa innostua kehittelemään pirullisia juonia lain testaamiseksi. Mutta entäs ne, joille siitä voi oikeasti koitua harmia? Ymmärrettävistä syistä varsinkin entisissä neuvostotasavalloissa kuten Virossa ollaan asiasta ihan oikeasti huolissaan.

Niin kuin monen muunkin vastaavan asian kanssa, ensimmäiseksi mieleen nousee kysymys eivätkö tällaisia hankkeita ajavat ihmiset tosiaan tajua, miltä se kuulostaa? Vai eivätkö välitä? Ollaanko menty takapakkia vai luulemmeko vain, että mitään kehitystä on tapahtunutkaan?

Alkuun ihan vain tilitystä.

Olen kuulema aika hankala ihminen. Okei, pinna menee helposti, mutta mielestäni minun kanssani oppii aika helposti kommunikoimaan jos vain haluaa. En minä mikään avaruusalus ole, eikä minun ymmärtämiseni mitään kvanttifysiikan tuntemusta vaadi. Itse pyrin opettelemaan kanssakäymistä muiden ihmisten kanssa, niitä pikku vivahteita ja nyansseja jotka ovat kunkin ihmisen kanssa tärkeitä -- vaikka en väitäkään että jaksaisin ihan aina ottaa ne huomioon. Useimmiten keskustelu, varsinkin negatiivissävytteinen, on kuitenkin hedelmällisempää, kun tietää mikä toista ärsyttää (siis että sitä voi halutessaan välttää..) ja mikä edistää keskustelua.

On todella vaikea uskoa, että noita samoja asioita ei voisi oppia minusta. Että vuosien jälkeenkään ei voi tietää, miten minä haluan, että minulle kerrotaan asioita, miten minulta pyydetään palveluksia, miten minun kanssani on hedelmällisintä keskustella. Rehellinen, kiertelemätön puhe tehoaa minuun. Ystävällinen sävy ilman liiallista dramatiikkaa tai nöyristelyä on parasta. Tarinat ovat asia erikseen, niihin saa sirotella niin paljon tulikiven katkuista pippuria kuin haluaa, mutta tavallisessa, joka päiväisessä kanssakäymisessä toivon, että asiat esitettäisiin niinkuin ne ovat, ja myös antamani vastaus otettaisiin vastaan suurinpiirtein samalla kiihkolla kuin se annetaan. Ja jos alan väittelemään, niin väittelyyn vastattaisiin suurinpiirtein noudattamalla väittelyn sääntöjä ottamatta hernettä nenään.

Hankalaa? Olenko mahdoton?

Vai kuvittelenko vain, että noudatan itse omia sääntöjäni? Entä jos minulla pelkkiä vastakarvoja, eikä minua edes voi silittää myötäkarvaan?

Myönnän olevani joskus hieman hyökkäävä, vaikka tarkoitukseni ei olekaan hyökätä ihmistä vaan korkeintaan asiaa tai asian esittämistapaa vastaan. On ehkä asiatonta olettaa, että keskustelukumppani olisi aina automaattisesti samassa vireessä kuin minä, eikä loukkaantuisi kärkkäästä esittämistavastani. Jotenkin vain toivoisi välillä toistenkin edes yrittävän. Tai jotain.

===

No, tästä vuodatuksestahan ei ole tietenkään mitään hyötyä, ellen nyt sitten jonkinlaista pientä itsetutkimustakin joutunut harjoittamaan. Kommentoidaan jotain muuta. Kasvi kertoo taas tärkeästä asiasta, lasten ja nuorten pahoinvoinnista. En ehdi sen kummemmin nyt kommentoida, mutta lukekaa ja antakaa aivojen raksuttaa. Ja jos Pirate Bay -oikeudenkäynti ei ole mielestäsi vielä täyttänyt farssin tunnusmerkkejä, kelpaisiko viimeiseksi pisaraksi jääviyttä tutkimaan astetetun tuomarin toteaminen jääviksi?

Ja sitten. Mietiskelin joskus lukiossa toimittajaksi kouluttautumista, mutta en nyt tarkkaan muista sitä ajatusketjua, joka johti minut päätymään asiassa kielteiselle kannalle. Joka tapauksessa, nyt ei huvittaisi olla toimittaja. Ihan kuin toimittajien asemaa ei oltaisi muutenkin jo heikentämässä (vrt. tapaus Sanoma News), Aamulehti ja Hesari uutisoivat esitutkintalain uudistamista pohtivan työryhmän esittäneen heikennyksiä toimittajien lähdesuojaan. Ja vain hetki sitten Suomen EN-valtuuskunnan jäsen, kansanedustaja Tuulikki Ukkola teki Euroopan neuvoston parlamentaariselle yleiskokoukselle aloitteen toimittajien lähdesuojan parantamisesta järjestön jäsenmaissa. Huoh.

Oli pakko vähän testata uutta hakukonetta (tai miksi sitä nyt sanoisi) Wolfram Alphaa. Se tietää mikä on elämän tarkoitus, mutta ei vastausta siihen kuka hallitsee maailmaa, ja se antaa hienon vertailun IBM:stä ja Applesta, mutta ei tunnista tuotenimikkeitä joiden kanssa olen päivätöissäni tekemisissä.

On kuitenkin hauska tietää, että olen nyt 10 726 päivää vanha, ja että syntymäpäivänäni päivän pituus Turussa (missä en kylläkään ole syntynyt) oli 5 tuntia 46 minuuttia. Ja että syntymäkaupungissani on tällä hetkellä 10 astetta lämmintä, ja se sijaitsee 123 metriä korkeammalla merenpinnasta kuin nykyinen asuinkaupunkini. Olisi kai nämä asiat googlettamallakin saanut tietää, mutta ei lähellekään näin nopeasti. Ja nämä ovat sentään olennaisia asioita.

Jotenkin tästä tuli tosi hyvä mieli. Samaan tapaan etenee tällä hetkellä minunkin prosessini. Yksi askel eteen ja kaksi taakse.

Ja tästäkin tuli hyvä mieli, vaikka se ei kokonaan syyllistämistä poistanutkaan. Minä olen itsensä syyllistämisen mestari, eikä kukaan mielellään lopeta sellaista, missä on hyvä. Joka tapauksessa on hyvä aina välillä saada muistutus siitä, ettei ihan koko ajan tarvitse kirjoittaa, ja silti on kirjoittava ihminen. Jollain tapaa.

Meinasin kirjoittaa loppukaneetiksi, että puoliksi suunniteltu on hyvin tehty, sitten tajusin ajatusvirheen ja olin korjata sen. Mutta jääköön noin ;)

Päivän polttavana puheenaiheena on tietenkin koirien ja ihmisten, eikun siis ihmisten ja ihmisten väliset avioliitot. Eikun siis kyseessähän olikin adoptio-oikeudet. Ääh, tässä menee ihan sekaisin.

Joka tapauksessa, eduskunnassa käsiteltiin eilen homopariskuntien adoptio-oikeutta. Kuten kaikki jo tietävät, perussuomalainen Pentti Oinonen otti esiin koira-kortin, ja kysyi pitäisikö kohta jo sallia ihmisen ja eläimenkin avioliitot, kun tällaisia asioita oikein eduskuntatasolla käsitellään. Oli siitä asiasta mitä mieltä tahansa, niin kommentti meni hieman aiheen ohi. Ei tässä ole kyse siitä, kenen kanssa kukakin saa mennä naimisiin. Vaan siitä, onko lapsella oikeus esimerkiksi periä molemmat vanhempansa, olivat nämä mitä sukupuolta tahansa. Toisin sanoen, näitä perheitä on jo. Nyt on kyse siitä, millaisia oikeuksia näiden perheiden lapsilla on. Ja myös siitä, millaisia oikeuksia näillä vanhemmilla on lapsiinsa muun yhteiskunnan silmissä.

Totta kai lapsella tulisi olla kaksi vanhempaa, tai miksei vaikka neljä. Ehkä lapsilla oli asiat paremmin, kun vielä monta sukupolvea asutti samaa huushollia? (Tai no, tehkää toki vielä rakentavampia johtopäätöksiä tuosta neljästä vanhemmasta..) Tärkeintä on, että lasta rakastetaan ja hoivataan, että lapsi kasvaa turvallisessa ja ymmärtäväisessä ympäristössä. Se, onko vanhempia yksi tai kaksi, ja mitä sukupuolta he ovat, tuskin juurikaan asiaan vaikuttaa, mutta entä jos vaikuttaa? Pitäisikö sitten kieltää yksinhuoltajuuskin? Entä jos toinen vanhemmista kuolee? Lapsi äkkiä sellaiseen perheeseen, jossa on äiti, isä, koira (ei avioliitossa kummankaan vanhemman kanssa), omakotitalo ja Volvo?

Entisenä koulukiusattuna tunnen tietysti suurta houkutusta kommentoida myös tuota Oinosen esille ottamaa kiusaamisasiaa, vaikka sekin kortti oli kyllä aika typerä veto. Epäilen pienessä mielessäni, että lapsen kehitykseen kuuluu erilaisuuden vierastaminen, mikä voi joissain tapauksissa johtaa kiusaamiseen. Ja uskon, että kiusaamiseen vaikuttaa suuresti henkilökemiat. (Minua esimerkiksi ei kiusattu niin kauan kuin olin luokan suosituimman tytön paras kaveri, vaikka sitä ennen ja sen jälkeen olin aivan sama rillipäinen, hieman ylipainoinen lapsi kuin kaveruuden aikanakin.) Ja sitten on niitä kiusaajia, jotka kiusaavat mistä syystä tahansa, ihan vain kiusaamisen ilosta. Ja sitten on se tosiasia, että me aikuiset määrittelemme hyvin pitkälle sen, mikä yhteiskunnassa katsotaan erilaisuudeksi, joten pallo on meillä. Mikään näistä asioista ei tarkoita, että lapselta pitäisi kieltää oikeus omiin vanhempiinsa.

On hienoa, että lapsen hyvinvoinnista keskustellaan. Tuntuu kuitenkin lapset jäävän tässäkin keskustelussa aikuisten ennakkoluulojen ja fobioiden jalkoihin. Vihertävä Kasvi kirjoitti tästäkin hyvän puheen. Kannattaa kurkata myös Paholaisen asianajajan postaus aiheesta.

Tässä myös Kasvin vastine Homma-foorumin kehittelemiin vihreisiin vaalimainoksiin. Noin niinkuin loppukevennykseksi.

Ensimmäinen ilta omassa kirjoitussopessa. Tämä on vielä karu ja sekaisin, mutta rauhallinen ja yksinäinen. Tämä on ehkä talon hiljaisin huone. Juuri sopiva kirjoittamiseen. Täällä ei kaipaa edes musiikkia.

Olen saanut vähän kirjoitettua. Muutaman illan kypsyttelin taas paria ajatusta päässäni, ja tänään olen sitten kirjoitellut niitä ylös. Kevätväsymys (tai mikä lie) painaa edelleen päälle, mutta ihme ja kumma kirjoittaminen sujuu kuitenkin, kun vain saa itsestään irti tulla koneelle.

Aloittaminen, tuo kirjoittamisen vihollinen numero yksi. 

Eilisen äitienpäivän kunniaksi hieman äitiydestä.

Juuri juttelin parin työkaverin kanssa siitä, miten kaikki pitäisi kirjoittaa ylös, tai muuten niitä ei enää parin vuoden päästä muista. Sitä, milloin lapsi nousi seisomaan, lähti kävelemään, alkoi puhumaan, sanoi ensimmäisen kerran "Inka on äiskän oma muru". Niinpä niin. Ei niitä muista enää muutaman kuukauden jälkeenkään, saatika sitten vuosien.

Nyt tuntuu siltä kuin Inka olisi aina puhunut yhtä paljon kuin nyt. Lauserakenteet ovat vielä hieman yodamaisia, mutta isänsä ja minä olimme silti hurjan ylpeitä, kun neiti osasi sanoa niinkin monimutkaisen asian kuin: "Inka äitiltä kysymässä käy, lisää voita tähän saa". Kyllä sai lisää voita leivälle. Ja kyllä pääsi kylpyyn kun jostain syystä riisui lauantaina itsensä nakuksi olohuoneessa, ja isänsä kysyi että onko hän nyt menossa kylpyyn. Inka juoksi innoissaan vessaan, ja kun minä menin perässä tyttö istui potalla ja sanoi iso hymy naamalla: "Minä tulin pissalle". Pottailua on harrastettu kauan, mutta omatoimisuudesta palkitaan aina.

Niin, jotenkin huomaamatta Inkasta on tullut melkein kuivakin. En muista milloin päiväkodista olisi tullut viimeksi märkiä vaippoja kotiin, ja kotonakin pissat tehdään pottaan öitä ja muutamia poikkeustapauksia lukuun ottamatta. Joskus, kuten tänä aamuna, on yövaipatkin kuivia.

Vapputivolissa Inka meni laitteissa kuin vanha tekijä. Karusellit ja pomppulinna olivat tytön mieleen, mutta päällimäiseksi mieleen taisi jäädä maailmanpyörä. Sillä mentiin tooosi ylös taivaalle. Meidät unohdettiin sinne ylimääräiseksi kierrokseksi, mutta toivottavasti Inkalle tai hänen muutamaan kuukautta vanhemmalle kaverilleen ei siitä traumoja jäänyt -- me vanhemmat taidetaan kyllä seuraavalla kerralla miettiä kahdesti mennäänkö!

Inkan äitinä oleminen on tällä hetkellä yhtä ihmettelyä ja ylpistelyä. Okei, oman väsymyksen takia tulee välillä turhauduttua, ja kyllähän tuo tyttö osaa jo ihan kiusaakin tehdä. Mutta enimmäkseen sitä miettii, että missä välissä tyttö ehti noin isoksi ja osaavaiseksi. (Ja että joko hän tarvitsisi pikkuhiljaa pikkusiskon tai -veljen.)

Ja vielä: Sain rakkaalta mieheltäni äitienpäivälahjaksi Rajaa Alsanean Riadin tytöt (ja korvakorut!). Miten kaunis kirja! Miten kiinnostava aihe! Kyllä minua hemmotellaan :)

---

Loppuun on mainittava, että olen lueskellut Usvan satunumeroa (2/2008), ja ai että tykkään. Sadut ovat aina kiehtoneet, varsinkin kun niitä tulkitaan uusilla tavoilla, tai kirjoitetaan hieman erilaisista näkökulmista. Marika Riikosen kirjoittama Kokoelman helmi on hulvaton versio Tuhkimosta prinssin näkökulmasta (voi prinsessa-parka :D), ja Christine Thorelin Pyryharakka seisautti täysin. Katriina Laslon Miskupuuskun toive olisi ollut vuosi, puolitoista sitten vielä osuvampi, mutta kyllä sieltä tunnisti itsensä edelleen. Pienen lapsen kotiäidin.

Täällä haaveillaan omasta kirjoittamissopesta. Tilaa ei meidän talossa liikoja ole, mutta vanhaan alkoviin (joka toimii nykyisin käytävänä, kun sen päähän puhkaistiin sisäänkäynti makuuhuoneeseen) voisi saada jonkinlaisen pienen kirjoitustilan. Se olisi ihan omassa rauhassa, ja sen saisi pienellä vaivalla sisustettua kivaksi. Ainoa huono puoli on se, että siellä ei ole ikkunaa -- mikä sekään ei ole kovin huono puoli kun ottaa huomioon, että olen tuhlannut monen monituista kirjoittamisminuuttia tuijottamalla pihalammessa kylpeviä lintuja (että ne on kiinnostavia!).

Edellisiltana tein Write Anything -blogin Fiction Friday -haasteen, jossa henkilö pääsee palaamaan ajassa taaksepäin muuttamaan yhden asian elämässään. En kuitenkaan postaa sitä tänne, koska otin tämänkin haasteen aiheeksi työn alla olevan tarinan. Se edisti taas mukavasti kirjoittamista. Tällä hetkellä on hämmästyttävän hyvä olo kirjoittamisesta, vaikka olenkin ollut niin väsynyt, että on tullut kirjoitettua aika vähän.

---

Inkan päiväkodissa oli tänään äideille aamupala. Oli kyllä ihanaa viettää taas hieman aikaa siellä. Syksyllähän olin pari viikkoa hyvinkin tiiviisti Inkan kanssa totuttelemassa päiväkotiarkeen. On hyvä tietää, millaisessa paikassa tyttö viettää päivänsä ja mitä puuhaten. Noin suurinpiirtein.

Vuokrattiin viikonloppuna miehen kanssa Religulous - Uskomatonta (katso traileri). Huumoridokkari, ja kyllä nauratti. Vaikka tavoitteena olikin vain saada haastateltavat puhumaan itsensä pussiin ja taivastella heidän epärationaalisuuttaan. Välillä jäin kyllä suu auki tuijottamaan ruutua, kun kommentit lensivät sellaisella tajunnan tasolla jota en ihan onnistu ymmärtämään. Kuten siinä kohtaa kun Bill Maher haastatteli jotain senaattoria, ja ilmaisi huolensa siitä, että Yhdysvaltoja johtaa ihmiset, jotka uskovat puhuviin käärmeisiin. Tähän senaattori naurahti, ettei senaattoriksi pääsemiseen tarvitse läpäistä älykkyystestiä. Niin. Just.

CNN muuten uutisoi, että mitä ahkerammin amerikkalainen käy kirkossa, sitä hanakammin hän kannattaa terrorismiepäiltyjen kidutusta. Ne, jotka ilmoittivat etteivät kuulu mihinkään uskonnolliseen yhteisöön, kannattivat kidutusta vähiten. Voisin vääntää tähän jonkun vitsin ateistien väitetystä moraalittomuudesta, mutta eiköhän se paista läpi muutenkin.

Eilen illalla iski ihme oksetus. Työpaikalla on vatsatautia liikkellä, joten epäilykset kääntyivät tietenkin siihen. Menin koneelle, mutta vain vilkaisu muistiinpanoihin ja auki oleviin blogeihin ja iski kiukku. Päätin mennä nukkumaan, jo yhdeksältä. Jos joutuisin viettämään yön vessassa kuten pari työkaveria, niin olisin ainakin hetken saanut nukkua.

Nyt on ihan suht hyvä olo. Illalla sängyssä tuli taas mieleen jotain kirjoitettavaakin. Toivottavasti pitkänä viikonloppuna ehtii pistää jotain ylös. Ja nyt voisi lähteä yksin kirjoittamislounaalle.

===

Ai niin, olen tainnut unohtaa kertoa. Dmu heitti tuossa pari viikkoa sitten ilmaan ehdotuksen, että hän alkaisi mennä jo seitsemältä töihin, ja pääsisi siten hakemaan Inkan iltapäivisin jo viimeistään puoli neljältä. Kaikki, jotka tietävät rakkaan mieheni aamu-unisuuden sun muut asiaan vaikuttavat seikat, eivät yllättyne kun kerron, että uskalsin vastata tähän samalla mitalla. Sanoin, että jos hän sen tekee, minä pidän kämpän siistinä at all times. Miehellä on pari kertaa sen jälkeen mennyt lähemmäs puoli kahdeksaa. Minä olen lykännyt imuroimista. Tasoissa?

Joka tapauksessa, hassua, kun miehen kanssa on osat vaihtuneet Inkan aamuviemisten suhteen. Ennen minä kyselin häneltä heti kun hän ilmaantyi Skypeen miten aamu meni, vaikka jossain vaiheessa hän sanoi että ellei hän erikseen ilmoita, kaikki on mennyt ok. No, jokainen äiti tietää ettei tuollainen vastaus kelpaa, joten kyselin vaan edelleen. Ja nyt mies kyselee minulta :)

===

Iho on taas mennyt karseaksi. Kyynärpäistä ranteisiin rikki revittyä ihottumaa. Väillä minua ei edes kiinnosta yrittää olla raapimatta. Välillä raavin pelkästä raapimisen ilosta.

Käytiin lauantaina katsomassa Slummien miljonääri. Mahtava leffa, siitäkin huolimatta, että slummikohtauksien aikana ja lapsia katsellessa tuli pistävä ikävä Inkaa. Mutta tavallaan myös Intiaa. No, ei ehkä slummikohtauksista, mutta muuten.

Vaikka juoni oli tiivis ja tarina mukaansatempaava, ehdin (tietenkin) ajatella siellä myös kirjoittamista. Mikä lie ajatus tullut päähän, kun aloin pohtia, onko kirjoittaminen minulle syy ajatella asioita, joita en muuten ehkä antaisi itseni ajatella? Rivoja asioita, törkeitä asioita? Alhaisia, itsekkäitä, vihaisia ja kateellisia asioita? 

Kirjoittamisessa on tärkeää antaa itsensä ajatella niitäkin asioita. Ja se on vapauttavaa. Yrittää päästä eroon sisäisestä sensuurista. Mutta ei se kovin helppoa ole. Ainakaan minulle. 

Viikonloppuna ei syntynyt tekstiä läheskään niin paljon kuin oli tarkoitus, mutta tänään on syntynyt vähän. Sain aamulla työmatkalla suorastaan näynomaisen idean yhdestä kohtauksesta. Käyttökelpoisuudesta en tiedä, mutta sitä oli hauska kirjoittaa. Ja viikonloppuna tein pari kirjoitusharjoitusta, ne on aika hauska uusi lisä tähän kirjoittamiseen. 

Päässä liikkuu tällä hetkellä aika vähän muuhun kuin kirjoittamiseen liittyviä asioita. Jotenkin suurin osa asioista tuntuu palautuvan kirjoittamiseen. Ainakin niin voisi näistä blogimerkinnöistä päätellä.

Inka ei tänään päiväkotiin, Inka sanoi aamulla. Mitä, etkö sinä halua mennä päiväkotiin? minä kysyin. Ei, leikkii äitin kanssa kotissa, Inka vastasi. Mutta eikö sinusta ole kiva leikkiä päiväkodissa kavereiden kanssa? minä yritin. Ei päiväkotiin, Inka leikkii tuolla huoneessa, Inka sanoo ja osoittaa huoneeseen, jossa hänen lelunsa ovat.

Kun menen laittamaan hiuksiani, Inka leikkii leluillaan ja kuulen kun hän juttelee itsekseen: "Inka ei päiväkotiin. Tsot tsot äiti ei mene töihin, äiti hakee Inkan päiväkotista..."

Kyllä osaa olla kurja olo.

Kiitos Päivi Haanpään viime viikkoisen perjantaipakotteen sain jatkettua taas tarinaani. Edellisen kerran kun sain vähänkään enemmän tekstiä aikaiseksi kirjoitin siitä, kuinka päähenkilö on kuolemanväsynyt ja haluaa vain nukkumaan. Mikäs sen oivempi tapa jatkaa kuin se, että joku herättää hänet. Kohtauksesta tuli mielestäni aika hieno, mutta olin päähenkilön tapaan aika yllättynyt siitä, kuka hänet herätti. Siihen jäin. Menen nyt sänkyyn pyörittämään kohtausta päässäni, uskon kyllä että saan kohtausta huomenna jatkettua. Nyt kuitenkin haluan itse nukkumaan. Hyvää yötä.

Mietiskelin, että pitäisiköhän minun erottaa kirjoittamisaiheiset blogimerkinnän omaksi blogikseen. Tekisi mieleni myös kirjoittaa enemmän Inkasta, ja senkin voisi periaatteessa erottaa omaksi blogikseen, mutta jäljelle jäävät postaukset ovat sellaista sillisalaattia, että niistä ei taida saada minkäänlaista selkeää kokonaisuutta aikaiseksi :P

Olisikohan jollakin mielipidettä tähän asiaan? :)

===

Ai niin, hyvää tekijänoikeuspäivää! (Täällä vaihtoehtoista informaatiota tästä päivästä.) Jouduin vähän hakemaan tätä uutista, jonka kuulin ohimennen yleltä eilen. Eipä tuosta tutkimuksesta juuri hyötyä taida olla: ne, jotka ovat aiemminkin ymmärtäneet, että musiikkia laittomasti lataavat usein myös ostavat eniten musiikkia, vain nyökyttelevät, ja ne jotka eivät sitä ole ennenkään uskoneet, tuskin uskovat nytkään. 

Joskus vuosia sitten luin Natalie Goldbergin kirjoittamisoppaita, jotka ovat nyt paristakin paikasta hypänneet taas eteeni (mm. täältä). Olinkin ihan unohtanut treenikirjoittamisen, vaikka tuossa syksyllä jotain sen tapaista teinkin. Tänään aloitin taas. Kirjoitin 20 minuuttia, ja jo 10 minuutin jälkeen käsi teki kuolemaa. Välillä se on paljon parempi, mutta tällä hetkellä näemmä taas ei. En nyt muista mistä olen lukenut tai saanut päähäni, että treenikirjoittaminen kuuluisi tehdä  ihan perinteisesti kynän ja paperin kanssa, mutta minä ainakin aion luistaa siitä. On turhauttavaa, jos kirjoittaminen keskeytyy siksi, että käsi ei kestä. Tästä lähtien aion treenikirjoittaa koneella, mikäli mahdollista.

Otan kyllä tämän bloggaamisenkin treenikirjoittamisena. Erilaisena vain. Goldbergin tarkoittama treenikirjoittaminen on sitä, että vain kirjoittaa, pysähtymättä ajattelemaan, editoimaan tai sensuroimaan. Blogikirjoittaminen treenaa muille kirjoittamiseen, siihen, että osoittaa tekstin jollekin, joutuu hiomaan ja tarkistamaan tekstiään, varmistamaan faktoja ja kohtaamaan sen usein epämiellyttävän tunteen kun painaa "tallenna"-nappulaa. Treenikirjoittamisesta on varmasti hyötyä, tästä bloggaamisesta on jo ollut. Niin se vain on: mitä enemmän kirjoittaa, sitä helpompaa se on.

Muuten ei olekaan tullut kirjoitettua pariin päivään, vaikka aikaa olisi ollut. Edellisiltana en vain yksinkertaisesti jaksanut, ja eilen pää särki niin ettei toiminut alkuunkaan. Tänään -- niin. Treenikirjoitin sen parikymmentä minuuttia, sen jälkeen yritin kirjoittaa lisää tarinaani, mutta mitään ei tullut. Inka on kipeänä, ja nyt olisi ollut parina päivänä mahdollisuus kirjoittaa tytön päiväunienkin aikaan, mutta jostain syystä tekstiä ei ole syntynyt. Täytyy varmaan keksiä keinoja, joilla saa huijattua itsensä kirjoittamaan... Ja vähentää sijaistoimintoja, kuten koukuttavia kirjoittamisaiheisten blogien lueskelua *tumtidum

===

Ah, miten olen odottanut tätä: Porcupine Tree tulee lokakuussa Suomeen! Viimeksi rakas mieheni vei minut PT:n keikalle synttärilahjana, tänä vuonna synttärit tuleekin sitten hieman etuajassa! (Mikä ei tarkoita sitä, että täytän 30 etuajassa, nih.)

EU:ssä käsiteltävänä olevan Telecoms package -direktiivipaketin ympärillä liikkuu hurjia huhuja. Pahimmat uhkakuvat maalaavat tulevaisuuden, jossa Internetistä on tehty maksu-tv:n kaltainen rykelmä kanavapaketteja, kun taas toisaalta Piraattipuolueen blogissa sanotaan, että paketista kannattaa olla huolissaan, mutta että ainakin huhu "kanavapaketoinnista" on liioiteltu. Yksi suurimmista huolista oli eilen äänestetty muutosehdotus 138 (renumbered 46), jossa netin vapautta puolustavat saivat voiton viihdeteollisuutta vastaan.

Sillä, mitä minä uskon, ei ole juurikaan merkitystä, maailma ei ole ennenkään pyörinyt minun uskomusteni ympärillä. Aika näyttää miten käy. Jos Piraattipuolue on oikeassa, ja laki antaa jäsenmaille mahdollisuuden mm. säätää sellaisia sensuurilakeja kuin ne haluavat, olen yllättynyt jos Suomi tekee muuta kuin rankimman suosituksen kautta. Effin kannanotto asiaan on toistaiseksi ollut lyhyt, mutta onneksi hieman huojentava.

Toinen äänestys paketista on 5. toukokuuta. 

Tässä uutisessa on yksi olennainen asia. Ei se pitkään tiedossa ollut asia, että tekijänoikeusjärjestöt ovat ahneita paskoja. Vaan se, että hei! On olemassa palvelu, Bookabooka, jonka kautta yksityiset ihmiset voivat vuokrata tai ostaa kirjoja toisiltaan!

On se netti sitten kamala paikka, kun kuka tahansa voi käyttää sitä. Buahahaaa.

 

Vietin pari iltaa vaihtamalla kertojan ensimmäisestä persoonasta kolmanteen. Ja sitten eilen illalla sängyssä aloin miettiä pitäisiköhän sen kuitenkin olla ensimmäisessä persoonassa. No, jos vaihdan persoonan takaisin, ei tässä onneksi mennyt hukkaan kuin se pari iltaa, koska minulla on tallessa vanhat versiot, mutta turhauttaahan tällainen soutaminen ja huopaaminen hiukan...

Ensimmäinen persoona on minusta hankala. En ole ikinä varma minkä asian kertominen on ensimmäisessä persoonassa luontevaa. Mutta toisaalta tarina jonka haluan kertoa, on nimenomaan henkilökohtainen tarina, ja siksi ensimmäinen persoona tuntuisi järkevältä ja myös luontevalta valinnalta. Anna-Leena Härkönen mainitsi uusimmassa HS:n Kuukausiliitteessä olevassa artikkelissa, että häntä on moitittu minä-persoonan käytöstä, koska se ei ole tarpeeksi korkeakulttuurista joillekin, mutta minusta sen käyttäminen on vaikeaa. On paljon helpompaa kirjoittaa ulkopuolisena. Riippuu varmaan paljon tietysti tarinastakin.

No, en nyt edelleenkään ole tehnyt päätöstä persoonan suhteen, joten kirjoittelen lähinnä muistiinpanoja ennen kuin keksin kumpi vaihtoehto on parempi. Sen sijaan kehystarinan kanssa olen taas tullut jonkinlaiseen kompromissiin. Mietiskelin kauan mitä oikein yritän sanoa, mitä en voi poistaa ja mikä on uhrattavissa. Ja toisaalta: mitä uskallan sanoa, ja kuinka paljossa aion sortua poliittiseen korrektiuteen. Olen kuitenkin tällä hetkellä tyytyväinen kehystarinaa koskevaan päätökseen, koska tuntuu että se sai tarinan taas sujumaan. Tuntuu, että palaan koko ajan enemmän ja enemmän siihen alkuperäiseen ideaan tästä tarinasta, jota olen koko ajan muokannut, en tiedä mihin suuntaan, luulin että selkeämpään, mutta ilmeisesti en ainakaan parempaan. Ehkä näin on hyvä.

Poistin myös pari kohtausta, ja menin määrällisissä tavoitteissani taas takapakkia. Mies kävi juuri Inkan kanssa pienellä pyörälenkillä ja nyt on vuorossa tytön päiväunet. Täytyy yrittää olla nukahtamatta neidin viereen että saisi käytettyä koko tuon puolitoistatuntisen tehokkaasti hyväkseen... 

Haluatteko ensin hyvät vai huonot uutiset? No, huonot uutiset ovat ne, että Inkan pappa joutui sairaalaan (onneksi pahin on jo ohi, ja näkymät hyvät). Hyvät uutiset ovat ne, että sen ansiosta mummu tuli Inkan suureksi riemuksi kylään, ja kaiken kukkuraksi siivosi koko kämpän kuin ohimennen.

Viime vuonna shoppailimme pääsiäisenä jääkaappipakastimen, ja tänä vuonna ostoslistalla oli Inkalle uusi sänky. Patja lähti mukaan kaupasta jo lauantaina, mutta itse sänkyä jouduttiin odottelemaan eiliseen asti. Inka oli sängystä ihan innoissaan, sanoi onnellisesti huokaisten kiitos! Kirjat luettiin mielellään omassa sängyssä, mutta tietenkin kun olisi pitänyt alkaa nukkumaan, pyysi neiti päästä äidin viereen isoon sänkyyn. En päästänyt, tytön sänky on ihan meidän sängyssä kiinni, joten selitin että äiti nukkuu edelleen hänen vieressään. Ja sinne tyttö nukkui. Yöllä kuulin pariin kertaan puoliunista kitinää äitin viereen tulemisesta, mutta hivuttauduin itse ihan sängyn reunalle, ja se ilmeisesti riitti.

Mutta. Ajattelin taas optimistisesti, että koska Inkaa täytyy taas herätellä aamuisin, voin ihan hyvin mennä aamulla suihkuun. Eikös neiti sitten täysin tapojensa vastaisesti herää herätyskellooni. Onneksi mummu oli paikalla, kannoin neidin mummun kainaloon sohvalle, ja sieltä tyttöä ei sitten meinannutkaan saada enää pois.

Tässä on taas tullut ihasteltua Inkan jatkuvasti kehittyviä puheenlahjoja ja kaikenlaisia hassuja tempauksia. Eilen sain päähäni pätkän jostain lastenlaulusta, en oikein edes muistanut miten se menee. Kokeilin laulaa "yksi pieni mikäsenytoli meni leikkimään, vuorten taakse kauas pois...", ja heti Inka lauloi perässä "vuorten taakse kauas POIS!" Pakkohan sen laulun sanat oli etsiä netistä, ja sitä sitten lauloinkin illalla unilauluksi Inkalle. Se oli muuten ankka, ja niitä oli alunperin neljä. [lisäys: työkaveri valisti, että niitä ankkoja olikin viisi]

Pääsiäisenä käytiin myös katsomassa Inkan uusinta serkkua, Henna-vauvaa. Mietin mitä Inka mahtaa olla mieltä siitä, että otan vauvan syliini, mutta neiti parahtikin vasta kun annoin vauvan takaisin siskolleni. "Vauva takaisin äiskän sylkkyyn!" Inka sanoi, ja näytti ihan hämmentyneeltä kun selitin, ettei vauva oikeastaan ole äiskän... Kun kerroin tapauksesta päiväkodissa, Inkan hoitaja nauroi ja sanoi, että he ovatkin kyllä jo Inkan kanssa keskustelleet, että Inka tarvitsisi pikkusiskon tai -veljen. Kropallani on enemmän liittolaisia kuin mielelläni. Huoh.

En nuku tarpeeksi, vaikka nukun paljon. Iltaisin pitäisi yrittää hoitaa kotityöt ja mahdollisesti kirjoittaa, ja jos olenkin niin fiksu että menen todella ajoissa nukkumaan, pyörin vain sängyssä ja mietin täysin tyhjänpäiväisiä asioita. Menneitä asioita, ja asioita joita ei tule koskaan tapahtumaan. En tee suunnitelmia tai päätöksiä. Kadun enemmän asioita joita olen tehnyt kuin niitä, joita olen jättänyt tekemättä. Jos herään yöllä, kuvittelen että on aamu, ja alan miettimään päivän töitä.

Ja kaiken kukkuraksi kropallani on vauvakuume. No, minä en aio sitä kuunnella. Se ei ole ennenkään tehnyt muuta kuin saanut minut pulaan.  

Perheen ja työn yhteensovittaminen on hankalaa. Kun siihen vielä yrittää ympätä kirjoittamisen, alkaa todelliset vaikeudet.

Imen kaiken kannustuksen kuin sieni. Pyörittelen sitä päässäni ja rohkaisen itseäni kirjoittamaan mitä tahansa, välttämään delete-nappulaa, hiomaan, tuottamaan, vaikka vain lukemaan vanhaa tekstiä. Yritän hoitaa pyykkäämisen, tiskaamisen sun muun kun Inka on hereillä, hänhän on mielellään arkipuuhissa mukana.

Siltikään aika ei riitä. Ei millään.

Nyt siirryn TextEditin pariin. Inka nukkuu hyvällä tuurilla vielä puoli tuntia. Juhuu. 

Kuuntelin valehtelematta yli puoli vuotta Porcupine Treen Fear of a Blank Planetia työmatkoilla. Viikko sitten se vaihtui SOADiin, ja tiistaiaamuna se tulee vaihtumaan Calliston Providenceen. Aikaisemminkin Callisto on kolahtanut, mutta eilinen Klubin keikka kolisi niin että tuntui. Enää en vierastanut uutta laulajaakaan, kuten alkuun uutta levyä kuunnellessa.

Ihan mahtavaa. Eilinen oli yksi iso mindjob.

Olen muuten kirjoittanut ihan älyttömän vähän musiikista. No, kirjoittakoon siitä enemmän ne jotka siitä jotain tietää. Minä vain kuuntelen sitä mistä tykkään. 

Tuijotin eilen vartin näppäimistöä, ja kirjoitin sitten sivun verran vanhoista muistiinpanoista. Ei edes tehnyt mieli lukea mitä on tullut tähän asti kirjoitettua. Tökkii taas niin pahasti. Lueskelin jotain pätkiä joita olen joskus vuosi pari sitten kirjoittanut, ja onhan tämä uusi teksi parempaa, mutta ei se tee siitä hyvää. Eniten tökkii kehystarina, josta vain en saa varmuutta. Toimii, ei toimi...

===

Aamulla istuin toimiston edessä autossa kunnes System of a Downin Lost In Hollywood -biisi loppui. Olin etuajassa.

===

Luin juuri Marko Hautalan pari novellia USVAsta (Pyövelin paradigman ja Lumikeijun). Jonkinlainen mindjob. Jäi käteen tunne, että ihan liian monta kertaa olen harkinnut itseni halvaannuksiin asti. Pitäisi vain kirjoittaa. Olla kaikin puolin vähemmän korrekti. Siinä minun fantasiani.

Tämä linkki on ollut selaimessa auki muutaman päivän, ja olen lukenut sen muutamaankin kertaan. Pidän poliittisesti epäkorrektista keskustelusta, kun sitä käyvät älykkäät ihmiset.

Tämänkaltainen suvaitsevaisuuskeskustelu muistuttaa minua aina muutamia vuosia sitten saamastani kommentista: ystäväni totesi, etten taida olla kovin suvaitsevainen. En nyt muista mistä tarkalleen oli kysymys, mutta se liittyi tähän yltiösuvaitsevaisuuteen ja kulttuurirelativismiin, mistä sanouduin irti. Ehkä ystävästäni oli outoa ajatella, että minä, nuori yliopisto-opiskelija ja mitä vielä, en suvainnutkaan kaikkea. Kyllähän se tuntui aika radikaalilta silloin, enkä kenelle tahansa mennyt asiaa sanomaan. En sitten tiedä onko ilmapiiri muuttumassa, vai onko vain niin että vasta nyt on löytynyt samanmielisiä ihmisiä.

Maltilliseksi ei sentään ole kukaan tainnut erehtyä minua kutsumaan.

Näin toimii Kiina ja näin Yhdysvallat.

Noh, Kiina pyrkii sentään opettamaan poliiseilleen ihmisoikeuksia, ja oltiinhan Yhdysvalloissakin pahoillaan - kidutusraportin julkaisemisesta.

Väsyttää. Vituttaa. Ennen kuin sain takin pois päältä aamulla, tuli jo negatiivisia työjuttuja hoidettavaksi. Aamupäivällä kävin palaverissa, jonka tuloksia pitäisi käydä läpi osastojen esimiesten kanssa, mutta en vain jaksa. Joku on jättänyt pöydälleni A4:n joka pitäisi rei'ittää ja mapittaa, mutta en vain jaksa. Uudet työtehtävät, joista sain tietää perjantaina ja joista jaksoin vielä viikonloppuna olla innoissani, tuntuvat nyt lähinnä vastenmielisiltä riippakiviltä. Pääsisipä kotiin nukkumaan. Tai paistaisipa edes aurinko.

Olen saanut kirjoitettua jonkin verran tänä viikonloppuna. En tarpeeksi, mutta kuitenkin. Päähenkilö on tehnyt yllättäviä asioita, ja hän kaivoi piilosta esiin kenkälaatikon, jonka sisällöstä minulla ei ole vielä hajuakaan.

===

Vietimme eilen miehen kanssa kallisarvoista kahdenkeskistä aikaa, kun Inka oli yökylässä isovanhemmillaan. Ah että teki hyvää.

===

Inkalle syntyi eilen neljäs serkku (tai kuudes, riippuen laskentatavasta). Onnittelut siskolle kolmannesta tytöstä <3

===

Tiedättekö mikä on parhautta? Cappucino.  

Jyväskylässä ei kavahdeta uskontoon liittyvää mainontaa, siellä siis pitäisi ainakin mennä läpi nuo jumalattomat bussit.

Ai miten niin tuo logiikka ei päde? Ainakin sillä logiikalla, jolla Turun joukkoliikennejohtaja Sirpa Korte tyrmäsi bussit, tämän pitäisi olla selvää kauraa.

Tässä lisää logiikkaa.

G20-kokous käynnistyi eilen, ja 50 maailman mielenkiintoisinta ja vaikutusvaltaisinta bloggaajaa on kutsuttu yhteen kirjoittamaan aiheesta. Saudi Jeans -blogin kirjoittaja Ahmed Al-Omran on siellä, hänen blogiaan olen seurannut mielenkiinnolla jo jonkun aikaa. Tuolta luulisi löytyvän muitakin blogeja, jotka tuovat vähän uutta perspektiiviä tähän yksinkertaiseen, suomalaiseen ajattelutapaani.

Tässä vielä EFFIn sivuilta uutinen EU:n mietinnöstä Internetin kontrollin tiukentamista vastaan. On sen verran hyvä uutinen, että se sopii laittaa toistamiseen. Tulee sellainen olo, että ehkä sitä ei sittenkään elä dystopiassa.

Ei tässä kovin kauaa kyllä ehdi iloita. Yoani Sánchez käyttää upeasti hyväkseen EU-parlamentin vaalimaa Internet-vapautta, mutta kaikki eivät siitä tietenkään pidä. Yhden utopia on toisen dystopia. Yoani Sánchezin Generación Y -blogi löytyy täältä, ja suomeksi täältä.

Vietin pari päivää kipeän lapsen kanssa kotona, joten tämä uutinen osui silmiini vasta nyt. Hurraa. Aiheesta osuva kirjoitus myös pazin blogissa, josta siis tämän uutisen löysin. Valtamedia kun keskittyi hieman tärkeämpiin aiheisiin. Tänään lueskelin erityisellä mielenkiinnolla uutista ponihännistä.

Ai niin, mutta tuo uskontojen kritisoiminen. Minä kun luulin, että me mennään näissä asioissa eteenpäin, eikä taaksepäin.

No en oikeasti luullut.

Pitkästä aikaa uusi kirja-arvostelu. Tässä välissä on tietenkin tullut luettua monen monta kirjaa, en vain ole ehtinyt kirjoittaa niistä. Tämänkertainen lukukokemus oli siinä mielessä oiva, että se on sen verran kaukana omasta tyylistä, ettei luulisi sekoittavan omaa kirjoittamista.

Obama ei kuulema käytä Bush juniorin kampanjoimaa termiä sota terrorismia vastaan. Noinkohan retoriikan muuttaminen vaikuttaa käytäntöön, mutta on se jonkinlaista editystä. On se sen verran törkeä ja tekopyhä käsite.

Tein itselleni välitavoitteita. Olen saanut aikaiseksi vain hieman yli puolet siitä tavoitteesta, minkä tulisi olla täynnä 1.4. Argh.

EU-parlamentti on tyrmännyt internet-kontrollin tiukentamisen. Saa katsoa miten innoissaan Suomi on noudattamassa tätä sääntöä, kun tähän asti on ainakin ollut EU:n suuntaan niin rähmällään.

Ihana fiilis. Jo monta päivää olen tuskastellut tunteen kanssa, että koko tarinani on ihan sekaisin ja pää jumissa enkä saa kumpaakaan enää toimimaan. Keskenään ristiriitaiset ajatukset ja ideat ja suunnitelmat ovat kiskoneet toisiaan hiuksista ja heitelleet hiekkaa toistensa silmille ja muutenkin käyttäneet niin epäreiluja tappelumenetelmiä että olen mennyt ihan sekaisin, enkä ole enää muistanut edes sitä, miten sen tarinan piti alunperin mennä. Ja sitten, ihan yhtäkkiä, pää selkeni hetkeksi ja kirjoitin äkkiä puolen sivua suunnitelmaa ennen kuin muut ideat ehtivät käydä sen kimppuun ja tunkea sen suun täyteen hiekkaa ja vaientaa sen. Voi olla, että nyt pääsen taas kirjoittamaan. Jouduin kyllä luopumaan yhdestä kivasta ideasta, mutta ainahan sen voi laittaa seuraavaan kirjaan, eikö niin? ;) Itse asiassa se taisi sekoittaa koko jutun alunperinkin, ja sitä voisi syyttää tästä kirjoittamistauosta ja hämmennyksestä. Noh, en nyt kuitenkaan viitsi olla sille liian ankara, koska se on pohjimmiltaan tosi hyvä idea eikä tehnyt sitä tahallaan. Ja totta puhuen, sen ansiosta sain myöskin paranneltua alkuperäistä ideaa. Eli hyvä näin.

Saa nähdä miten mahtaa tuon uskonnottoman bussikampanjan käydä. Turun joukkoliikennejohtaja Sirpa Korte totesi vastikään Aamuset-lehden mukaan, että "mitään kristinuskon vastaisia mainoksia emme anna laittaa bussien kylkiin. Suhtaudun erittäin kriittisesti tällaiseen negatiiviseen mainontaan."

Haluaisin tietää, suostuisiko Korte ottamaan bussin kylkeen vaikkapa "ateismin vastaisen" mainoksen.

Minulle jäi myös epäselväksi miten elämästä nauttiminen määritellään negatiiviseksi mainonnaksi. Ja tuo kun on vielä niin heppoinen mainoslause, eihän se edes kiellä jumalaa.

Noh, joka tapauksessa tämänhetkinen keräyssaldo näyttäisi olevan reilu 6000 euroa, eli hieman yli puolet tavoitteesta. 

Ja ainahan voi ottaa mallia espanjalaisista, jos mainos ei kelpaa turkulaisten bussien kylkiin.

Ostahan kansanedustajallesi kirja!

Jotenkin ei vaan tänään pääse käyntiin. Luin muutamaa etäisesti kirjoittamiseen liittyvää blogia, ja masennuin entisestään. Tai ehkä tämä johtuu absurdista kuolemantapauksesta, joka ei tapahtunut tarkalleen ottaen lähipiirissäni, mutta josta järkytyin tajuttomasti. Heräsinköhän tänä aamuna ollenkaan? Ei siltä tunnu.

Suomella on kuulema kehno sijoitus sananvapaustuomioiden vertailussa. Onneksi asia kuitenkin osataan selittää parhain päin.

Tänään sitten alkoivat YT-neuvottelut. Minä olen välillä aivan varma ettei minua neuvotella täältä mihinkään, ja toisinaan selaan epätoivoisena MOLin sivuja löytämättä mitään, mihin tällainen harhaankouluttu ja työelämässä tyhmentynyt voisi hakea.

Tämänhetkinen äitiyslomasijaisuuteni onneksi jatkuu näillä näkymin tämän vuoden loppuun, sen luulisi vaikuttavan asiaan. Miten paljon, sitä en tiedä.

Piti kirjoittaa tästä, mutta linkkaankin tänne.

Ei varmaan pitäisi edes yrittää kommentoida heti lukemaansa, koska joskus olen aika hidas. Tekisi mieli olla erimieltä Hautalan kanssa, mutta eihän tuo nyt ihan tuulesta temmattua juttua ole. Siltikin. Ilman uskontoa, ilman tunnetta siitä, että joku jossain arvostelee ja mahdollisesti jopa tuomitsee tekosiasi, johtaako kaikki stimuloivat näyt paritteluyritykseen? Eikö sen estämiseen riittäisi yksiavioisuus? Vai onko yksiavioisuuden vaatiminen mahdollista vain uskonnolla?

Ja voiko vain uskonto tarjota meidän tekemisille moraalisen ja eksistentiaalisen kontekstin? Haluan olla eri mieltä. Ja se on helppoa, kun mitään todisteita ei ole siitä, etteikö se olisi mahdollista. Sitä kun ei ole koskaan kokeiltu. Aina on ollut jonkinlainen uskonto vaikuttamassa.

Ja sehän jo tietenkin kertoo paljon. Ihmisestä. Mutta mitenkäs se nyt menikään: siitä, miten asiat on, ei voi johtaa sitä, miten asioiden pitäisi olla?

En minä kyllä ateistina näe maailmaan kivuuksien karkkimaana. Ei täällä voi mällätä mielin määrin, vaikka kuinka ei uskoisi kadotukseen. Maailma ei kuitenkaan lakkaa olemasta kun minä lakkaan, ja minulla on lapsi jonka parasta on ajateltava koko ajan. Enkä ennen Inkaakaan kyennyt elämään kuin viimeistä päivää, vain siksi etten uskonut mihinkään yliluonnollisiin rangaistuksiin. Kyllä maailma ja yhteiskunta rankaisevat ihan tarpeeksi jo tässä elämässä liiallisista ylilyönneistä.

Mutta siitä olen kyllä samaa mieltä, että täältä olisi saatava maksimaalinen määrä kivaa. Mutta ei kaiken muun kustannuksella.

Salakuunneltua.fi:n otsikot ovat loistavia.

Masentavaa, miten huono itse olen keksimään otsikoita.

Edellisestä merkinnästä oli pudonnut pois yksi linkki. Piti tietysti olla näin:

"BTW. Häpesin tapaani ostaa kirjoja, kun niitä voisi yhtä hyvin lainata, ja samalla tukea tärkeää kirjastolaitosta. Kunnes luin tämän, ja tunnistin sen kamalan tunteen kirjastossa, kun ympärillä on valtavasti kirjoja, joita ei voi koskaan saada omakseen."

 ==

Jossain vaiheessa mainitsin miehellä olevan tulevaisuudensuunnitelmia. Ne toteutuivat, eli mies pääsi vaihtamaan työpaikkaa. Sitä on jo muutamaan kertaan ehditty juhlia, mutta onnitellaan nyt tätäkin kautta :)

Tänään ei pää toimi. Tekisi mieli laittaa vaan pari linkkiä ja antaa teidän tehdä niistä ihan mitä johtopäätöksiä huvittaa, mutta toisaalta aihe on niin mielenkiintoinen.

Tämä on nimittäin tulossa Suomeenkin. Ihastuttava mainos sinänsä, vaikka mielestäni päätelmä onkin hieman harhaanjohtava (meillä kun ei ole ollut sitä helvetin tulella pelottelevaa mainosta jolle tämä on vastaisku). Minä murehdin vaikken jumalaan uskokaan, ja toisaalta moni uskovainen todennäköisesti murehtii vähemmän uskoon tulonsa jälkeen kuin sitä ennen. Hieno keskustelunavaus kuitenkin. Minä kun voisin keskustella loputtomasti siitä, miten naurettavaa ja tarpeetonta on sitoa uskontoa esimerkiksi politiikkaan, ja siitä, miten uskontoon liittyvät yhteiskunnalliset ennakkoasenteet vaikuttavat negatiivisesti uskonnottomien arkipäivään. Kiihkeimmilläni olen, kun asiaan liitetään lapset, toiseksi kiihkeimmilläni kun siihen liitetään moraali, mutta toivon etteivät sellaiset ihmiset kuitenkaan ole enemmistössä, jotka pitävät uskonnottomia a priori moraalittomina, tai itse asiassa moraaliin kykenemättöminä.

Tässä toinen mielenkiintoinen keskustelunavaus ja tässä asiaankuuluva ja varsin oiva vastaus siihen.

Sen verran puutun itse keskusteluun, että Huovisen argumentointi hämmentää välillä minuakin. Jumala irrotetaan tästä maailmasta ja Huovinen sanoo, ettei luonnontieteet ole oikea pelikenttä, kun halutaan ymmärtää mistä uskonnossa on kysymys. Kuten Jussi K. Niemelä ja Tapani Hietaniemi toteavat vastauksessaan, tämä abstrakti, täysmystinen entiteetti ei kuitenkaan ole kristinuskon Jumala. Ja tähän Huovinen itsekin palaa artikkelinsa lopussa, missä hän ottaa kantaa siihen, että kirkosta eroavat ovat useimmiten luonnontieteellisesti suuntautuneita nuoria miehiä (ihmettelinkin kun artikkelin alussa Huovinen mainitsi taloudellisten syiden olevan tavanomaisimpia kirkosta eroamisen syitä...). Huovinen kirjoittaa: "Kirkossa tulisi ottaa ehkä vakavammin se, että uskosta pitäisi kyetä puhumaan myös siten, että se antaisi tyydyttäviä vastauksia ihmisen ymmärrykselle. Kristinusko on myös niitä varten, jotka kysyvät ”miksi”-kysymyksiä ja ovat uteliaita elämän salaisuuksien äärellä." Miten tämä onnistuu, jos Jumalalla ei ole mitään tekemistä luonnontieteiden kanssa?


Täytyisikin haalia lisää tähänkin aiheeseen liittyviä kirjoja.

==

BTW. Häpesin tapaani ostaa kirjoja, kun niitä voisi yhtä hyvin lainata, ja samalla tukea tärkeää kirjastolaitosta. Kunnes luin tämän, ja tunnistin sen kamalan tunteen kirjastossa, kun ympärillä on valtavasti kirjoja, joita ei voi koskaan saada omakseen.

En voi sille mitään, että minulle tulee termistä YT-neuvottelut mieleen vastikään lukemani klassikko Vuonna 1984. Sana on suoraan kirjan uuskielestä. Ihan samaa kaksoisajattelua kuin rakkausministeriö ja riemuleiri. Yhteistoimintaa my ass. Nyt käsi pystyyn kaikki, jotka haluavat toimia yhdessä turvatakseen osakkeenomistajille maksimaaliset voitot!

Ja on muuten jännä, miten sitä näinkin pienen paineen alla alkaa epäilemään toisia ja miettimään miksi toiset pitäisi uhrata ennen itseään. Entäs sitten, jos uhka olisi suurempi kuin mahdollinen lomautus tai irtisanominen, kuten vaikkapa hengenmeno? Kuinka paljon silloin yrittäisi tehdä kauppaa sillä, kenen henki lähtee että oma säästyisi? Ja kuinka paljon epäilisi muiden tekevän samaa, ja olevan paremmissa asemissa hengenmenosta päättävien ihmisten suhteen?

Minulla oli jossain vaiheessa lista niistä kirjoista, jotka haluaisin hankkia tai ainakin lukea. Pitäisi varmaan taas tehdä sellainen, kun viime aikoina on tullut taas vastaan niin paljon mielenkiintoiselta vaikuttavia kirjoja. Esimerkiksi nämä:

Marko Hautala: Itsevalaisevat

David Mitchell: Pilvikartasto

Renate Dorrestein: Pojallani on seksielämä ja minä luen äidille Punahilkkaa

Vain muutaman mainitakseni.

Minä rakastan jumalia. Ne ovat mielenkiintoisia. Mutta jumalallisten asioiden kanssa puuhastelevat ihmiset saavat joskus pahaa aikaiseksi. Olisi hienoa, jos lakiasiat ja politiikka pidettäisiin niin jumalattomana kuin mahdollista. 

Asiaa shariasta mm. täällä ja täällä.

On ihanaa lukea tekstiä, josta tunnistaa itsensä, vaikka se sitten herättäisikin eloon taas ne samat itseinhon ja epävarmuuden ja pakokauhun tunteet, joiden syövereissä olen viettänyt niin monta vuotta.

Haluaisin kirjoittaa aivan eri tavalla kuin kirjoitan. Mutta se on aivan liian vaikeaa. Kirjoittajani on masentunut, pelokas ja kyyninen. Enkä voi elää enää niin. En ehdi.

"Puristan rasvaa kädelleni, ja se näyttää pieneltä vaaleanpunaiselta koirankakkaläjältä. Hetken aikaa käteni ovat rasvasta liukkaat, ja haluaisin tehdä niillä jotain aivan muuta kuin nostella likaisia kahvikuppeja ja laskea hanasta harmaata olutta. Ihan mitä tahansa muuta. Mutta täällä ei sovi hairahtua sivupoluille. Joskus minusta tuntuu, että kaikki ovat kuten minä, eikä kukaan oikeasti ilmiantaisi toista, vaan se kaikki on pelkkää propagandaa ja pelottelua. Mutta sitten alan epäillä itseäni, tai siis muita. Ne katsovat alta kulmien, ja niiden silmien takana liikkuu jotain mitä en tunnista. Täällä ei voi ottaa riskejä. Haluan paikkaan missä voi. Aikaan missä voi. Sellaisia on ollut, ja kuka tietää, ehkä niitä on tälläkin hetkellä, jossakin. Kauheinta on se, ettei voi olla varma."

Mitä minä kaipaan kirjoittamiselta on se tunne, että minä en hautaudu elämään jossa ei tule pohdittua muuta kuin kauppalistaa (ai niin, kissanruoka on lopussa) ja työasioita. Että edes yritän saada jotain selvää tästä elämästä ja maailmasta. On paljon muutakin mitä haluaisin vähällä ajallani tehdä, mutta mikään muu ei anna minulle sitä tunnetta, että aktiivisesti jäsentelisin havantojani. Ja kommunikoisin. Minä haluan kommunikoida. Siksi minua kyrsii, etten osaa kirjoittaa. Minä voin kirjoittaa päiväkirjaa tyytyväisenä siitä, ettei kukaan muu lue sitä. Minä voin kirjoittaa tätä blogia ja tyytyä siihen, ettei juuri kukaan lue tätä. Mutta kirjaa minä en voi kirjoittaa, jos kukaan ei tule lukemaan sitä.

Sanovat, että sekin pitää opetella. Mutta ollaan nyt realisteja: suurimmasta osasta ihmisiä ei vain saa hyviä kirjoittajia.

Masentaa. Nuorempana ajattelin, että osaan kirjoittaa, minulla vain ei ole mitään sanottavaa. Nyt sanottavaa olisi, mutta huomaan, etteivät sanat ja lauseet taivu kuten haluaisin.

En haluaisi antaa periksi. Haluan edelleen elämältä kaiken. En näe järkeä vähempään tyytymisessä. Mutta toisaalta, ah kuinka helppoa se olisi. Ei jaksaisi enempää rummuttaa päätä seinään.

Lopetin pari-kolme viikkoa sitten imettämisen, Inkan ollessa reilu vuosi ja kahdeksan kuukautta. Se ei ollut mukavaa, ja jos olisin voinut peruuttaa päätökseni, olisin sen todennäköisesti tehnyt. Eipä tuollaista kuitenkaan enää peruuteta kun lasta on jo asialla ehtinyt kiusata. Joten nyt on tämä imetystaival ohi.

Se sai todella haikeaksi. Nyt olen päässyt jo pahimman yli, mutta painovoima muistuttaa vielä syyttävästi tekemästäni päätöksestä. Ja painovoiman muistutuksia on vaikea ignoorata.

- - - 

Tämän blogin kategoriat on korvattu tageilla. En jaksanut ylläpitää kategorioita, yllätys.

Mieheni harmistukseksi seuraan edelleen tiiviistin pazin blogia. Myönnytykseksi en kuitenkaan pestaudu pazille henkilökohtaiseksi assistentiksi, vaikka mielelläni seisoisinkin oikeasti lahjakkaan ihmisen varjossa.

Pazin blogin kautta olen löytänyt lisää mielenkiintoisia blogeja. Ainakin yksi hämmentää. En ole varma onko kirjoittaja mies vai nainen. En pysty nauttimaan siitä kunnolla ennen kuin tiedän. En halua lukea naisten blogeja. En jaksa lukea rakkausnatinasta, vaippaihottumasta tai kireistä napanuorista. Haluan lukea ehdotonta, miehisen vahvaa tekstiä ajankohtaisista poliittisista aiheista ja kirjoista joita en ole koskaan lukenut. Haluan itsevarmaa kritiikkiä enkä samanlaista epävarmaa pohdintaa kuin itse kirjoitan. Haluan totuuksia ja tietoa, enkä  ehkämahdollisestinäin ja  josjokuväittäävastaanniinmuutanmielipidettäni.

...Etsin heti käsiini pari naiskirjoittajan blogia. Ja samalla vaikka pari mieskirjoittajan blogia, jotka vastaavat toiveitani.

Uskonto halutaan pitää erossa politiikasta.

"Miehet ja hyvätuloiset kannattavat muita enemmän sitä, että uskonnolliset johtajat puuttuvat politiikkaan."

Miksi näin? Ovatko uskonnot miesten ja hyvätuloisten puolella?

Ensi tiistaina pitäisi lähteä viikoksi Egyptiin, ja Inka on taas kipeä. Saa katsoa joutuuko mies lähtemään kolmestaan vanhempiensa kanssa. Eheh.

Hassua on se, että nyt kun matka on vaarassa, tajuan odottavani sitä innolla. Tai se mitään hassua ole, vaan tyypillistä. Hieman huolettaa, miten lennot sun muut Inkan kanssa menee, mutta kyllä minua Inkankin puolesta harmittaa, jos hän ei pääse nauttimaan sinne auringosta, vesileikeistä ja hiekkakakkujen tekemisestä.

Inka on sisäistänyt hyvin mistä tavarat tulevat. Kun jokin loppuu, neiti levittää kätensä ja sanoo "loppu, kauppaan!"

Neidin rakas kissatutti on kadoksissa, joten hänen mielestään pitäisi mennä kauppaan ostamaan lisää. Houkuttelin hänet pois suihkusta edellisiltana sanomalla, että lämmin vesi loppui. Kauppaan. Lelulaatikkonsa tyhjennettyään hän totesi, että kaupasta saisi lisää leluja.

Kaupassa neiti sitten viskookin ostoskärryihin kaiken mahdollisen minkä irti saa, jos hänelle vain antaa tilaisuuden.

Huoh tätä kulutusyhteiskuntaa ;)

Toivon, ettei tämä ole pelkkä ohimenevä innostus. Tällä hetkellä kirjoittaminen tuntuu paremmalta kuin vuosiin. Olen innoissani. En voi väittää tekstiä syntyvän mitenkään hurjaa vauhtia, mutta ihan kuin olisin jonkun pienen vaihteen saanut päälle. Ehkä kakkosen. Tuskin sen isompaa. Tämä on vielä haparoivaa, kokeilen varovasti mitä kaikkea uskallan tehdä. Mutta tämä tuntuu hyvältä. Joten sama se, vaikka tämä aika menisikin taas hukkaan.

Mielenkiintoisia ideoita, mahdollisesti kehittämiskelpoisia. Väsyneenä on vaikea pysyä optimistisena, että ne joskus realisoituvat paperille tai edes tietokoneen näytölle, mutta yritän kuitenkin.

Miehelläkin on mielenkiintoisia suunnitelmia. Toivottavasti nekin realisoituvat. Hän kyllä ansaitsisi sen.

Ei sittenkään niin paha paikka?

Alkuperäinen uutinen.

Raportti.

Kampaajalla unohdan aina teepussin kuppiin lillumaan, kun luen lehteä. Eilen juutuin lukemaan Veli -lehteä. Aika mainio. Mieleen jäi varsinkin Batman -kolumni. Koko illan mietin Batmanin tappamaa Heath Ledgeriä.

Yritin ottaa kampaajalla käynnin kirjoituslomana, mutta jotenkin tuntuu kuin aivotoimintani lakkaisi kampaajalla. Juutuin pohtimaan suunnittelemaani loppukohtausta, josta en ole varma. Mitään en keksinyt tilallekaan, joten annoin asian olla.

Illalla en saanut kirjoitettua. Mikä siinä on, että pääsen jotenkin alkuun, mutta jatkaminen on aina niin pirun vaikeaa. Alku tuntuu vielä jotenkin spontaanilta, mutta jatko liian väkisin väännetyltä, kun on pakko keksiä miten edellisellä kerralla kirjoitettu tarina jatkuisi. Miten sen saisi sujuvammaksi?

Ehkä ongelma on siinä, että en uskalla jättäytyä kokonaan tarinan varaan, en anna itseni uppoutua siihen täysin. En voi kokonaan syyttää edes olosuhteita siitä, että mietin samalla kymmentä muuta asiaa. Jos haluaisin, voisin kyllä sulkeutua toiseen huoneeseen omaan rauhaani. Jokin estää. Sanon, että se on halu olla miehen kanssa, halu rentoutua työpäivän jälkeen, väsymys. Mutta ehkä en vain uskalla ottaa kirjoittamista vakavasti, koska ajattelen, ettei siitä kuitenkaan mitään tule.

En edelleenkään tiedä, kannattaako minun tuhlata aikaa kirjoittamiseen. Ja niin kauan kun en tiedä, ei siitä taida tulla mitään.

Kirjoitin pitkät pätkät tässä yksi päivä, sitten painoin väärää nappia ja kaikki katosi. Ei ollut aikaa aloittaa alusta.

Kirjoittaminen on ollut tapetilla viime päivinä. Yritystä löytyy taas. Yritän pysyä optimistisena sen suhteen, että syntyisi tulostakin.

Myös laulaminen on ollut tapetilla. Mies heitti taas ilmaan laulutunnit, joista olen haaveillut vuosia. Ensi kuun etelänmatkan jälkeen voisi katsoa rahatilannetta. Se ei ole nyt parhaimmillaan, eikä etelänmatka siinä mielessä ole järkevin idea, mutta irtiotto tekee varmasti hyvää ennen kaikkea rakkaalle miehelleni, eli on sen arvoista.

Nyt on jotenkin tosi paljon suunnitelmia. Ei oikeastaan mitään uusia, vanhojen päivitystä lähinnä. Niillä on hyviä ja huonoja vaikutuksia. Työhön keskittyminen kärsii, kun mietiskelee kaikkea muuta, mutta on hienoa olla taas vaihteeksi innostunut jostain.

Ja olin todella iloisesti yllättynyt, kun mies pyysi saada lukea jotain kirjoittamaani, muutakin kuin laulunsanoja siis. Nyt täytyy saada muutama sivu kunnon tekstiä aikaiseksi, ja sitten uskallettava antaa se miehelle luettavaksi.

Ei se ota jos ei annakaan, right?

Olipa joulu. Inkalla 40-asteen kuume, minulla ja miehellä kurkkukipu joka johti siihen, että tänään en kyllä vastaile töissä puhelimeen. Nyt sentään saan hieman ääntä aikaiseksi, vaikka se ei kaunista kuunneltavaa olekaan; lauantaina sain aikaiseksi vain kuiskauksia. Reissu Inkan mummun luo jäi välistä, mikä harmittaa vietävästi. Olisi ollut niin kiva taas katsella lapsia leikkimässä yhdessä.

Mutta tuli ainakin vietettyä rauhallinen joulu.

Ja niin, lävitys on ja pysyy. Katsotaan siitä luopumista taas sitten, kun uusi tappi menee rikki.

Aamulla kun heräsin, huomasin, että lävistyskorustani on pudonnut pallo. En löytänyt sitä mistään, joten kiireessä etsin toisen pallon. Kun yritin laittaa sitä paikoilleen, tajusin, että tapista on mennyt kierteet. Minulla on toinenkin tappi, mutta sitä en kiireessä enää ehtinyt etsiä.

Tuntuu todella oudolta olla ilman lävistyskorua, mutta kumma kyllä kukaan työkavereistani ei ole vielä maininnut sen puuttumista.

Ja sitten tietenkin se väistämätön ajatus: pitäisikö siitä nyt sitten vihdoin luopua? Yrittääkö maailma sanoa minulle, sopivasti heti viimeisen kakkosella alkavan ikävuoden pyörähtäessä käyntiin, että nyt olisi korkea aika aikuistua ja luopua moisista teinikapinasymboleista?

Mutta en tiedä olenko valmis siihen. Olen monta kertaa miettinyt, kuinka vanhaksi aion sitä pitää, enkä nyt välttämättä osaa kuvitella sitä itselläni enää viisikymppisenä, mutta kyllä sentään kolmekymppisenä?

Vai joko kuitenkin olisi aika?

Kutsun viimeistään viikonloppuna koolle ensimmäisen Inkaa koskevan vanhempainpalaverin. En todellakaan ajatellut, että se pidettäisiin jo neidin ollessa puolitoistavuotias, mutta uhmaiän nostaessa uhkaavasti päätään on aiheellista sopia yhteisistä toimintatavoista ja siitä, miten käyttää uhkailua, lahjontaa ja kiristystä mahdollisimman tehokkaasti tuon ikäisen kanssa.

Luen tällä hetkellä Peter Höegin Lumen tajua. Olen sivulla 179 (kyllä, jätin luvun kesken, koska voileipäni loppui ja minun oli tultava kirjoittamaan tämä merkintä), ja joka kerta kirjaa lukiessani hämmästyn uudestaan siitä, kuinka kiehtova ja upea se on. Ja samalla jotenkin konstailematon. Se on kuin päähenkilönsä, karkeasti puhuva mutta hienoihin turkiksiin pukeutuva Smilla.

Pasi Jääskeläinen pohdiskeli vähän aikaa sitten kirjojen lukemisen aiheuttamaa pakoa todellisesta elämästä. Pakko myöntää, että tämän lyhyehkön perhe-elämäni aikana sama ajatus on juolahtanut minunkin mieleeni. Ja sitten luen jotain näin upeaa, ja tiedän, että nämä erakkohetket ovat minulle elintärkeitä. Niin että uskaltakaapa polttaa minun kirjani! Edes ne, jotka ovat olleet hyllyssä vuosia lukemattomina...

(Olen kotona flunssaisen pikkuneidin kanssa, siksi ehdin hieman lukeakin.) 

Inkan puhe on kehittynyt huimasti viimeisen parin viikon aikana. Kun tähän asti sanoista on tullut useimmiten vain ensimmäinen tavu, ja tietyt sanat yksinkertaisia tavuja yhdistelemällä lähes kokonaan, on neidin puheessa nyt huomattavissa paljon enemmän erilaisia tavuja ja muita variaatioita. Myös parin, kolmen sanan lauseet alkavat olla ihan tavallisia, ja perjantaina sain kuunnella puolisen tuntia kun tyttö hoki innoissaan "isi ja jere tujee" (r-kirjain tietenkin murtaen, mutta selvästi erotettavissa). Myös fammu sai viikonloppuna ihastua neidin puhetaitoon, kun fammu-sana erosi jo selkeästi mummu-sanasta.

Uusi puhetaito on tietenkin tuonut jo mukanaan käskyttämisen. Käsi, inka sanoo tiukasti ja ojentaa oman kätensä, kun tarvitsee tukea vaikkapa laittaessaan kenkiä jalkaansa. Ja fammu totteli ihastuneena kun neiti sanoi "peipää, mammu!". 

Miehen kanssa olemme koko viikonlopun ihastelleet tytön puhumista. Viikonloppuna saimme myös tietää, mistä on periytynyt Inkan tarve saada kuulla tietyt selitykset uudestaan ja uudestaan. Kun yläkerran käytävästä paloi lamppu, ja tutti putosi pimeässä eikä äiti meinannut löytää sitä, tyttö muisti mainita asiasta joka kerta, kun menimme yläkertaan. Ja joka kerta kerroin tytölle pariinkin otteeseen, että "niin, lamppu on rikki eikä äiti meinannut pimeässä löytää tuttia". Ja kun isi vaihtoi lampun, Inka muisti joka kerta yläkertaan mennessä mainita, että isi korjasi lampun. 

Näitä esimerkkejä on pilvin pimein. Se, kun isi vei omenapuussa olleen keinun kellariin. Läheisen kerrostalon pihassa ollut kaatunut liukumäki. Kaikki pipit ja niihin laitetut laastarit. Eilen fammun ja äijän kanssa jutellessa kävi ilmi, että Inkan täti on ollut lapsena aivan samanlainen.

Ja kuulema kun täti kerran oppi puhumisen jalon taidon, ei hän enää vaiennut. Samaa on havaittavissa meidänkin neidissä.

Muokkailin eilen illalla hieman valokuvia, siis ihan kuvausliikkeen nettisivujen ohjeiden mukaan. En tosiaankaan osaa kummoisia tehdä, ja nekin muutokset tein ihan vain iPhoton perussäädöillä. Mutta silti tuli hyvä mieli, kun sai kivoista kuvista vielä paremman näköisiä pienellä viilauksella. Jaksaisipa saman tehdä kaikille kuville.

Aina silloin tällöin kirjoittaminen nousee taas siksi ykkösjutuksi, jota haluaisi tehdä. Yleensä näin käy silloin, kun lukee jotain todella kiehtovasti kirjoitettua tekstiä. Se on sekä inspiroivaa että lamauttavaa. Sitä alkaa miettiä, että hei, minullakin on tämä ajatus, ja minä haluan kirjoittaa sen auki! Mutta samalla sitä miettii, että miksi ihmeessä, kun enhän minä siitä näin hienoa saa aikaiseksi.

Jossain vaiheessa minä päätin, että nyt minä vain yksinkertaisesti kirjoitan sen kirja, jotenkin. Ei mitään väliä tuleeko siitä julkaisukelpoista vai ei, tai lähetänkö sitä edes minnekään. Kunhan vain kirjoitan. Että voin ainakin sanoa kirjoittaneeni.

Mutta onko siinäkään järkeä? Mitä itua on käyttää monta vuotta siihen, että saa jonkun typerän tarinanpoikasen paperille, ja sitten huomaa, ettei siitä ole mihinkään? Mitä järkeä sellaiseen on tuhlata aikaa, tekisin edes jotain hyödyllistä tällä vähällä vapaa-ajallani.

Ja taas käy niin, että muutaman kirjoitetun rivin jälkeen luovutan. Itsesensuuri, väsymys, kyynisyys, tukos -- jokin tappaa sen inspiraation, jokin kuluttaa loppuun sen innostuksen, joka kirjoittamista kohtaan oli taas kuin ihmeen kaupalla syntynyt.

Onko se sitten parempi? Ettei koskaan kunnolla yrittänytkään?

"EFFin kannalta näin huono tunnettuus jossain Suomen syrjäseuduilla on toki harmillista."

Taisi se mennä pieleen.

Now this is what I call self-irony

Viime postauksessani ei kuulema tullut kunnolla esille se, mitä mieltä itse olen muslimimiehistä. Tämä oli osittain tahallista: en millään jaksaisi edes keskustella siitä typerästä stereotyypittämisestä, jonka mukaan kaikki nejane ovat sitäjatätä. Tämä on vähän sama juttu kuin se, kun Viivi kysyi Wagnerilta pitääkö tämä lapsista. Absurdi kysymys. Kaikki muslimit eivät ole samanlaisia sen enempää kuin kaikki miehet ovat samanlaisia tai kaikki ihmiset ovat samanlaisia. Tämän vuoksi koko kysymyksenasettelu samoin kuin Halla-ahon suorittama tasapäistäminen on vastenmielistä. Kyllä niinkin henkilökohtaisessa asiassa kuin raiskaus tulee keskittyä yksilöihin eikä uskontoon, ja niinkin monimutkaisessa asiassa kuin maahanmuutto muuhunkin kuin raiskauksiin. Otetaan nyt ensimmäiseksi vaikka huomioon se, että läheskään kaikki maahanmuuttajat eivät ole muslimimiehiä, ja kokeillaan sitten hysterian sijaan ajatella ja keskustella järkevästi (vaikkakin kriittisesti).

====

Ja sitten eriäviä mielipiteitä ihan muista asioista.

Viime päivinä olen seurannut mielenkiinnolla mm. Pasi Ilmari Jääskeläisen virittämää maahanmuuttokeskustelua Vihreästä Langasta ja Jääskeläisen blogista. Olenkin asiassa hyvin pitkälle samoilla linjoilla kuin Jääskeläinen. Päädyin myös lukemaan Hesarissakin tänään mainitun Jussi Halla-ahon parin vuoden takaisen blogimerkinnän.

Vihreiden naisten jättämästä tutkintapyynnöstä en sano mitään, mutta Halla-ahon kirjoitusta on pakko kommentoida.

Halla-aho on ilmeisen raivoissaan muslimimiehille, jotka hänen mielestään pitävät oikeutenaan raiskata paljastavasti pukeutuneita, vääräuskoisia naisia, ja vielä syyttävät asiasta naisia, koska nämä "viettelevät" miehet raiskaamaan. Mutta mitä Halla-aho itse tekee? Ensinnäkin, hän syyttää naisia siitä, että nämä muslimit pääsevät Suomeen tekemään rikoksiaan ("Ongelma ratkeaa vain poistamalla barbaarivalloittaja. Miesten enemmistö olisi tehnyt tämän jo kauan sitten, ellei harhautunutta hoivaviettiään hyväilevä eurooppalainen nainen, à la Mervi Virtanen, Eva Biaudet ja Tarja Filatov, seisoisi järkähtämättä barbaarivalloittajan suojakilpenä.")

Toiseksi, Halla-aho tuntee "houkutusta ajatella, että naiset saavat sitä, mitä pyytävät". Eli koska naiset päästävät muslimit Suomeen, he kerjäävät tulla raiskatuksi. Valehtelevatko korvani, vai kuulostaako tämä aika samantapaiselta ajattelulta kuin se, että koska nainen pukeutuu paljastavasti, hän kerjää tulla raiskatuksi?

No, Halla-aho kuitenkin yrittää vastustaa tätä houkutusta. Mutta, "[r]aiskaukset tulevat joka tapauksessa lisääntymään. Koska näin ollen yhä useampi nainen tulee joka tapauksessa raiskatuksi, toivon hartaasti, että uhrinsa sattumanvaraisesti valitsevien saalistajien kynsiin jäisivät oikeat naisihmiset. Vihervasemmistolaiset maailmanparantajat ja heidän äänestäjänsä." Anteeksi kuinka? Antoiko Halla-aho juuri luvan raiskata vääräuskoisia, anteeksi, siis väärin ajattelevia?

Minä ymmärrän kyllä, että Halla-aho on kiukkuinen. Minäkin olen. Ja minä ymmärrän senkin, että tällä provosoivalla kirjoituksella on kaikesta huolimatta perimmäisenä ajatuksena yrittää estää raiskaukset, ja jos se ei onnistu, niin ainakin rikosten tulisi kohdistua niihin, jotka Halla-ahon mielestä edistävät näitä rikoksia (tämä nyt vain osoituksena luetun ymmärtämisestä). Samaan hengenvetoon myönnän, että raiskaus on aiheena minulle erittäin vaikea, ilman minkäänlaisia henkilökohtaisia kokemuksia asiasta. Nämä seikat huomioon ottaen kommentoin Halla-ahon lauantaista blogimerkintää.

Halla-ahohan on siis tuo kattokruunussa roikkuva, sekä X:n että Y:n hyvinvointia toivova henkilö Z. Siellä muitten yläpuolella on varmasti mukava roikkua, kun hän missään vaiheessa ei kehota X:ää ja Y:tä kipuamaan myös kattokruunuun, vaikkapa krokotiilin vapauttamisen jälkeen. Ai niin, sehän on fyysisesti mahdotonta, koska vain miehet voivat roikkua siellä kattokruunussa. Naiset ovat tuomittuja pysymään lattialla krokotiilin uhattavana.

Mahtaa olla hienoa miehenä kommentoida asiaa. Tai ei tietenkään ole, kun "jokaisen joukkoraiskauksen ja muun naisiin kohdistuvan väkivallanteon jälkeen tiedostava naisväki syyllistää minua, suomalaista miestä, siitä, että suomalaiset naiset tuntevat turvattomuutta" (Halla-aho 20.12.2006). No anteeksi kauheasti.

Tällainen raiskauksella mässäily on mautonta, mutta siihenhän Halla-aho varmasti pyrkikin. Hän provosoi, ja moni provosoitui, minä mukaan lukien. Ei pitäisi provosoitua kun joku provosoi, sanotaan -- mutta jos provosoi, niin ei pidä ihmetellä jos joku provosoituu.

Ja nyt kun olen hieman saanut vedettyä henkeä, on sanottava, että keskustelu maahanmuutosta on mielenkiintoinen. Ja olen tyytyväinen, että tästä asiasta keskustellaan, vaikkakaan en ole varma ulottuuko tämä keskustelu edelleenkään tarpeeksi laajalle kansan ja varsinkin kansan edustajiston keskuudessa. Kaiken kaikkiaan toivoisin hieman sivistyneempää keskustelua, vaikka Halla-aholla onkin täysi oikeus tähän (omasta mielestäni alhaiseen) mielipiteeseensä.

Mutta hei Halla-aho, kyllä suomalaisista miehistäkin löytyy niitä, jotka kannattavat sitä, mitä kutsut "hallitsemattomaksi maahanmuutoksi sellaisista kulttuureista, joissa naisen raiskaaminen on sosiaalisesti hyväksyttävämpää kuin Suomessa". Mitäs niille sitten tehdään? 

but I'm saying nothing with feel

Porcupine Tree 'Anesthetize'

Aamut on tosi kurjia nykyisin. Joutuupa Inkan herättämään tai hän herää itse, hän pyytää päästä takaisin nukkumaan, tai nunnuu, kuten hän sanoo. Ei tunnu kivalta joutua sanomaan lapselle, että äitin täytyy lähteä töihin, ei äiti voi jäädä sinun kanssa nunnumaan.

Ei Inka silti onneksi ikinä kiukuttele heräämistä. Leikkien lopettaminen ja ulkovaatteiden pukeminen ovat ilmeisesti ne kiukuttavimmat asiat aamuisin, mutta siinä vaiheessa minä olen yleensä jo matkalla töihin...

Jotenkin tällä hetkellä on taas hyvin vahvana tunne, etten halua lisää lapsia. Okei, myönnän, että katselen ihastuneena varsinkin kaksosvauvoja (en tiedä mikä niissä on niin hirmuisen söpöä, se tuplavaiva?), ja kaikki tutut lapset ovat tosi ihania. Ja Inka nyt on ihan omaa luokkaansa. Joka päivä ihmettelen hänen osaamistaan ja muistiaan, ja naureskelen niitä hassuja juttuja joita hän keksii. Mutta silti -- ja osittain siitä syystä. Haluaisin edelleen keskittyä Inkaan. Varsinkin nyt kun olen töissä, ja näen Inkaa niin vähän, haluan antaa hänelle niin paljon huomiota kuin suinkin ehdin. Ja se rakkauden tunne tuota lasta kohtaan on niin suuri. Voiko minusta muka riittää toiselle lapselle? Ainakin alkuun Inka jäisi väistämättä vähemmälle huomiolle. Eikä uutta lastakaan ehtisi huomioda samalla tavalla kuin Inkaa vauvana, koska kuitenkin Inkaakin täytyisi huomioida. 

Tuo on kyllä huonoin mahdollinen syy, koska oikeastaan kysymys toisen lapsen hankinnasta on minulle tällä hetkellä niin hankala juuri siksi, että Inkan vuoksi haluaisin enemmän lapsia. Mielestäni Inka ansaitsee sisaruksia, jos ei muusta syystä niin vaikka siksi, että hänellä olisi aikuisena joku jonka kanssa valittaa äidistä, joka on traumatisoinut heidät omien neuroosiensa takia. loput merkinnästä »

Kävin lauantaina ensimmäisen kerran reiluun kahteen vuoteen rentoutumassa perinteisellä suomalaisella tavalla. Nyt väsyttää. Valvominen ja alkoholi eivät kyllä enää sovi minulle.

Oli silti todella mukavaa. Yli vuoden tauon jälkeen pääsin juttelemaan hyvän ystäväni kanssa. Ja vaikka keskustelu olikin enimmäkseen surkuhupaista ihmettelyä siitä, miten emme ole ollenkaan sellaisia kuin viisi vuotta sitten kuvittelimme, niin jostain syystä minusta tuntui, että puhuimme vapautuneemmin kuin koskaan aikaisemmin. Mikä lie meidät vapautti; tauko, tottumaton alkoholinkäyttö, vai ne surkuhupaisat tosiasiat. Molemmilla yllään korkeakorkoiset saappaat ja villakangastakki, ja lompakossa S-etukortti. Molemmilla mies, lapsi, omakotitalo ja oma auto. Molemmilla vakituinen työpaikka, ja varaa kulkea baarireissut taksilla. Emmekä kyllä silloin olisi harkinnetkaan Börsiä, mutta emme taida oikein enää olla Dynamon kohderyhmää. Tähänkö me tähdättiin?

Ei tähdätty, mutta ei tähdätty mihinkään muuhunkaan. Ei meillä ollut mitään sen kummempia suunnitelmia, ei hänellä sen enempää kuin minullakaan, kuten jo aikaisemmin kirjotin. Se oli sitä aikaa, kun me puhuimme paljon, ajattelimme liikaa, ja teimme paljon sellaista mitä ei enää tänä päivänä tulisi tehtyä. Ei meillä ollut resursseja tehdä tulevaisuudensuunnitelmia, kun emme tienneet miten selviämme viikosta. loput merkinnästä »

Se onnistui. Jotkut eivät siihen uskoneet, mutta kyllä, USA:n presidenttinä on nyt tosiaankin mies, jonka ihonväriä tai nimeä monet eivät sulata.

Minä henkilökohtaisesti olisin kyllä ollut todella yllättynyt, jos McCain olisi voittanut, mutta onhan sitä toisaalta hullumpaakin tapahtunut, varsinkin Amerikan ihmeellisessä maassa.

Nyt jää nähtäväksi, onko tästä valinnasta lopulta mitään konkreettista hyötyä. Saako Obama selvitettyä Bushilta perinnöksi saamiaan ongelmia, tai edes parannettua maansa imagoa ulkomailla. Tai käykö niin, että Obama epäonnistuu yrityksessään ratkoa liian suuriksi paisuneita ongelmia ja neljän vuoden päästä republikaanit voittavat jälleen. Tai pahimmillaan, onko Obaman kauniit puheet pelkkää sananhelinää.

Mutta kyllä minäkin Obamaa onnittelen, en tiedä olisinko onnitellut McCainia. Joten optimisti taidan olla minäkin.

 

Kuntavaalien jälkeen on ollut mielenkiintoista seurata politiikkaa. Mikä lie paniikkireaktio iskenyt yhteen jos toiseen, kun perussuomalaiset veivät vaalivoiton, vaikka sama tendenssi kai tuntuu olevan vallalla muuallakin Euroopassa (kansallismielisten puoluiden nousu siis, ei perussuomalaisten...).

Itse lähinnä viherrän, mutta vaalien jälkeisen keskustelun ansiosta olen kyllä iloinen, ettei tällä kertaa tullut äänestettyä. Lähinnä viittaan tässä siihen, kun vihreä oikeusministerimme kaipailee tuntuvia rajoituksia sananvapauteen, vaikka väittääkin tulleensa väärinymmärretyksi. Mutta eivät vihreät ole saavutuksillaan tai edes mielipiteillään tähänkään asti mitenkään loistaneet. Jo jonkin aikaa minua on ärsyttänyt suunnattomasti se monikulttuurisuus- ja moniarvoisuusasioissa vallitseva kaksinapaisuus, jossa vihreät tuntuvat olevan mestareita. Kaikki pyhitetään kulttuurilla, eikä vieraita kulttuureita saa millään tavalla arvostella, tai heti leimataan rasistiksi. Kyseessä on se sama me vs. muut -retoriikka, jota käytetään ns. terrorismin vastaisessa sodassa, ja joka tappaa keskustelun ennen kuin se alkaakaan. Niinhän se demokratia toimii, eikös.

Kannattaa lukea tämän artikkelin keskustelua, jos aihe kiinnostaa. Ja samalla voi vilkaista Pasi Ilmarin blogiin, koska jostain syystä siellä vaan osataan sanoa asiat paremmin kuin täällä ajattomuudessa.

Varovaisesti toivon, että monikultturisuuden synnyttämistä arvokonflikteista uskallettaisiin vihdoin ja viimein keskustella avoimesti ja tarpeen vaatiessa kriittisestikin, ilman että kenellekään tatuoidaan leimoja otsaan. Ja koska vihreiden pitäisi olla puolueista se, joka kannattaa sekä sananvapautta että suvaitsevaisuutta, kuka olisi parempi aloittamaan tämän keskustelun kuin vihreät. Kunhan pääsisivät eroon siitä ylenpalttisesta poliittisesta korrektiudesta.

Olen laiminlyönyt tuota kirjat-osiota niin pahasti, etten ole kehdannut mainita täällä kirjoja enää ollenkaan. Nyt on kuitenkin jo pakko, kun eksyin Pasi Ilmari Jääskeläisen blogiin eilen (onnittelut vain perheenlisäyksestä tätäkin kautta!).

Luin sen Lumikko ja yhdeksän muuta tuossa vähän aikaa sitten. Luettuani muutaman sivun totesin miehelleni, että tekisi kovasti mieli hehkuttaa sitä jo, mutta toisaalta sellaista ei kannata tehdä ennen kuin olen lukenut koko kirjan. Ei olisi ensimmäinen kerta kun viimeistään loppu pilaa koko lukunautinnon. Ja sitä paitsi, miksi sen pitää käyttää itsestään myös toista nimeä?

Puolessa välissä olin jo ihan fani, ja innoissani sijoittelin kirjaa arvoasteikossa jonnekin Donna Tartin esikoisen ja Karamazovin veljesten välimaastoon. Hillitsin kuitenkin itseni, etten lopussa pettyisi -- ja sitä paitsi, takasivun kuvahan on kuin joku Neil Gaiman -kopio.

Viimeisen sivun jälkeen olin ihmeissäni. Sehän onnistui jopa lopettamaan hyvin! Mutta oikeesti, miksi laittaa blogilleen nimi omasta romaanista, ei kai Jääskeläinen halua vain siihen leimautua?

Mistäs tässä nyt on kyse? Pitäisikö Pasi Ilmari Jääskeläisen pysyä nöyrän hiljaisena ja huomaamattomana, koska sellaisia meidän suomalaisten nyt vain tulee olla? Ei saisi käyttää samoja keinoja kuin muutkin, koska sellainen ei meille sovi? Vai olenko kenties vain kateellinen, kun joku suomalainen pystyy sellaiseen, mikä on helpompi varata vain niille isoille, hienoille kirjailijoille sellaisissa maissa, joissa kirjoittamisella elää?

Noh, jotain voi ehkä päätellä siitä, että pari viime iltaa olen taas kirjoitellut ahkerasti. Se on vaikeaa, kun joka toisen lauseen kohdalla miettii, että mitä järkeä tässä on kun kirjoittaa sellaista sontaa, mutta sitä on vain pakotettava itsensä, tai muuten ei kirjoita mitään. Ja pakko kai sitä on edes yrittää. Syystä jota en ala tässä sen enempää analysoimaan, tai tuo kahden illan aikana kirjoitettu teksti löytää itsensä pian samalta virtuaaliselta kaatopaikalta kuin aikaisemmatkin tekstit.

Ja sitten vielä tuo blogi. Tyyppihän vaikuttaa kaiken lisäksi ajattelevalta ja ymmärtävältä olennolta, sen lisäksi että osaa kirjoittaa. Ja blogitekstit ovat lähes yhtä koukuttavaa luettavaa kuin juuri luettu romaanikin. Nyt kun tarkemmin ajattelee, niin juuri tällaista stimulaatiotahan tässä on kaivattukin.

Nostan siis hattua Jääskeläiselle, ja heti kun on aikaa uppoudun taas ihanaan järjestykseen laitettujen kirjainten sekaan. Ja heti kun äitini palauttaa Lumikko ja yhdeksän muuta -kirjan, laitan sen kirjahyllyssä Donna Tartin ja Dostojevskin väliin.

Tiedätkö sen tunteen, kun joku ihminen koskettaa tosi syvästi? Entä tiedätkö sen tunteen, kun se ihminen oletkin sinä itse?

Minä en ole koskaan ymmärtänyt sitä tunnetta. Sitä, että minä -- ihan tavallinen tylsä minä -- voisi jonkun mielestä olla niin kiinnostava, että tekisin toiseen erityisen vaikutuksen. Niitä, jotka ovat minua koskettaneet, ei ole montaa. Niitä, joita minä olen koskettanut, on varmasti vielä vähemmän. Niiden ihmisten menettämistä on vaikea hyväksyä.

Minä kaipaan jotain, mutten edes tiedä mitä. Jonkinlaista mindjobia kai. Kaipaan sitä, että joku tai jokin räjäyttäisi tajuntani, tekisi niin syvän vaikutuksen että sen voimalla leijuisin pilvissä muutaman päivän.

Ja niin, tietysti kaipaan myös sitä, että saisin vähän sohia jonkun toisen aivosolukkoa niin että tuntuu. Olisihan se egobuusti. Mutta eniten kaipaan lähinnä jotain uutta merkitystä, jotain mikä hetkellisesti tuntuisi elämää suuremmalta. Sellainen minä olen. Ajoittainen henkinen orgasmi tekee vähintään yhtä hyvää kuin fyysinenkin.

Ja minä tiedän, että teen väärin, kun välillä kaipaan asioita, joita ei ole olemassakaan, ja toisinaan kaipaan jotain, mitä minusta piti tulla, mitä minun piti olla. Mutta ei se tarkoita, että olisin tyytymätön elämääni. Minä rakastan miestäni ja lastani, enkä todellakaan haluaisi enää elää ilman heitä. Mutta eikös minusta pitänyt tulla jotain suurta ja merkittävää? Eikös minun pitänyt tehdä jotain, minkä kaikki huomaavat?

Mutta turha sitä on valittaa, ettei unelmat ole toteutuneet, jollei niitä ole koskaan uskaltanut sen tarkemmin määritellä. En kai minä vielä niin vanha ole, etten voisi tehdä uusia suunnitelmia ja toteuttaa ne. Enhän?

Minä kaipaan sitä, että elämä olisi elämää suurempaa, enkä sitä, että istun päivät pitkät toimistosihteerin sijaisena ja iltaisin yritän väsyneenä miettiä että mitä sitä pitikään elämällään tehdä. Enkä minä todellakaan kaipaa sitä, että kesken järkyttävien elämäntotuuksien tajuamisen ja suurien pohdintojen vastaan iloisena keskuspuhelimeen: "pieni hetki, yhdistän!"

Nyt se on tehty. Lykkäsin sitä käytännöllisesti katsoen niin pitkälle kuin mahdollista, mutta nyt autokoulun kakkosvaihe on käyty. Pian saan ihan oikean, aikuisten ajokortin.

We’re All Laila: Stockholm Syndrome

Minähän pidän autostani. Siis siitä pienestä, vanhasta Puntosta, jossa ei ole edes ohjaustehostinta. Minä pidän siitä, ihan oikeasti. Mutta viikonloppuna pääsin ajelemaan Subaru Legacy Spec.B:llä. En väitä tietäväni juurikaan autoista, enkä väitä että minulla on autoista paljoakaan kokemusta, mutta kuulkaa, tämä auto _lähtee_ kun vähän polkaisee.

Yritin ehdottaa vaihtokauppaa, vaikka vain väliaikaista. Jostain syystä ehdotukseeni ei tartuttu. Kaiken kukkuraksi näin seuraavana yönä asiasta untakin. Siinä ajoin ensin tuota samaista Subbista, mutta sitten minun piti vaihtaa omaan Puntooni. Ensin olin iloinen saadessani oman autoni takaisin, mutta sitten Subaru vilahti ohitseni niin jyrkässä ylämäessä, että en uskonut Punton edes selviävän siitä. Näin punaista ja tunsin pistävää subbiskauteutta.

Huoh. Seuraavan kerran kun toimin kännikuskina pakotan kyyditettävät Punton takapenkille, eikä minua kiinnosta vaikka autossa ei ole takaovia, kuskin penkin kääntömekanismi on rikki ja toisella etupenkillä on turvaistuin. Nih.

Väsymys saa näkemään asioista vain ne huonot puolet, ja murehtimaan juttuja joille ei voi mitään. Olen kärttyinen, stressaantunut, huolestunut ja ruokahaluton. Päässä soi hiljainen biisi, joka tuntuu syövän aivokapasiteetin kaikelta muulta ajatustoiminnalta. Iltaisin tekisi mieli vain käpertyä peiton alle sohvannurkkaan hyvän kirjan ja teekupposen kanssa, mutta tekemistä riittää, eikä ylienerginen puolitoistavuotias vielä ymmärrä moisten yleellisyyksien päälle.

Mutta ehkä jo viikonloppuna saan nukuttua univelat pois.

Inka joutui jo kohtaamaan ihmisten petollisuuden, kun hänen poikaystävänsä kömpi päiväkodissa toisen tytön sänkyyn päiväunilla. Epäilin eilen tämän järkytyksen olleen syynä Inkan huonotuulisuuteen, mutta ei, korvatulehdushan se oli.