Kutsun viimeistään viikonloppuna koolle ensimmäisen Inkaa koskevan vanhempainpalaverin. En todellakaan ajatellut, että se pidettäisiin jo neidin ollessa puolitoistavuotias, mutta uhmaiän nostaessa uhkaavasti päätään on aiheellista sopia yhteisistä toimintatavoista ja siitä, miten käyttää uhkailua, lahjontaa ja kiristystä mahdollisimman tehokkaasti tuon ikäisen kanssa.
Aamut on tosi kurjia nykyisin. Joutuupa Inkan herättämään tai hän herää itse, hän pyytää päästä takaisin nukkumaan, tai nunnuu, kuten hän sanoo. Ei tunnu kivalta joutua sanomaan lapselle, että äitin täytyy lähteä töihin, ei äiti voi jäädä sinun kanssa nunnumaan.
Ei Inka silti onneksi ikinä kiukuttele heräämistä. Leikkien lopettaminen ja ulkovaatteiden pukeminen ovat ilmeisesti ne kiukuttavimmat asiat aamuisin, mutta siinä vaiheessa minä olen yleensä jo matkalla töihin...
Jotenkin tällä hetkellä on taas hyvin vahvana tunne, etten halua lisää lapsia. Okei, myönnän, että katselen ihastuneena varsinkin kaksosvauvoja (en tiedä mikä niissä on niin hirmuisen söpöä, se tuplavaiva?), ja kaikki tutut lapset ovat tosi ihania. Ja Inka nyt on ihan omaa luokkaansa. Joka päivä ihmettelen hänen osaamistaan ja muistiaan, ja naureskelen niitä hassuja juttuja joita hän keksii. Mutta silti -- ja osittain siitä syystä. Haluaisin edelleen keskittyä Inkaan. Varsinkin nyt kun olen töissä, ja näen Inkaa niin vähän, haluan antaa hänelle niin paljon huomiota kuin suinkin ehdin. Ja se rakkauden tunne tuota lasta kohtaan on niin suuri. Voiko minusta muka riittää toiselle lapselle? Ainakin alkuun Inka jäisi väistämättä vähemmälle huomiolle. Eikä uutta lastakaan ehtisi huomioda samalla tavalla kuin Inkaa vauvana, koska kuitenkin Inkaakin täytyisi huomioida.
Tuo on kyllä huonoin mahdollinen syy, koska oikeastaan kysymys toisen lapsen hankinnasta on minulle tällä hetkellä niin hankala juuri siksi, että Inkan vuoksi haluaisin enemmän lapsia. Mielestäni Inka ansaitsee sisaruksia, jos ei muusta syystä niin vaikka siksi, että hänellä olisi aikuisena joku jonka kanssa valittaa äidistä, joka on traumatisoinut heidät omien neuroosiensa takia.
loput merkinnästä »
Tänään on jotenkin tosi kurja fiilis tulla töihin ja antaa miehen viedä Inka hoitoon. Saattaa osittain johtua siitä, että olen itse tosi väsynyt; olen nukkunut tällä viikolla todella huonosti. Jos (kun) olen herännyt yöllä, en ole meinannut saada enää unta, ja päässä on pyörinyt typeriä, turhia työasioita.
Joka tapauksessa, viikko tuntuu ihan liian pitkältä ajalta Inkan olla hoidossa, ja 8 tuntia on liian kauan kerrallaan. Iltapäivisin tyttö on niin väsynyt, että vain istuskelee keinussa tai rattaissa, eikä jaksa enää touhuta. Tämä asia muuttuu tietenkin siinä vaiheessa kun päästään kotiin, sitten tytöllä riittää kyllä virtaa taas touhuta seitsemään asti, kunnes syödään iltapala ja mennään nukkumaan.
No, pian Inka on jo vuoden ja neljä kuukautta. Kohta puhutaan jo puolitoistavuotiaasta, ja eihän siitä mene enää kauan kun tyttö on jo kahden. Sitten päiväkotikaan ei ehkä tunnu enää ihan niin rankalta -- Inkasta tai minusta.
Ja onneksi Inka on sentään tuntunut viihtyvän siellä ihan hyvin. Enää ei itkeskele kun isänsä vie hänet sinne, ja päivät menevät hoitajien mukaan hyvin. Tuntuu vain välillä niin hölmöltä tämä oravanpyörä, mihin Inkakin on joutunut mukaan jo näin pienenä. Mikä ihmeen pointti lasten hankkimisessa edes on, jos sitä kuitenkin viettää suuren osan ajastaan töissä eikä lapsen kanssa. Kysyn vaan.
Vatsatautia siis. Neljän tunnin itkuhuutokonsertin jälkeen soitin eilen päivystykseen, ja neuvoivat menemään tarkistuttamaan neidin korvat. Huuto loppui siihen puheluun, ja kun mies tuli kotiin puolen tunnin päästä, ei iloisesta ja touhukkaasta tytöstä uskonut että hän oli tosiaankin huutanut ja itkenyt neljä tuntia. Lääkäri epäili kuitenkin korvatulehdusta (ei nähnyt kunnolla vahan takia), ja antoi amoksisilliini-kuurin.
Minä olen lukenut liikaa siitä, miten antibiootteja määrätään aivan liikaa, ja kuinka ne huonontavat yleistä bakteerien vastustuskykyä. Soitin äidilleni saadakseni varmistuksen siitä, että minullekin on syötetty lapsena valtavasti antibiootteja jatkuviin korvatulehduksiin, eikä tämän enempää vahinkoa ole tapahtunut. Äitini sanoi, että minun täytyy hieman tinkiä periaatteistani Inkan kohdalla. Ja minähän tingin. Hassua vain tinkiä Inkan kohdalla periaatteista, jotka ovat tulleet vasta Inkan myötä.
Joka tapauksessa Inka saa nyt siis antibioottia, eikä vatsataudinkaan merkkejä enää ole. Kuumetta ei ole ollut pariin päivään. Jos tytön vatsa alkaa toimia normaalisti, huomenna mennään käymään päiväkodissa. Vihdoin ja viimein.
Ihanaa, kun hiukset saivat uuden ilmeen. Olo on kevyempi ja kauniimpi, kun pää on kunnossa edes ulkoapäin.
Sisällä taas myllertää. Aika käy vähiin. Eikä asiaa auta ollenkaan se, että Inka on ollut viime päivinä tavallista itkuisempi ja kärttyisämpi, vaikkakin yleisesti ottaen suht iloinen. Mutta vähän väliä tyttö käy paidan alla hakemassa hetkellistä lohtua, eikä suostuisi olemaan hetkeäkään yksin. En tiedä vaistoaako hän jotain, vai onko kyse vain siitä, että neiti tekee yläetuhampaiden seuraksi jo uusia hampaita. Joka tapauksessa ajoitus tuntuu mahdollisimman huonolta. Muutama päivä sitten mulla oli jo melkein rauhallinen olo töihinpaluun suhteen, olin jo tyytyä kohtalooni. Nyt olen taas ihan huolissani siitä, miten tämä tulee sujumaan.
loput merkinnästä »
Olen lukenut vasta parikymmentä sivua tuota Äidin kielletyt tunteet -kirjaa, ja jo on oltu jos jonkinlaisen tunnekuohun vallassa.
Voisin kirjoittaa kirjan tuon kirjan lukemisesta.
Äitiys ei ole ollut minullekaan pelkkää tissimaidon tuoksuista onnea. Kulunut vuosi on ollut minulle vähintään yhtä rankka ja vuoristoinen kasvuprosessi kuin Inkallekin -- ja minusta tuntuu että Inka on oppinut sen aikana paljon enemmän.
Ehkä minäkin olen kuitenkin jotain oppinut -- muutakin kuin sen, etten olekaan niin kärsivällinen äiti kuin toivoin, ja ettei äitiys tosiaankaan ole niin yksinkertaista kuin miltä se näyttää. Tai ehkä kuukautiskierron palauduttua aivotoimintakin on hieman normalisoitunut, enkä elä enää jossain omituisessa hormonipilvessä.
Minullakin on ollut synkkiä hetkiä tämän äitiyteni kanssa, jos sellaista saa tunnustaa. Ehkä olen huono äiti, mene ja tiedä. Mutta silti tuo vaunuissa tuhiseva touhotin on minulle tärkeintä maailmassa.
Kirjat-osio sai jälleen sisältöä, kun sain loppuun Roberto Savianon kirjan Gomorra - Mafian valtakunta. Käsittämätöntä, että jossain päin maailmaa joillekin elämä on tuollaista. Ei sitä voi tämän vauva-arjen keskellä ymmärtää.
Seuraava kirja liittyykin sitten enemmän siihen vauva-arkeen. Ajattelin lukea Väestöliiton julkaisun Äidin kielletyt tunteet, joka käsittelee äitien kokemia kielteisiä tunteita. Saa katsoa, miten rankkaa sen lukeminen tulee olemaan.
Enää pari viikkoa armonaikaa. Päässä pyörii jatkuvasti töihinpaluu.
Vielä pari-kolme kuukautta sitten ajattelin, että saattaa olla vain hyvä palata töihin. Olin niin väsynyt ja stressaantunut, että ajattelin työn hieman tuovan vaihtelua. Nyt on mieli taas muuttunut. Voisin elää ikuisesti tätä hetkeä. Inkan kanssa on ihanaa olla kotona, ja tuntuu tosi pahalta kun joutuu vaihtamaan sen työelämään. 8 tuntia toimistolla plus työmatkat. 3-4 tuntia Inkan kanssa illalla, ennen kuin tyttö menee nukkumaan. Törkeää, järkyttävää ja surullista.
Asiaa ei auta ollenkaan naapurien tai tuttavien utelut töihinpaluusta. "Ai nyt jo? Meinaatko oikeasti raaskia jättää Inkan?" No en tietenkään raaski! Mutta aina ei voi voittaa, elämä on, ja niin pois päin.
Kaipaisinkin nyt täysin varauksetonta tukea. "Ai, laitat syksyllä reilun vuoden ikäisen tyttösi päiväkotiin? Hienoa!" "Ai, palaat konttorirotaksi? Mahtavaa!" "Ai, äitisi tulee asumaan luoksenne koko kesäksi? Kuulostaa todella hauskalta!" Tiedättehän, tuohon tyyliin.
Äh, ketä mä huijaan. Tämä on syvältä, eikä muuksi muutu.
Tuntuu siltä, että on mennyt pelkäksi kriisinhallinnaksi nämä blogimerkinnät, joten kirjoitellaanpas siitä lopusta 90%:sta elämää.
Inka täytti eilen 11kk, pieni lyhyt kuukausi enää, ja Inka-vauva täyttää kokonaisen vuoden. Järkyttävää. Vuosi sitten tähän aikaan aloin odotella innolla synnytystä, ja nautin valtavasta vatsastani. Nyt Inka mennä touhottaa sellaisella vauhdilla, että äiti hengästyy.
Inka on kävellyt jo puolitoista kuukautta. Puoli vuotta sitten neiti ei edes osannut ryömiä. Nyt kävellen päästään jo paljon nopeammin kuin kontaten ikinä, ja konttausvaihe on jäänyt jo taakse. Ulkonakin osataan kävellä kengät jalassa tosi hienosti, jopa meidän epätasaisella nurmikolla osataan mennä välillä ilman avustusta. Inkan kävelytaidot hämäävät, sitä meinaa unohtaa miten pieni toinen vielä on.
loput merkinnästä »
Pitkästä aikaa tosi huono aamu. Mä olen taas niin kyllästynyt tähän helvetin sekasortoon ja kaaokseen. Eikö edes joskus voisi olla rauhaa ja järjestystä.
Mutta tietty se on pään sisällä, jos on. Mun pään sisällä on pelkkää sotkua.
Ja sitten tulee tietenkin se huono äiti -olo. Siis mä luulin oikeasti että musta tulisi hyvä ja hieno ja kärsivällinen äiti. Kuka tahansa minut hyvin tunteva olisi nauranut ääneen varsinkin viimeiselle, jos olisin sen kehdannut jollekin aikanaan esittää. Jo ensimmäinen puoli vuotta Inkan kanssa osoitti minullekin, että metsään meni.
Blaaah. Pitäisi mennä taas tekemään niitä hääkutsuja. Joku oli tyrinyt kirkon puolelta, ja nyt täytyy tehdä osa kutsuista uusiksi, koska vihkimispaikka on väärin. Nehän olisikin muuten olleet valmiita. Eihän sellainen sovi.
Minusta tulee hieman kiukkuinen, kun rytmini menevät sekaisin. Siksi osasin odottaa ongelmia, kun Inka heräsi tänään tunnin myöhemmin kuin tavallista. Siis kuinka niin se on vähästä kiinni?
Luulen, että tuossa on perimmäinen syy myös siihen, miksi tämä vauva-arki on tuntunut välillä niin vaikealta. Lapsella kun ei välttämättä ole joka päivä nälkä ja uni kellontarkasti, vaikka minä haluaisinkin elää niin.
Onneksi Inka kuitenkin on sellainen ilopilleri ja suloisuus, ettei äitikään voi olla kiukkuinen kauaa. Ainakaan Inkalle, jota ei moisista rytmihäiriöistä voi syyttää.
Saimme muuten tiedon, että Inka pääsee syksyllä siihen päiväkotiin, jonka valitsimme hänelle ensimmäiseksi vaihtoehdoksi. Tavallaan mukavaa. Minulla alkaa työt jo alle neljän viikon päästä. Siinä taitaa olla perimmäinen syy epätyypilliselle energialataukselleni. Yritän ajatella kaikkea muuta kuin töihin palaamista, ja saada aikaiseksi mahdollisimman paljon ennen kuin työ syö kaiken aikani. Mistä tulikin mieleeni, että on aika palata hääkutsujen pariin, ettei siskon tarvitse siirtää häitä vuodella eteenpäin.
Olen viime aikoina törmännyt jatkuvasti keskusteluun lasten ruumiillisesta kurittamisesta, tällä hetkellä pääsyynä on varmasti HNMKY:n paljon puhutut parisuhdeoppaat. Minä paljastan heti naiivin luonteeni ja sanon, että olen suoraan sanottuna tyrmistynyt siitä, kuinka moni vielä tänä päivänä on sitä mieltä, ettei ”pieni” ruumiillinen kuritus (eli luunapit, tukistukset ym.) ole väkivaltaa, ja jopa että on suurempi synti jättää ruumiillinen kuritus tekemättä kuin tehdä se. Ja entäs sitten ne kommentit, joiden mukaan ainot vaihtoehdot ovat ruumiillinen kuritus ja ns. vapaa kasvatus (termi, joka saa minulla niskakarvat nousemaan pystyyn). Vielä tyrmistyneempi olen luettuani vauva-aiheisia keskustelupalstoja, joilla äidit puolustavat pikku nippauksiaan ja käskevät sellaisten ihmisten häipyä keskustelusta, jotka eivät ruumiillista kuritusta hyväksy. Ihan totta, näissä keskusteluissa ne joutuvat puolustautumaan, jotka eivät hyväksy sitä, että heidän lapsiaan kohtaan käytetään väkivaltaa.
loput merkinnästä »