Ensi tiistaina pitäisi lähteä viikoksi Egyptiin, ja Inka on taas kipeä. Saa katsoa joutuuko mies lähtemään kolmestaan vanhempiensa kanssa. Eheh.

Hassua on se, että nyt kun matka on vaarassa, tajuan odottavani sitä innolla. Tai se mitään hassua ole, vaan tyypillistä. Hieman huolettaa, miten lennot sun muut Inkan kanssa menee, mutta kyllä minua Inkankin puolesta harmittaa, jos hän ei pääse nauttimaan sinne auringosta, vesileikeistä ja hiekkakakkujen tekemisestä.

Inka on sisäistänyt hyvin mistä tavarat tulevat. Kun jokin loppuu, neiti levittää kätensä ja sanoo "loppu, kauppaan!"

Neidin rakas kissatutti on kadoksissa, joten hänen mielestään pitäisi mennä kauppaan ostamaan lisää. Houkuttelin hänet pois suihkusta edellisiltana sanomalla, että lämmin vesi loppui. Kauppaan. Lelulaatikkonsa tyhjennettyään hän totesi, että kaupasta saisi lisää leluja.

Kaupassa neiti sitten viskookin ostoskärryihin kaiken mahdollisen minkä irti saa, jos hänelle vain antaa tilaisuuden.

Huoh tätä kulutusyhteiskuntaa ;)

Kutsun viimeistään viikonloppuna koolle ensimmäisen Inkaa koskevan vanhempainpalaverin. En todellakaan ajatellut, että se pidettäisiin jo neidin ollessa puolitoistavuotias, mutta uhmaiän nostaessa uhkaavasti päätään on aiheellista sopia yhteisistä toimintatavoista ja siitä, miten käyttää uhkailua, lahjontaa ja kiristystä mahdollisimman tehokkaasti tuon ikäisen kanssa.

Inkan puhe on kehittynyt huimasti viimeisen parin viikon aikana. Kun tähän asti sanoista on tullut useimmiten vain ensimmäinen tavu, ja tietyt sanat yksinkertaisia tavuja yhdistelemällä lähes kokonaan, on neidin puheessa nyt huomattavissa paljon enemmän erilaisia tavuja ja muita variaatioita. Myös parin, kolmen sanan lauseet alkavat olla ihan tavallisia, ja perjantaina sain kuunnella puolisen tuntia kun tyttö hoki innoissaan "isi ja jere tujee" (r-kirjain tietenkin murtaen, mutta selvästi erotettavissa). Myös fammu sai viikonloppuna ihastua neidin puhetaitoon, kun fammu-sana erosi jo selkeästi mummu-sanasta.

Uusi puhetaito on tietenkin tuonut jo mukanaan käskyttämisen. Käsi, inka sanoo tiukasti ja ojentaa oman kätensä, kun tarvitsee tukea vaikkapa laittaessaan kenkiä jalkaansa. Ja fammu totteli ihastuneena kun neiti sanoi "peipää, mammu!". 

Miehen kanssa olemme koko viikonlopun ihastelleet tytön puhumista. Viikonloppuna saimme myös tietää, mistä on periytynyt Inkan tarve saada kuulla tietyt selitykset uudestaan ja uudestaan. Kun yläkerran käytävästä paloi lamppu, ja tutti putosi pimeässä eikä äiti meinannut löytää sitä, tyttö muisti mainita asiasta joka kerta, kun menimme yläkertaan. Ja joka kerta kerroin tytölle pariinkin otteeseen, että "niin, lamppu on rikki eikä äiti meinannut pimeässä löytää tuttia". Ja kun isi vaihtoi lampun, Inka muisti joka kerta yläkertaan mennessä mainita, että isi korjasi lampun. 

Näitä esimerkkejä on pilvin pimein. Se, kun isi vei omenapuussa olleen keinun kellariin. Läheisen kerrostalon pihassa ollut kaatunut liukumäki. Kaikki pipit ja niihin laitetut laastarit. Eilen fammun ja äijän kanssa jutellessa kävi ilmi, että Inkan täti on ollut lapsena aivan samanlainen.

Ja kuulema kun täti kerran oppi puhumisen jalon taidon, ei hän enää vaiennut. Samaa on havaittavissa meidänkin neidissä.

Aamut on tosi kurjia nykyisin. Joutuupa Inkan herättämään tai hän herää itse, hän pyytää päästä takaisin nukkumaan, tai nunnuu, kuten hän sanoo. Ei tunnu kivalta joutua sanomaan lapselle, että äitin täytyy lähteä töihin, ei äiti voi jäädä sinun kanssa nunnumaan.

Ei Inka silti onneksi ikinä kiukuttele heräämistä. Leikkien lopettaminen ja ulkovaatteiden pukeminen ovat ilmeisesti ne kiukuttavimmat asiat aamuisin, mutta siinä vaiheessa minä olen yleensä jo matkalla töihin...

Jotenkin tällä hetkellä on taas hyvin vahvana tunne, etten halua lisää lapsia. Okei, myönnän, että katselen ihastuneena varsinkin kaksosvauvoja (en tiedä mikä niissä on niin hirmuisen söpöä, se tuplavaiva?), ja kaikki tutut lapset ovat tosi ihania. Ja Inka nyt on ihan omaa luokkaansa. Joka päivä ihmettelen hänen osaamistaan ja muistiaan, ja naureskelen niitä hassuja juttuja joita hän keksii. Mutta silti -- ja osittain siitä syystä. Haluaisin edelleen keskittyä Inkaan. Varsinkin nyt kun olen töissä, ja näen Inkaa niin vähän, haluan antaa hänelle niin paljon huomiota kuin suinkin ehdin. Ja se rakkauden tunne tuota lasta kohtaan on niin suuri. Voiko minusta muka riittää toiselle lapselle? Ainakin alkuun Inka jäisi väistämättä vähemmälle huomiolle. Eikä uutta lastakaan ehtisi huomioda samalla tavalla kuin Inkaa vauvana, koska kuitenkin Inkaakin täytyisi huomioida. 

Tuo on kyllä huonoin mahdollinen syy, koska oikeastaan kysymys toisen lapsen hankinnasta on minulle tällä hetkellä niin hankala juuri siksi, että Inkan vuoksi haluaisin enemmän lapsia. Mielestäni Inka ansaitsee sisaruksia, jos ei muusta syystä niin vaikka siksi, että hänellä olisi aikuisena joku jonka kanssa valittaa äidistä, joka on traumatisoinut heidät omien neuroosiensa takia. loput merkinnästä »

Inka joutui jo kohtaamaan ihmisten petollisuuden, kun hänen poikaystävänsä kömpi päiväkodissa toisen tytön sänkyyn päiväunilla. Epäilin eilen tämän järkytyksen olleen syynä Inkan huonotuulisuuteen, mutta ei, korvatulehdushan se oli.

Tänään on jotenkin tosi kurja fiilis tulla töihin ja antaa miehen viedä Inka hoitoon. Saattaa osittain johtua siitä, että olen itse tosi väsynyt; olen nukkunut tällä viikolla todella huonosti. Jos (kun) olen herännyt yöllä, en ole meinannut saada enää unta, ja päässä on pyörinyt typeriä, turhia työasioita.

Joka tapauksessa, viikko tuntuu ihan liian pitkältä ajalta Inkan olla hoidossa, ja 8 tuntia on liian kauan kerrallaan. Iltapäivisin tyttö on niin väsynyt, että vain istuskelee keinussa tai rattaissa, eikä jaksa enää touhuta. Tämä asia muuttuu tietenkin siinä vaiheessa kun päästään kotiin, sitten tytöllä riittää kyllä virtaa taas touhuta seitsemään asti, kunnes syödään iltapala ja mennään nukkumaan.

No, pian Inka on jo vuoden ja neljä kuukautta. Kohta puhutaan jo puolitoistavuotiaasta, ja eihän siitä mene enää kauan kun tyttö on jo kahden. Sitten päiväkotikaan ei ehkä tunnu enää ihan niin rankalta -- Inkasta tai minusta.

Ja onneksi Inka on sentään tuntunut viihtyvän siellä ihan hyvin. Enää ei itkeskele kun isänsä vie hänet sinne, ja päivät menevät hoitajien mukaan hyvin. Tuntuu vain välillä niin hölmöltä tämä oravanpyörä, mihin Inkakin on joutunut mukaan jo näin pienenä. Mikä ihmeen pointti lasten hankkimisessa edes on, jos sitä kuitenkin viettää suuren osan ajastaan töissä eikä lapsen kanssa. Kysyn vaan.

Syksy iskee päälle. Töissä on kiire (ei sentään niin kiire, ettei pientä blogimerkintää ehdi tehdä), ulkona on koleaa, harmaata ja sateista, yöt ovat kylmiä ja pimeitä.

Mutta eihän ihan näin syksy pitäisi vielä olla. Katselin viikonloppuna hääopasteita teiden varsilla, ja mietin omia häitäni pari vuotta sitten. Ne olivat elokuun puolessa välissä, ja silloin oli aivan kesäsää, juuri sopiva ulkojuhlille ja puvulleni. Tänä vuonna olisimme olleet pulassa 80 häävieraan kanssa.

Kun ostin pyörän kesän alussa, sillä oli tarkoitus käydä töissä pitkälle syksyyn. Nyt, kun viikko sitten sain autontapaisen kulkuneuvoni, on pyörä jäänyt pihalle seisomaan. Liikunta jää vähiin, mutta lohduttaudun tiedolla, että ajokokemusta on pakko saada, tai ajokortin hinta on aivan liian korkea.

Ja Inka. Tuntuu kurjalta, kun tyttö ei pääse leikkimään pihalle niin paljon kuin paremmilla säillä pääsisi.

Mutta ollaan hetki positiivisia. Ostin aivan ihanan villakangastakin, joten saisihan sitä tulla jo vähän kylmempääkin.

Kiitos kaatosateen ja miehen huonosti ajoitetun hierojan, sain aikaiseksi tulla tänään autolla töihin!

Ensimmäistä kertaa yksin moottoritiellä kaatosateessa oli hieman pelottavaa, ja liikennevaloissa kirosin ihan takapuskuriin kiinni ajavia (varsinkin ylämäessä, ajatelkaa nyt hei!), mutta kaikki meni oikein hyvin. Tulin juuri sopivasti niin, että parkkipaikallakin oli hyvin tilaa.

Tänään käyn sitten töiden jälkeen hakemassa neidin päiväkodista, kun mies on tosiaan hierojalla juuri siihen aikaan. Inka ei ole nyt oikein mielissään päiväkotiin jäämisestä, sai olla kipeänä taas niin paljon kotona. Toivotaan kuitenkin, että tyttö tottuu taas pian päiväkotiin ja alkaa viihtyä siellä, ettei kaikkien tarvitse viettää päiviään suru puserossa.

Keskiviikkoaamuna kun heräsin Inkan kanssa, en tiennyt pitäisikö itkeä vai nauraa. Neiti oli täynnä pieniä punaisia näppylöitä.

Epäilin heti vesirokkoa, mutta päivystävän lääkärin valistunut arvaus oli, että näppylät liittyvät siihen, mikä tauti Inkalla oli ollut puolitoista viikkoa sitten. Nyt näppylät ovat kokonaan hävinneet, eikä neidillä ollut missään vaiheessa kuumetta tai mitään muitakaan oireita.

Kysyin lääkäriltä, onko mahdollista, että kyseessä oli kuitenkin vauvarokon näppylät, vaikka ne tulivatkin puolitoista viikkoa korkean kuumeen jälkeen. Lääkäri vastasi, että kaikki on mahdollista. Eli siitä emme tulleet yhtään viisaammiksi, mutta ehkäpä Inka nyt on vihdoinkin terve.

Ihan hyvin meni, sanoivat hoitotätit kun menin hakemaan Inkaa. Vähäsen oli tyttö väsähtänyt ulkona ennen lounasta -- mikä ei ole ihme, kun jouduimme herättämään neidin aamulla tuntia aiemmin kuin hän on viime aikoina herännyt, minun kun piti olla yhdeksältä lääkärissä. Ruokaa oli syöty vähän, ja pienen itkeskelyn jälkeen jääty pupu kainalossa nukkumaan. Kun menin hakemaan Inkaa, hän nukkui vielä, mutta heräsi melkein saman tien. Sain erikoisvapauden käydä kurkkaamassa tyttöä kun tämä nukkui, ja oli kyllä hellyyttävää nähdä pikkuinen nukkumassa siellä isompien joukossa.

Pakko myöntää, että tämänpäiväinen oli äidille kova paikka. Mutta eiköhän tämä tästä. Oli mukavaa nähdä eräs toinen tyttö, jonka hoitojakson aloittaminen oli melko itkuinen, olevan  tänään iloinen ja pirteä. Niin ne siihen tottuvat. Onhan aivan normaalia, että se vaatii hieman aikaa, mutta eiköhän Inkakin pian opi luottamaan mukaviin hoitotäteihin, ja päivät menevät paremmin.

Illalla kun menimme nukkumaan, juttelimme taas Inkan kanssa kuluneesta päivästä. Kertasin kaiken päivän aikana tapahtuneen, ja sen jälkeen puhelin hieman päiväkodin hoitajista. Kysyin Inkalta, oliko hänen hoitajansa mukava, ja Inka nyökkäsi. On vaikea sanoa, mitä Inka tässä vaiheessa ymmärtää, mutta hän nyökkäsi. 

Huomenna sitten uudestaan.  

Inka ei ollut kuulema moksiskaan, vaikka lähdin. Edes ulkoa sisälle siirtyminen ei ollut harmittanut, ja oli syönyt kuten aina, eli melko vähän. Kun menin hakemaan tyttöä, vastaan tuli iloinen neiti joka vain hymyili minulle ja meni ohitseni jatkamaan leikkejä. Sain aika kauan houkutella ennen kuin suostui tulemaan mukaani kotiin nukkumaan. Niin se on reipas minun tyttöni.

Tänään on minun ja rakkaan mieheni 2-vuotis hääpäivä. Juhlistimme sitä viikonloppuna mm. käymällä lauantaina elokuvissa ja ravintolassa, ja illalla korkkasimme tätä hetkeä varten säästämämme Moët-pullon. Teki taas todella hyvää saada kahdenkeskistä aikaa, ja eilisiltaisten keskustelujen jälkeen oli ihana huomata, miten turvallinen olo minulla on tässä suhteessa. Olen löytänyt itsestäni piirteitä, joita en tiennyt minussa olevan, ja olen kiitollinen miehelleni, että hän on kärsivällisesti houkutellut niitä esiin.

Eilen kävimme vielä pitkällä pyörälenkillä koko perhe. Löysimme reitin, jota edes koko ikänsä täällä asunut mieheni ei ollut kolunnut. En tiennytkään asuvani niin kauniilla seudulla, ja niin lähellä skotlantilaisia lehmiä!  

Inka on nyt ensimmäistä kertaa päiväkodissa ilman minua. Kävimme viime viikolla torstaina ja perjantaina oleskelemassa siellä yhdessä sekä aamu- että iltapäivän, vain päiväunien ajaksi tulimme kotiin. Kaikki meni tietenkin hienosti, en kuvitellutkaan siinä olevan mitään ongelmaa niin kauan kuin minä olen taustalla. Eihän Inka minuun juurikaan kiinnittänyt huomiota siellä ollessa, mutta aina silloin tällöin tuntui tarkistavan, että olen paikalla. Saa katsoa miten käy nyt, kun en ole paikalla. Ulkona ollessa tuskin suuremmin kaipailee, mutta kun siirtyvät takaisin sisälle ja Inka alkaa olla väsynyt ja nälkäinen, saattaa ikävä jo iskeä.

Olisipa aikaa kirjoitella enemmän, koska asiaa riittäisi. Nyt täytyy kuitenkin syödä jotain ja täyttää päiväkotipapereita, ennen kuin haen tytön kotiin päiväunille.

Vatsatautia siis. Neljän tunnin itkuhuutokonsertin jälkeen soitin eilen päivystykseen, ja neuvoivat menemään tarkistuttamaan neidin korvat. Huuto loppui siihen puheluun, ja kun mies tuli kotiin puolen tunnin päästä, ei iloisesta ja touhukkaasta tytöstä uskonut että hän oli tosiaankin huutanut ja itkenyt neljä tuntia. Lääkäri epäili kuitenkin korvatulehdusta (ei nähnyt kunnolla vahan takia), ja antoi amoksisilliini-kuurin.

Minä olen lukenut liikaa siitä, miten antibiootteja määrätään aivan liikaa, ja kuinka ne huonontavat yleistä bakteerien vastustuskykyä. Soitin äidilleni saadakseni varmistuksen siitä, että minullekin on syötetty lapsena valtavasti antibiootteja jatkuviin korvatulehduksiin, eikä tämän enempää vahinkoa ole tapahtunut. Äitini sanoi, että minun täytyy hieman tinkiä periaatteistani Inkan kohdalla. Ja minähän tingin. Hassua vain tinkiä Inkan kohdalla periaatteista, jotka ovat tulleet vasta Inkan myötä.

Joka tapauksessa Inka saa nyt siis antibioottia, eikä vatsataudinkaan merkkejä enää ole. Kuumetta ei ole ollut pariin päivään. Jos tytön vatsa alkaa toimia normaalisti, huomenna mennään käymään päiväkodissa. Vihdoin ja viimein. 

Vatsatautiahan se oli. Neidillä on ilmeisesti masu aika kipeä, kun on ollut niin pirun kiukkuinen tänään. Nyt tyttö nukkuu, mutta sitä ennen itkeskeltiin ja kiukuteltiin kauan aikaa. Vihdoin sain neidin rauhoittumaan syliin telkkarin eteen katsellen Animal Planetia.

Ihmetyttää kyllä mistä Inka tämän pöpön sai, mutta tähän kai sitä saa tottua, kun päiväkoti alkaa.

Aloitin kirjoittamaan kommenttia jo muutama päivä sitten, mutta syystä jota en enää muista, se jäi kesken. Silloin oli kerrottavaakin, mutta nyt se tuntuu vanhentuneelta. Vaikkei olekaan.

Viime viikko oli lähinnä oikeaa lomaviikkoa jonka tulen tänä kesänä kokemaan. Pyörälenkkejä perheen kesken, kavereiden treffausta, shoppailua, grillausta, biljardia. Mukavaa, vaikkakin sokkeliremontin työmiehen aikataulut hieman sekoittivat meidänkin aikatauluja. Eikä se muuten ole vieläkään valmis, sokkeliremontti.

Ja tänään on se päivä, jolloin Inkan piti aloittaa päiväkotiin tutustuminen, mutta tyttö nukkuu sohvalla kuumeessa. Kuume nousi lauantaina, nopeasti ja korkealle, ja tietysti olimme miehen vanhempien luona yökylässä. Vielä eilenkään ei ollut muita oireita kuin korkea kuume, joten epäilin vauvarokkoa. Tänä aamuna tyttö sitten oksensi minut ja itsensä läpimäräksi maito-oksua, joten saa katsoa mistä on kysymys. Onneksi neiti on suhteellisen hyväkuntoinen, ja suostunut juomaan, vaikka ruoka ei olekaan maistunut.

Eipä näin kurjalla säällä olisikaan ollut kiva aloittaa päiväkotia, mahtavatko edes olla pihalla. 

Ai niin, viime perjantaina oli Inkan painokontrolli. Viimeisen kahden kuukauden aikana on tullut melkein 700g lisää painoa! Eli nyt otettiin kiinni se, mikä viime kerralla oli jäänyt vajaaksi. Paino suhteutettuna pituuteen ei kuitenkaan kääntynyt kuin aavistuksen nousuun (ja edelleen ollaa siis miinus-käyrällä), koska pituuttakin oli tullut kolme senttiä lisää. Joka tapauksessa kaikki hyvin, eikä mitään syytä huoleen. Eikä ihmekään, että neiti tuntuu yltävän joka paikkaan, ja alkaa painaa käsivarsilla. Alla uudet mitat.

Ikä        1v2kk  (1v)
Paino     8905g  (8225g)
Pituus    79,3cm (76,3cm)
Pipo      44,4cm (43,5cm)

On kyllä todella kurja ilma. Kesä loppui kertaheitolla? Vaikka kesäkuukausihan tämän pitäisi vielä olla. Eilen illalla katselin, kun katuvalot paloivat. Outoa, että on jo niin hämärää. 

Kuumepäivät ovat kyllä niin hiljaisia ja matelevia. Vaikka kuume ei olisikaan itsellä. 

Eilen olin töissä pihalla kuin lumiukko, mikä oli hieman heikompi homma siinä vesisateessa. Tänään oli jo hieman varmempi olo, mutta ne mokathan tulee esiin vasta jälkikäteen ;)

Olinkin saanut pitkästä aikaa ihka oikean kommentin (spämmiviestejä tulee sitten senkin edestä) liittyen Inkan ruokailuun ja naposteluun. Hyvä muistutus, voisinkin kertoa miten sen asian kanssa menee.

Tuon kesäkuun alussa olleen neuvolan jälkeen ollaan oltu aika tarkkoja Inkan napostelun suhteen, ja sen lisäksi neiti on siirtynyt käytännössä kokonaan samoille ruuille kuin minä ja mies. Tytöstä kyllä huomaa, että ruokahalu on huomattavasti parempi kuin aikaisemmin, mutta ruokamäärät eivät edelleenkään ole kovin suuria. Uskon kuitenkin, että Inka syö nyt paremmin, toivotaan että sen huomaa myös sitten elokuussa punnituksessa. On kyllä ilo katsella ja kuunnella tytön syömistä, kun äänitehosteet on koko ajan mukana: namnamnamnam, tyttö hokee ja mussuttaa ruokaa.

Sitten kuuluu kutsu yläkerrasta. 

Tuli tuossa mieleeni, että laitan hävettävän vähän kuvia tänne blogiini. Syykin on selvä: laiskuus. En ole viitsinyt opetella laittamaan kuvia miehen pöytäkoneeseen (mäkki), eikä rakas mieheni tee sitä kovin usein (eli siis miehen laiskuus oli tietenkin syynä). Sitten kuvat pitäisi vielä käydä läpikin ja mahdollisesti muokata sopiviksi...

Tämä asia tule mieleeni siitä, että viimeisen puolen vuoden aikana hamstraamani askartelutarvikevarasto on alkanut taas iskemään minulle silmää joka kerta kun kävelen Inkan tulevan huoneen ohi (missä sekalainen joukko romua ja sälää on säilössä toistaiseksi). Töihinpaluun kunniaksi tein isohkon tilauksen Heinikkaan, ja lupasin itselleni, etten kerää enää yhtään lisää tarvikkeita ennen kuin olen oikeasti tehnytkin niistä jotain. Skräppääminen vaatii kuitenkin valokuvia, ja meidän valokuvatulostin on jossain ihan muualla kuin kiinni tietokoneessa. Koska miehen uusi työhuone on edelleen työn alla, mies ei halua sijoittaa tulostinta mihinkään väliaikaisesti, joten valokuvien tulostelua saadaan odotella vielä hetken aikaa.

Mutta kunhan tuo Heinikan tilaukseni tulee, aloitan uudelleen löytämäni harrastuksen varovaisesti tekemällä pienen syntymäpäiväkirjan jollekin onnelliselle lahjaksi. Kunnollisen valokuva-albumin teko hirvittää, sen kun pitäisi onnistua heti täydellisesti.

Noh, tämä kaikki siis tietenkin siinä tapauksessa, että aika riittää. Huomisesta lähtien iskee arki kunnolla päälle, kun aloitan työt todenteolla. Ei enää harjoittelua ja kivaa jutustelua töiden lomassa, huomenna pitäisi jo tietää mitä tekee. Jännittää.

Ja omatunto kolkuttelee taas, kun jätän Inkan. Yritän olla kuuntelematta tuota koputtelua liikaa, tämä kun ei tästä enää muuksi muutu.

Inka nukahti taas ihan hassuun aikaan päiväunille, en tiedä mikä neitiä nyt niin väsyttää. Eilenkin nukkui kaksi ja puoli tuntia päiväunia, kun tähän mennessä puolitoista on riittänyt. No, se on kuitenkin tullut nyt tälle mammallekin selväksi, ettei Inka ole niin herkkä metelille nukkuessaan kuin olen kuvitellut. Kattoremontin aikanakin tyttö koisii tyytyväisenä sisällä. Loistavaa!

Eilen ei jaksettu tehdä ruokaa, joten lähdettiin syömään ja shoppailemaan Myllyyn. Jotenkin onnistuttiin käymään kirjakaupassa niin, että miehelle ostettiin kaksi kirjaa, Inkalle yksi, ja minulle ei mitään! Olen suorastaan tyrmistynyt. Asia on pakko korjata jossain nettikirjakaupassa.

Toinen tyrmistystä aiheuttava asia on se, etten ole vieläkään hommannut käsiini Gaimanin Fragile Things -novellikokoelmaa. Eilinen kirjakauppafiasko olisikin hyvä korjata juuri tällä kirjalla. On muuten jännä lukea muiden lukijoiden kirja-arvosteluja. Luin arvostelun tästä Gaimanin kirjasta muun muassa Kisun kirjablogista ja HS:n lukupiiristä (jossa kyllä alunperin käsiteltiin ihan toista kirjaa). Fragile Things on ilmeisesti aika epätasainen kirja, toiset novellit loistavia ja toiset todella tylsiä, mutta niinhän on myös Smoke and Mirrorsin laita, ja silti sekin on yksi lemppareistani.

En muuten yleensä lue mitään arvosteluja ennen kirjan lukemista (tai elokuvan näkemistä), koska en halua, että ne vaikuttavat liikaa omaan lukukokemukseeni. Mutta toisaalta näitä kirjablogeja sun muita on kiva lukea siksi, että saa uusia ideoita lukemiseen. Välillä on siis otettava se riski, että ennakkotiedot värittävät omaa kokemusta kirjasta.

Niin, Muodonmuutoskin on jo luettu, pitäisi kirjoittaa siitä jotain tuonne Kirjat-osioon. Tällä hetkellä luen Ben Eltonin This Other Eden -kirjaa, jonka olen ostanut joskus varmaan 10 vuotta sitten Ruotsista matkalukemiseksi. Se oli mielestäni tosi hauska, mutta nyt kiinnitän kirjan huumoriin aivan liiaksi huomiota. Huumori on todella hankala laji, ja kirjallisuudessa ehkä vielä hankalampi kuin TV:ssä tai elokuvissa. Mutta hyvältä kirja edelleenkin vaikuttaa, ja edelleen maailmanlopun aihe kiinnostaa tällaista pientä wannabe-maailmanparantajaa.

Töihinpaluukaan ei siis saanut nitistettyä minua. Miten se menikään; se mikä ei tapa...

Alkukankeuden jälkeen Inka selviytyi varsin mainiosti päivät äidistä erossa, ja alkukankeuskin johtui todennäköisesti lähinnä flunssasta. Nyt olenkin taas kaksi viikkoa kotona -- ja tietenkin hieman stressaan sitä, miten tällainen soutaminen ja huopaaminen neitiin vaikuttaa...

Viikko sitten sunnuntaina juhlittiin Inkan yksivuotissynttäreitäkin pienellä porukalla. Tyttö oli elementissään, kun talo oli täynnä ihmisiä, jotka olivat kaikki paikalla vain häntä varten. Äijä (miehen isä) saatiin tyytyväiseksi, kun Inka sai vihdoin ensimmäisen jäätelömaistiaisen -- ja se veikin saman tien neidin kielen mennessään. Lahjoja tuli vähintäänkin tarpeeksi, kiitokset vielä kaikille tätäkin kautta.

Tänään olikin sitten Inkan yksivuotisneuvola. Muuten kaikki mainiosti, mutta painon kanssa on edelleen hieman ongelmia. Käyrä meni nyt jonnekin -19:n paikkeille, ja terveydenhoitaja pyysi meidät parin kuukauden päästä kontrollikäynnille katsomaan, olisiko paino noussut yhtään paremmin. Yösyötöistä ja napostelusta tuli noottia -- toisin sanoen, jos lapsi syö huonosti, pitää antaa vähemmän ruokaa. Eikös näin?

Noh, onneksi terveydenhoitajakin huomasi Inkan olevan pirteä, vauhdikas ja iloinen lapsi, joten tuskin tässä kovin suurta syytä on huoleen. Tässäpä uudet mitat:

ikä: 12kk (10kk)
paino: 8225g (8005g)
pituus: 76,3cm (73cm)
pipo: 43,5cm (42,8cm)

Lisäksi mukaan annettiin muutama ohjevihkonen, joista yksi on nimeltään Leikki-ikäisen hoito-opas. Siinä sitä on mustaa valkoisella (no, tarkalleen ottaen mustaa keltaisella): meillä ei ole enää vauvaa.

Poikki. Mutta hämmästyttävän rauhallinen. Viikonloppu meni mukavasti, varsinkin tämä päivä vietettiin koko perhe pihalla. Inka oli kovasti äitin perään, mutta mielestäni ei sen enempää kuin aikaisemminkaan. Myös kitinää ja kiukuttelua löytyi, mutta jälleen, ei mielestäni enempää kuin aikaisemminkaan. Illalla mummu palasi viikonloppuvapaaltaan, ja neiti riemastui mummun näkemisestä niin, ettei ole tainnut ainakaan vielä kovasti traumatisoitua. Saa katsoa miten tyttö reagoi huomenna kun taas lähden töihin. Elättelen kuitenkin toivetta, että työviikko menee suunnilleen samaan malliin kuin viime viikkokin.

Nyt nukkumaan. Hyvää yötä.

Toinen työpäivä meni kuitenkin jo paljon paremmin. Inka on parantumassa flunssasta, ja ollut tänään kuulema oikein hyväntuulinen. Vaikka itse olen flunssaisempi kuin vuosiin, on fiilis silti ihan ok. Mitään en kuitenkaan liputa ainakaan ennen viikonloppua, jolloin näkee mitä mieltä Inka on siitä, että toisina päivinä jätän hänet toisten hoiviin ja toisinaan hoidan itse.

On tämä silti todella rankkaa. Olen jo ilmoittanut dmulle, että toista lasta en tee, koska en aio käydä tätä läpi uudestaan.

Että on sitten paikka mistä löytyy mustaa valkoisella, kun seuraavan kerran olen tässä samassa tilanteessa. 

Ensimmäinen työpäivä meni juuri niin huonosti kuin ajattelin. Koko ajan oli kauhea ikävä, eikä päähän jäänyt mitään siitä, mitä minulle yritettiin kouluttaa. Kotimatkan poljin reidet maitohapoilla ja henki pihisten niin lujaa kuin pääsin, rapakunnossa kun olen. 

Ja kaiken kukkuraksi neiti on nyt sitten kauheassa flunssassa, ja jouduin jäämään tänään kotiin. Ihanaa sinänsä, koska eilen oli sellainen olo että ikinä en mene takaisin toimistolle, mutta pelkään että tämä tekee hallaa Inkan totuttamiselle päivähoitoon. Voi tietty olla, että tästä soutamisesta ja huopaamisesta kärsii jälleen lähinnä äiti, toivotaan. 

Inka oli ollut eilen itkuinen, ei ollut syönyt tai suostunut nukkumaan sisälle. Mä toivon, että se kaikki johtui alkavasta flunssasta eikä ikävästä.

Eipä olisi juuri huonommin voinut tämä töihinpaluu mennä. Onneksi neiti on nyt räkäisyydestään huolimatta suht iloinen, ja jaksaa puuhata mummun kanssa. Totutelkoot toisiinsa sitten äidin läsnäollessa vielä tämänkin päivän.  

Ihanaa, kun hiukset saivat uuden ilmeen. Olo on kevyempi ja kauniimpi, kun pää on kunnossa edes ulkoapäin.

Sisällä taas myllertää. Aika käy vähiin. Eikä asiaa auta ollenkaan se, että Inka on ollut viime päivinä tavallista itkuisempi ja kärttyisämpi, vaikkakin yleisesti ottaen suht iloinen. Mutta vähän väliä tyttö käy paidan alla hakemassa hetkellistä lohtua, eikä suostuisi olemaan hetkeäkään yksin. En tiedä vaistoaako hän jotain, vai onko kyse vain siitä, että neiti tekee yläetuhampaiden seuraksi jo uusia hampaita. Joka tapauksessa ajoitus tuntuu mahdollisimman huonolta.  Muutama päivä sitten mulla oli jo melkein rauhallinen olo töihinpaluun suhteen, olin jo tyytyä kohtalooni. Nyt olen taas ihan huolissani siitä, miten tämä tulee sujumaan. loput merkinnästä »

Tänään kaupan kassalla eräs mukava vanha rouva tuli juttelemaan minun ja Inkan kanssa. "Katselin tuossa jonossa", rouva sanoi hyväntuulisesti kumartuen vähän puoleeni ettei koko kauppa kuulisi, "että tuossa on varmasti perheen lastenhoitaja, ei voi olla oma." Rouvan tyyli oli niin herttainen, että minä vain naurahdin. "Kyllä hän on ihan oma."

Hetken aikaa Inkaa ihasteltuaan rouva sanoi vielä lähtiessään: "Kovin nuorena ne nykyään aloittavat," tarkoittaen siis lapsentekoa. Juupa, näin nuorena sitä on todennäköisesti lastenhoitaja eikä äiti, nääs. "Minä olen kyllä melkein 30 jo", oli pakko sanoa. "Niinkö? No sitten sinun pitää sanoa rakkaudelle terveisiä, että on pitänyt aarteensa kunnossa!" rouva huudahti iloisena.

Joten tässä tulevat terveiset rakkaalle miehelleni! Vielä ei tarvita ryppyvoiteita, kiitos sinun *pusu

Ensimmäinen äitienpäivä äitinä ohi. Vuosi sitten äitienpäivänä oli Inkan laskettu aika, ja muistan hämärästi olleeni aika pettynyt, ettei Inka näyttänyt mitään merkkejä ulos tulemisesta. Nyt tuolla pettymyksellä ei ole enää mitään merkitystä, aivan kuten viisaammat tuolloin yrittivät sanoa.

Rakas mieheni nousi eilen Inkan kanssa aamutoimille jotta minä saisin äitienpäivän kunniaksi nukkua hieman pidempään, mutta koska yksi kissoista kävi herättämässä koko perheen, en saanut enää unta. Melkein sen arvasinkin, koska olen niin huono nukkumaan ilman Inkaa... Mutta oli kuitenkin luksusta, että sai hoitaa omat aamutoimensa ihan omassa rauhassa, ja syödä vielä aamupalankin. Parempaa kun pitkään nukkuminen!

Yhdeksän jälkeen lähdettiinkin sitten jo kukkakaupan kautta miehen vanhempien luo, missä juhlittiin äitienpäivää neljän sukupolven voimin. Sää helli, ja äiti aloitti hamekauden. Inkakin kokeili kävellä nurmikolla ihan paljain varpain, tosi hassu näky! Ihan kuin neiti ei olisi ikinä ennen kävellyt :D loput merkinnästä »

Nähtiin lehdessä tarjous, ja käytiin ostamassa minulle polkupyörä. Ihan sellainen Tunturin peruspyörä, mutta pitäisi olla kuitenkin hyvä. Olen puhunut jo viikkoja, että haluaisin alkaa käydä pyörällä töissä, ja näin hyvissä ajoin se tuli sitten ostettua. Ehdin varmaan pari kertaa totuttaa takapuoltani moiseen vekottimeen ennen tositoimia.

Sen lisäksi tein taas pitkästä aikaa askarteluheräteostoksia. Näin Paperia ja liimaa -blogissa aivan ihanan kortin, joka oli pakko ostaa Inkalle synttärikortiksi. Koska blogin pitäjä Laura myy ylimääräisiä askartelutarvikkeitaan huuto.netissä, olisi ollut järjetöntä olla ostamatta muutakin samaan pakettiin, kun kerran Australiasta asti lähtee jotain tilaamaan. Eli kartutin taas skräppäystarvikevarastoani muutamilla tarroilla ja siirtokuvilla. Varasto alkaa pikkuhiljaa olla siinä kuosissa, että voin alkaa oikeasti skräppäämään.

Enää pari viikkoa armonaikaa. Päässä pyörii jatkuvasti töihinpaluu.

Vielä pari-kolme kuukautta sitten ajattelin, että saattaa olla vain hyvä palata töihin. Olin niin väsynyt ja stressaantunut, että ajattelin työn hieman tuovan vaihtelua. Nyt on mieli taas muuttunut. Voisin elää ikuisesti tätä hetkeä. Inkan kanssa on ihanaa olla kotona, ja tuntuu tosi pahalta kun joutuu vaihtamaan sen työelämään. 8 tuntia toimistolla plus työmatkat. 3-4 tuntia Inkan kanssa illalla, ennen kuin tyttö menee nukkumaan. Törkeää, järkyttävää ja surullista.

Asiaa ei auta ollenkaan naapurien tai tuttavien utelut töihinpaluusta. "Ai nyt jo? Meinaatko oikeasti raaskia jättää Inkan?" No en tietenkään raaski! Mutta aina ei voi voittaa, elämä on, ja niin pois päin. 

Kaipaisinkin nyt täysin varauksetonta tukea. "Ai, laitat syksyllä reilun vuoden ikäisen tyttösi päiväkotiin? Hienoa!" "Ai, palaat konttorirotaksi? Mahtavaa!" "Ai, äitisi tulee asumaan luoksenne koko kesäksi? Kuulostaa todella hauskalta!" Tiedättehän, tuohon tyyliin.

Äh, ketä mä huijaan. Tämä on syvältä, eikä muuksi muutu. 

Vapun kunniaksi Inkan vasen yläetuhammas on vihdoin tullut läpi!

Myös toinen yläetuhammas tekee tuloaan. Onhan niitä jo odotettukin, kun alaetuhampaat tulivat yli viisi kuukautta sitten, ja nämä ylähampaat veivät ruokahalun jo kolme viikkoa sitten.

Nyt neiti pääseekin sitten järsimään äitiä oikein toden teolla.

Tuntuu siltä, että on mennyt pelkäksi kriisinhallinnaksi nämä blogimerkinnät, joten kirjoitellaanpas siitä lopusta 90%:sta elämää.

Inka täytti eilen 11kk, pieni lyhyt kuukausi enää, ja Inka-vauva täyttää kokonaisen vuoden. Järkyttävää. Vuosi sitten tähän aikaan aloin odotella innolla synnytystä, ja nautin valtavasta vatsastani. Nyt Inka mennä touhottaa sellaisella vauhdilla, että äiti hengästyy.

Inka on kävellyt jo puolitoista kuukautta. Puoli vuotta sitten neiti ei edes osannut ryömiä. Nyt kävellen päästään jo paljon nopeammin kuin kontaten ikinä, ja konttausvaihe on jäänyt jo taakse. Ulkonakin osataan kävellä kengät jalassa tosi hienosti, jopa meidän epätasaisella nurmikolla osataan mennä välillä ilman avustusta. Inkan kävelytaidot hämäävät, sitä meinaa unohtaa miten pieni toinen vielä on. loput merkinnästä »

Fine. Minä luovutan. Kyllä minäkin taivun ennen kuin katkean, vaikka hieman vastaan panenkin.

Ja siis älkää nyt väärin ymmärtäkö. Olen yrittänyt taipua jo useampaan otteeseen, mutta kun on ollut selvää, ettei yhdet päiväunet vaan kertakaikkiaan riitä Inkalle. Ainakaan joka päivä. Ja siinä kai se avain onkin. On turha kuvitella, että joka ikinen päivä on samanlainen. On mentävä sen mukaan, mitä kukin päivä tuo. Harmillista, kun Inka on saanut äidikseen ihmisen, jonka täytyy suunnitella spontaaniuskin. No ei nyt sentään joka asiassa, mutta näemmä näissä tärkeissä... 

Niin, nämä rytminmuutokset ovat tosiaankin vaikeampia minulle kuin Inkalle.

Enkä vieläkään tiedä, miten saan kaiken järjestymään, kun menen töihin. Optimisti sanoisi, että kyllä nämä rytmiasiat sitten järjestyy itsestään, mutta kun se nyt ei vaan riitä. On kurjaa, jos Inka heräilee ennen aikojaan vain siksi, että minulla on herätyskello soimassa. Menee kai siinä pienen rytmit ihan sekaisin.

No, tänään sitten sipattiin ensimmäisille päiväunille ennätyksellisen lyhyessä ajassa ja jo yhdeksältä, aikaisen aamuheräämisen ansiosta. Otetaan asiasta ilo irti ja väkerretään hääkutsut valmiiksi, eikös niin?

Minusta tulee hieman kiukkuinen, kun rytmini menevät sekaisin. Siksi osasin odottaa ongelmia, kun Inka heräsi tänään tunnin myöhemmin kuin tavallista. Siis kuinka niin se on vähästä kiinni?

Luulen, että tuossa on perimmäinen syy myös siihen, miksi tämä vauva-arki on tuntunut välillä niin vaikealta. Lapsella kun ei välttämättä ole joka päivä nälkä ja uni kellontarkasti, vaikka minä haluaisinkin elää niin.

Onneksi Inka kuitenkin on sellainen ilopilleri ja suloisuus, ettei äitikään voi olla kiukkuinen kauaa. Ainakaan Inkalle, jota ei moisista rytmihäiriöistä voi syyttää.

Saimme muuten tiedon, että Inka pääsee syksyllä siihen päiväkotiin, jonka valitsimme hänelle ensimmäiseksi vaihtoehdoksi. Tavallaan mukavaa. Minulla alkaa työt jo alle neljän viikon päästä. Siinä taitaa olla perimmäinen syy epätyypilliselle energialataukselleni. Yritän ajatella kaikkea muuta kuin töihin palaamista, ja saada aikaiseksi mahdollisimman paljon ennen kuin työ syö kaiken aikani. Mistä tulikin mieleeni, että on aika palata hääkutsujen pariin, ettei siskon tarvitse siirtää häitä vuodella eteenpäin.

Tiedättekö sen tunteen, kun sellaiset asiat kuten sukkalaatikon järjestäminen tuntuvat huipputärkeiltä? Silloin on yleensä deadline umpeutumassa. Viime kerrasta onkin aikaa. Tällä kertaa kysessä on siskon hääkutsut, jotka olen tapani mukaan jättänyt viime tinkaan. Siis oikeasti, voiko jotain muka tehdä muuten, kuin viime tinkaan? Ei se ainakaan järkevää ole, nih.

Inka muuten järjestää mun sukkalaatikon joka päivä uusiksi. Sillä taitaa olla jatkuvasti jokin aikataulu umpeutumassa.

Ei. Minulla ei ole koskaan käteistä. Paitsi nyt.

Moottoripyörän myynnin synnyttämää harvinaislaatuista käteiskassaa on käyty pienentämässä tällä viikolla useampaankin otteeseen. Minä toimin maksumiehenä kahteen kertaan. Ensin kävimme aiemmin tällä viikolla Myllyssä ostamassa minulle ja miehelle hieman uusia vaatteita. Kassalla pyöritin kädessäni paria seteliä kuin en olisi ikinä ennen sellaisia pidellyt. Minulla oli sellainen olo kuin olisin tekemässä jotain luvatonta. Teki mieleni selittää. "Maksetaan nyt käteisellä, kun sitä kerrankin on..." "Onpas outoa maksaa käteisellä, yleensä maksan aina kortilla..." Sain kuitenkin pidettyä suuni kiinni. Silti tuntui, kuin olisi rikollinen, joka ei halua jättää peräänsä paperivanaa.

Tänään kävimme toistamiseen Myllyssä, tällä kertaa olimme ostamassa Inkalle ensikenkiä. Minä onnistuin kehittämään jonkinlaisen stressin ensikengistä, enkä huolinut merkkiä, jota en tunnistanut. Päädyimme siis ostamaan Eccon ensikengät Prismasta, jollainen olisi ihan tässä kodinkin vieressä. No, hinta oli sentään 10 euroa halvempi kuin mitä K-Kenkä omilla sivuillaan mainosti. Tosin olisin kyllä ollut valmis maksamaan sen saadakseni jonkinlaista apua kenkien valitsemiseen. No, eivätköhän nuo ole ihan sopivat neidille. Kassalla olin jo hieman rennompi, enää en kuvitellut olevani ryöstörahoja levittelevä pikkurikollinen. Annoin setelin kassalla, ja muistin sitten, että summahan ylitti 50 euroa, pitää näyttää paperit. Ai niin, mutta enhän minä maksanut kortilla. Kassaneiti antoi kuitin, ja minä meinasin tarttua kynään. Ai niin, mutta enhän minä maksanut kortilla!

Samalla shoppailureissulla miehelle tarttui mukaan hänen kauan haikailemansa GuitarHeroIII. Minä en ole sitä vielä tohtinut kokeilla, mutta uskallan silti väittää, että pelissä vaikeinta on samojen "rock-klassikoiden" kuunteleminen uudestaan ja uudestaan ja uudestaan... No, onneksi pelin mukana sentään tulee kitara. Kitarathan ovat niin seksikkäitä!

Tykkään näistä harmaista päivistä. Saan nukutettua Inkan työntelemällä vaunuja edestakaisin pihatiellä murehtimatta sitä, että aurinko paistaisi vaunuihin. 

Minä-osio on nyt työn alla. Leikin niin kompleksista ja monitahoista persoonaa, että se hieman kestää. Omanapaisuuden ansiosta märehdin kuitenkin asiaa niin tiiviisti, että eiköhän sinne pian sisältöä saada.

Meidän sekasorto on sellainen, että varavuodevaatteet on säilössä rakkaan mieheni dmun työhuoneen sohvalla. Inka on päivänä muutamana käynyt nappaamassa sieltä tyynyn ja mennyt sen päälle kellimään ollessaan väsynyt. On muuten suloinen ilmestys.

Mummu oli ja meni, harmittaa etten saanut enempää aikaiseksi vierailun aikana. Tämä jatkuva bloggaaminen ei tietenkään auta asiaa, mutta minkäs teet. Laiska mikä laiska. 

Tänään oli Inkan 10kk-neuvola. Parilla viime kerralla Inkan paino on noussut noin 200-300g, yhteensä siis vähän reilut puoli kiloa neljässä kuukaudessa. Neiti on kuitenkin koko ajan ollut iloinen ja tyytyväinen, joten mitään sen suurempaa aihetta huoleen ei ole ollut. Nyt kuitenkin uskoin, että Inka syö jo paremmin, ja painoakin on täytynyt tulla enemmän. Jo on kumma, jos ei vihdoin päästä yli kahdeksan kilon, ajattelin. Ja niin vaaka näytti lukemaa 8005g! Tarkkaa on, mutta päästiin yli kahdeksan kilon!

Tässä tarkemmat tiedot:

Ikä: 10kk (8kk)
Paino: 8005g (7455g)
Pituus: 73,0cm (70,3cm)
Pipo: 42,8cm (42,3cm)

Kasvaa tasaisesti omalla käyrällään. Kävelee, ymmärtää puhetta. Maitotuotteet ohjattu. Kiinteät maistuvat vaihtelevasti. Nukkumiset sujuvat.

Kaikki, joilla on lapsia, tietävät, miten tärkeitä rutiinit ja säännölliset rytmit ovat varsinkin pienelle lapselle. Tämän valossa on pöyristyttävää, miten esikouluikäisille tarkoitetun lastenkanavan ohjelmapaikkoja mennään muuttamaan! Nyt ei näe neiti enää lempiohjelmaansa ennen päiväunille menoa -- ja äidin on vaikeampaa saada tyttö rauhoittumaan tissille, mutta se ei tietenkään ole tämän jutun pointti...

Inka (ikä 8 päivää vaille 10kk) kävi tänään ensimmäisen kerran leikkipuiston vauvakeinussa keinumassa. Kävimme päikkäreiden välillä pienellä kävelyllä, ja kun matkan varrelle osui tyhjä leikkipuisto, ajattelin kokeilla mitä neiti sanoisi keinumisesta.

Jo ensimmäinen keinun heilahdus kirvoitti neidissä sellaisen kikatuksen, että äitikin purskahti nauruun! Ei tietoakaan jännittämisestä tai hämmenyksestä, tyttö nauraa kikatti niin kauan kuin äiti keinutti. Oli sitten suloinen näky, harmi kun ei ollut kameraa mukana. Täytyy käydä uudestaan viimeistään ensi viikolla, kun mummukin on kyläilemässä.