Missä olit kun...

7 vuotta sitten olin Intiassa. Muistan sen päivän hyvin, olimme juuri palaamassa majapaikkaamme Jodhpurissa, kun joku nuori intialainen poika tuli kysymään olemmeko amerikkalaisia, siellä on räjähtänyt. Nousimme hotellin portaita, aulassa istui pari länsimaalaista katsellen järkyttyneenä televisiota. Meillä oli huoneessa huonosti toimiva mustavalko-TV, josta näkyi kunnolla ainoastaan joku talouskanava, mutta sielläkin puhuttiin vain WTC:stä.

Ääni kuului huonosti, ja yhä uudestaan näytettävien savuavien rakennusten alla ruudun alareunassa kulki pörssikursseja. Istuimme liian kuuman hotellihuoneen sängyllä yrittäen ymmärtää mitä ihmettä oli tapahtunut (pian kävi ilmi, ettei se ollutkaan räjähdys).

Vain muutama päivä tapahtuneen jälkeen meillä oli lento kotiin. Samassa taksissa meidän kanssamme Delhin lentokentälle tuli nainen, jonka oli pitänyt lentää kotiin Yhdysvaltoihin jo päivää tai paria aikaisemmin, mutta kaikki lennot olivat sekaisin. Turvatoimet lentoasemalla olivat hämmentävän tiukat. Kotona kuulin perheeni olleen huolesta sekaisin, vaikka olin toisella puolella maapalloa kuin telkkarissa pyörivät kauhukuvat. Soitin kuusi viikkoa kestäneeltä reissulta kotiin vain kerran, puolessa välissä matkaa. 

Seitsemän vuotta on pitkä aika. Se on kohdellut minua yhtä rankalla kädellä kuin muutakin maailmaa. Mutta minä olen tullut siihen tulokseen, että kyllä tästä selvitään. Miten mahtaa olla muun maailman laita?