Yksi kuva kertoo enemmän...

Tuli tuossa mieleeni, että laitan hävettävän vähän kuvia tänne blogiini. Syykin on selvä: laiskuus. En ole viitsinyt opetella laittamaan kuvia miehen pöytäkoneeseen (mäkki), eikä rakas mieheni tee sitä kovin usein (eli siis miehen laiskuus oli tietenkin syynä). Sitten kuvat pitäisi vielä käydä läpikin ja mahdollisesti muokata sopiviksi...

Tämä asia tule mieleeni siitä, että viimeisen puolen vuoden aikana hamstraamani askartelutarvikevarasto on alkanut taas iskemään minulle silmää joka kerta kun kävelen Inkan tulevan huoneen ohi (missä sekalainen joukko romua ja sälää on säilössä toistaiseksi). Töihinpaluun kunniaksi tein isohkon tilauksen Heinikkaan, ja lupasin itselleni, etten kerää enää yhtään lisää tarvikkeita ennen kuin olen oikeasti tehnytkin niistä jotain. Skräppääminen vaatii kuitenkin valokuvia, ja meidän valokuvatulostin on jossain ihan muualla kuin kiinni tietokoneessa. Koska miehen uusi työhuone on edelleen työn alla, mies ei halua sijoittaa tulostinta mihinkään väliaikaisesti, joten valokuvien tulostelua saadaan odotella vielä hetken aikaa.

Mutta kunhan tuo Heinikan tilaukseni tulee, aloitan uudelleen löytämäni harrastuksen varovaisesti tekemällä pienen syntymäpäiväkirjan jollekin onnelliselle lahjaksi. Kunnollisen valokuva-albumin teko hirvittää, sen kun pitäisi onnistua heti täydellisesti.

Noh, tämä kaikki siis tietenkin siinä tapauksessa, että aika riittää. Huomisesta lähtien iskee arki kunnolla päälle, kun aloitan työt todenteolla. Ei enää harjoittelua ja kivaa jutustelua töiden lomassa, huomenna pitäisi jo tietää mitä tekee. Jännittää.

Ja omatunto kolkuttelee taas, kun jätän Inkan. Yritän olla kuuntelematta tuota koputtelua liikaa, tämä kun ei tästä enää muuksi muutu.