Vähiin käy

Enää pari viikkoa armonaikaa. Päässä pyörii jatkuvasti töihinpaluu.

Vielä pari-kolme kuukautta sitten ajattelin, että saattaa olla vain hyvä palata töihin. Olin niin väsynyt ja stressaantunut, että ajattelin työn hieman tuovan vaihtelua. Nyt on mieli taas muuttunut. Voisin elää ikuisesti tätä hetkeä. Inkan kanssa on ihanaa olla kotona, ja tuntuu tosi pahalta kun joutuu vaihtamaan sen työelämään. 8 tuntia toimistolla plus työmatkat. 3-4 tuntia Inkan kanssa illalla, ennen kuin tyttö menee nukkumaan. Törkeää, järkyttävää ja surullista.

Asiaa ei auta ollenkaan naapurien tai tuttavien utelut töihinpaluusta. "Ai nyt jo? Meinaatko oikeasti raaskia jättää Inkan?" No en tietenkään raaski! Mutta aina ei voi voittaa, elämä on, ja niin pois päin. 

Kaipaisinkin nyt täysin varauksetonta tukea. "Ai, laitat syksyllä reilun vuoden ikäisen tyttösi päiväkotiin? Hienoa!" "Ai, palaat konttorirotaksi? Mahtavaa!" "Ai, äitisi tulee asumaan luoksenne koko kesäksi? Kuulostaa todella hauskalta!" Tiedättehän, tuohon tyyliin.

Äh, ketä mä huijaan. Tämä on syvältä, eikä muuksi muutu.