Jatkoa tynkäpostaukseen

Mä olen ollut ihmeen hyvällä tuulella viimeiset muutaman päivän, ja silloin sitä tulee yleensä tehtyä jotain typerää, tai oma käytös alkaa muuten vain ärsyttämään. Silloin pitäisi välttää sanomasta mitään ylimääräistä tai tekemästä mitään erikoista, mutta tietenkin silloin sitä on energiaa pistää lusikkansa joka soppaan. Olisi parempi vain olla pahalla tuulella, ja epäluuloinen kaikkea ja kaikkia kohtaan. Kun suojat on ylhäällä, tarvitsee harvoin katua.

Viime viesti jäi kuitenkin niin epämääräiseksi (oma syyni, kun aloitin kirjoittamaan juuri, kun Inkan päiväuniaika alkoi olla lopuillaan), että lisätään siihen vielä jotain, vaikka tuntuu, että olen jo kirjoittanut liikaa.

Koko ajatus lähti liikkeelle siitä, että laitoin eräälle tutulleni sähköpostia jokunen päivä sitten. Illalla Inkaa nukuttaessani mietin, miksi jotkut ihmiset jäävät mieleen, kun toiset eivät jätä juurikaan jälkeään. Ensimmäisestä on pari hyvää esimerkkiä. Tapasin erään erittäin hyvän ystäväni monta vuotta sitten kesätyöpaikassa. Emme tavanneet kertaakaan työn ulkopuolella, emmekä vaihtaneet yhteystietoja kesätyön päättyessä. Se jäi harmittamaan, ja monta kertaa ajattelin häntä talven kuluessa. Seuraavana kesänä universumi yritti uudelleen, ja sai meidät jälleen samaan kesätyöpaikkaan. Kesä oli kuitenkin minulle todella huono, emmekä vieläkään vaihtaneet yhteystietoja, jästipäät. Kolmannella kerralla universumi ei jättänyt asiaa meidän kahden varaan, vaan järjesti meidät yhtä aikaa baariin, jossa ystäväni poikaystävä saattoi meidät saman pöydän ääreen. Siitä lähtien tämä ystäväni on ollut minulle hyvin rakas.

Toinenkin esimerkki löytyy. Tutustuin toiseen hyvään ystävään lukion ollessa loppusuoralla. Tässäkin tapauksessa tunsin ihmisen, joka jätti lähtemättömän vaikutuksen, mutta en tehnyt asialle mitään, ennen kuin olimme jo saaneet päästötodistuksen. Eräänä päivänä seuraavana kesänä lähetin hänelle kirjeen. Samana päivänä hän oli lähettänyt minulle kiitoskortin ja yhteystietonsa. Ja niin tämäkin ihminen on ollut minulle korvaamattoman tärkeä näinä vuosina.

Ja sitten on kasa niitä ihmisiä, joiden kanssa olen ollut paljonkin tekemisissä, ja jotka ovat aikoinaan tuntuneet hyvinkin tärkeiltä. Jostain syystä heitä ei kuitenkaan enää kaipaa, niin tylyltä kuin se kuulostaakin.

Tämä blogin kirjoittaminen on muuten aika vaikeaa välillä. Ei aina tiedä, mitä sanoa ja miten ajatuksensa pukea, tämä kun ei ole mikään salainen päiväkirja. On kai vain uskottava, että tämä muotoutuu oikeanlaiseksi itsekseen, kun vain kirjoitan.