On siis kevät

Olen aina ollut syksyihminen. Kevät on lähinnä pelottanut pitkän, pimeän ja hiljaisen talven jälkeen, kun ihmiset alkavat hymyilemään ja katsomaan silmiin kadulla talven synkistelyn jälkeen. Kesä on tuntunut naurettavalta joukkohahalta, johon kaikki ovat uskoneet, vaikka se ei koskaan tule. Ja sitten, kerta kerran jälkeen sitä on täytynyt itse todeta olevansa väärässä, kun kesä on kuitenkin tullut. Pitkä, kuuma kesä ilman koulua tai kursseja tai säännöllistä rytmiä. Syksy on aina ollut minulle ikään kuin vuoden alku, kun koulu tai kurssit ovat alkaneet, ja kaikki on aloitettu alusta.

Sekin kaikki on nyt toisin. Alan kai normalisoitua, miten tylsää. Aurinko ja lämpö piristävät, odotan innolla kesää ja kevyempiä vaatteita (nii-in, niitä hameita!). Inka voi juoksennella vapaasti pihalla, eikä pelkälle postinhakureissulle tarvitse topata tyttöä ulkovaatteisiin. Neidillä ei tarvitse olla hanskoja ulkona, vaan tyttö voi napsia mielin määrin roskia ja ökkömönkiäisiä suuhunsa.

Välillä kaipaan entistä elämääni. Tuota pientä, ahdistavaa elämää jota elin vielä viisi vuotta sitten. Olihan se yksinäistä, kaikista ihmiskontakteista huolimatta, kun en päästänyt ketään niin lähelle, että he olisivat oppineet kuka oikeasti olen. Mutta oman päänsä sisällä eläminen on omalla tavallaan turvallisempaakin, kun ei ole vastuussa kenellekään muulle kuin itselleen.

Mutta kaikki muuttui kun annoin dmun kiskoa itseni ulos tuosta pienestä, pään sisäisestä elämästä. Sitten tuli työelämä, talo, ja lapsi. Ja kevät. Ihana, aurinkoinen, lämmin kevät. Krookuksia hoitamattomassa kukkapenkissä ja sinivuokkoja ruskeiden lehtien peittämässä ojassa. Selkeä pää, ajoittaisista synkkyyshetkistä huolimatta. Kuka olisi uskonut. En minä ainakaan.