Mitä sitten seuraavaksi lukisi?
27.06.2010 09:44 TangerineAlkulukujen yksinäisyys loppui, enkä todellakaan tarkoita että loppu oli huono sanoessani, että se oli pieni pettymys. Se loppui yllättäen, kesken, ei sen pitänyt mennä niin. Ja sitten kun ajattelen kirjaa kirjoittajana, miten muutenkaan se olisi loppunut?
Mietin rikkinäisiä ihmisiä. Miten se alkaa jossain vaiheessa ärsyttää, kun ne eivät edes yritä korjata itseään. Kuvittelenko itse korjaantuneeni, vai enkö koskaan rikki ollutkaan?
kategoriat:
Kommentit
tangerine kirjoitti 23.07.2010 18:24
Kiitos kommentistasi, "huono ihminen", ja pahoittelut vastauksen viivästymisestä.
Minähän tiedän kyllä, minkä kuvan tuolla kirjoituksellani annoin. Että asetan itseni niien yläpuolelle, jotka eivät, kuten sanottua, "edes yritä korjata itseään". Paha sitä on mennä kieltämään, enkä siis yritäkään.
Mutta enemmän oli tarkoitus ihmetellä miksi ärsyynnyn siitä. Vastaus lienee helppo. He muistuttavat minua omasta rikkinäisyydestäni, tai mikä lie. Elämää varmaankin vain. Pintanaarmuja, tai ehkä muutakin, mutta joka tapauksessa varmaankin sellaista miltä monikaan ei voi välttyä, edes tähän ikään mennessä.
Eräs (jo silloin aikuinen) tuttuni sanoi joskus aikoinaan, että häntä ärsyttää ihmiset, jotka yrittävät itsemurhaa mutta eivät viillä ranteitaan oikein. Minä en oikein käsittänyt moista ajattelutapaa -- mikä minä olen arvostelemaan toisten avunpyyntöjä. Mutta samankaltainen arvostelu tuo oma kommenttini oli, ja ihan tietoisesti. Voiko siitä päätellä jotain tuon ihmisen sieluntilasta?
En tiedä. Olen vähän suorittanut taas jonkinasteista itsetutkiskelua lomani aikana, tosin en täysin vapaaehtoisesti. Uskon, että olen kuitenkin eheytymässä. Se vaatii helvetisti töitä. Ainakin omassa tapauksessani matalaliidolla pysyttäytyminen olisi laiskuutta. Välillä tekee mieli antaa periksi ja vaan olla, koska se olisi paljon helpompaa.
Joten jos se on arvostelu, niin en varmaankaan voi sille mitään. Mutta se on sanottava, etten ole koskaan ikinä pitänyt rikkinäisiä ihmisiä muita huonompina. En piiruakaan.
Kiitos kommentistasi, "huono ihminen", ja pahoittelut vastauksen viivästymisestä.
Minähän tiedän kyllä, minkä kuvan tuolla kirjoituksellani annoin. Että asetan itseni niien yläpuolelle, jotka eivät, kuten sanottua, "edes yritä korjata itseään". Paha sitä on mennä kieltämään, enkä siis yritäkään.
Mutta enemmän oli tarkoitus ihmetellä miksi ärsyynnyn siitä. Vastaus lienee helppo. He muistuttavat minua omasta rikkinäisyydestäni, tai mikä lie. Elämää varmaankin vain. Pintanaarmuja, tai ehkä muutakin, mutta joka tapauksessa varmaankin sellaista miltä monikaan ei voi välttyä, edes tähän ikään mennessä.
Eräs (jo silloin aikuinen) tuttuni sanoi joskus aikoinaan, että häntä ärsyttää ihmiset, jotka yrittävät itsemurhaa mutta eivät viillä ranteitaan oikein. Minä en oikein käsittänyt moista ajattelutapaa -- mikä minä olen arvostelemaan toisten avunpyyntöjä. Mutta samankaltainen arvostelu tuo oma kommenttini oli, ja ihan tietoisesti. Voiko siitä päätellä jotain tuon ihmisen sieluntilasta?
En tiedä. Olen vähän suorittanut taas jonkinasteista itsetutkiskelua lomani aikana, tosin en täysin vapaaehtoisesti. Uskon, että olen kuitenkin eheytymässä. Se vaatii helvetisti töitä. Ainakin omassa tapauksessani matalaliidolla pysyttäytyminen olisi laiskuutta. Välillä tekee mieli antaa periksi ja vaan olla, koska se olisi paljon helpompaa.
Joten jos se on arvostelu, niin en varmaankaan voi sille mitään. Mutta se on sanottava, etten ole koskaan ikinä pitänyt rikkinäisiä ihmisiä muita huonompina. En piiruakaan.
Hyvät ihmiset eivät ymmärrä meitä, eivät he edes näe meitä, eivät he aavista tuskiamme, saati tunne niitä.
Mutta jotenkin elämässä menee niin, että joskus jokainen tavoittaa jotakin toisesta. Jos vain haluaa, eikä asetu sen ylä- tai alapuolelle. Joskus, se kiitävä hetki.