Ikuisuusaiheita #1

Olen viime aikoina törmännyt jatkuvasti keskusteluun lasten ruumiillisesta kurittamisesta, tällä hetkellä pääsyynä on varmasti HNMKY:n paljon puhutut parisuhdeoppaat. Minä paljastan heti naiivin luonteeni ja sanon, että olen suoraan sanottuna tyrmistynyt siitä, kuinka moni vielä tänä päivänä on sitä mieltä, ettei ”pieni” ruumiillinen kuritus (eli luunapit, tukistukset ym.) ole väkivaltaa, ja jopa että on suurempi synti jättää ruumiillinen kuritus tekemättä kuin tehdä se. Ja entäs sitten ne kommentit, joiden mukaan ainot vaihtoehdot ovat ruumiillinen kuritus ja ns. vapaa kasvatus (termi, joka saa minulla niskakarvat nousemaan pystyyn). Vielä tyrmistyneempi olen luettuani vauva-aiheisia keskustelupalstoja, joilla äidit puolustavat pikku nippauksiaan ja käskevät sellaisten ihmisten häipyä keskustelusta, jotka eivät ruumiillista kuritusta hyväksy. Ihan totta, näissä keskusteluissa ne joutuvat puolustautumaan, jotka eivät hyväksy sitä, että heidän lapsiaan kohtaan käytetään väkivaltaa.

Minun kantani asiaan lienee tullut jo selväksi, mutta selvennetään asiaa vielä. Minä en todellakaan katso olevani minkään sortin pyhimys. Olen itse asiassa joutunut toteamaan olevani aika kiivas ja äkkipikainen luonne, eikä minulta tunnu välillä löytyvät kärsivällisyyden rippeitäkään. Koska Inka on vasta 10 kuukauden ikäinen, en voi vannoa, etten koskaan sorru kiivastuksissani esimerkiksi nippaamaan tyttöä sormille kun hän on tekee jotain kiellettyä. Tällaisen asian etukäteen hyväksyminen on kuitenkin järkyttävää, koska sehän vain madaltaa kynnystä tehdä niin. Toisekseen, tällaisessa tapauksessa nippaaminen ei todellakaan olisi rangaistuskeino, vaan osoitus vanhemman kyvyttömyydestä hoitaa asiaa järkevämmin. Rangastuksena (mikäli sellaista todella tarvitaan) käytettäisiin edelleen muita, sovittuja keinoja. Siksi ne, jotka kyselevät loputtomiin keskustelupalstoilla mitä ihmettä tehdä lapselle, joka kerta kerran jälkeen työntää haarukan pistorasiaan tai ajaa pyörällä keskelle autotietä, tuntuvat välillä hakevan vain hyväksyntää ja oikeutusta teoilleen, sen sijaan että oikeasti yrittäisivät keskustella tekojensa toimivuudesta. Olen lukenut muutamaankin otteeseen vakaan mielipiteen, jonka mukaan kipu saa ihmisen välittömästi pysähtymään, ja siksi pientä kipua voi aiheuttaa, jos lapsi on vaaraksi itselleen tai muille. Tahallaan satuttaminen saattaa estää lasta menemästä autotielle, mutta hintana saattaa olla lapsen aikuista kohtaan tunteman kunnioituksen katoaminen. Sen lisäksi, ettei tahallista satuttamista mielestäni vain voi hyväksyä. Lasta ei ole pakko tukistaa ettei hän menisi autotielle, kiinni ottaminen riittää. Vaikka sen sitten joutuisi tekemään sata kertaa. Ja vinkiksi niille, jotka tosiaan painivat yllä mainittujen ongelmien kanssa: ensin voisi ainakin kokeilla ottaa haarukka pois lapselta, peittää pistorasiat, ja lukita polkupyörä varastoon.

Sitten on tietenkin niitä, jotka todella käyttävät tukkapöllyjä, luunappeja ja jopa piiskaa rangaistuskeinona. Näiden ihmisten mukaan lasten on opittava kunnoittamaan auktoriteetteja, ja vanhemmat ovat ne ensimmäiset auktoriteetit. Minä henkilökohtaisesti en voisi kunnioittaa sellaista ihmistä, joka jatkuvasti ja tahallaan satuttaa minua. Alkaisin varmasti pelkäämään, enkä sen vuoksi tekisi asioita joista tiedän seuraavan kipua, mutta kunnioitusta se ei varmasti olisi. Eikä se sellaiseksi muuttuisi.

Mietityttää, kuinka moni sellainen päättää kurittaa lastaan ruumiillisesti, joka ei lapsena ole itse sellaista kohdannut. Tähän mennessä olen törmännyt lähinnä mielipiteeseen, jonka mukaan kurittaja ei ole itsekään lapsena kurittamisesta kärsinyt. Onko sellaisia, jotka katsovat, että heidän olisi lapsena pitänyt saada piiskaa pahana pidetyistä teoistaan, ja he siksi kurittavat itse lastaan?

Tämä tuntuu olevan ikuisuusaihe, jolle ei näy loppua, mutta jos se minusta ja miehestäni on kiinni, meidän perheessä ei tällaisia kasvatusperiaatteita oteta käyttöön ja siirretä eteenpäin.