Risoo
10.09.2009 10:18 TangerineTämä on niitä hetkiä, kun pitäisi asettua lattialle lootusasentoon, laittaa silmät kiinni, ja antaa kaiken soljua pään läpi kuin kirkas, puhdistava virta. Paskat.
Ainakin kirjallisuudessa tulee usein vastaan ajatus, että kaikilla ihmisillä on jokin traaginen piirre, jokin ominaisuus, joka määrittelee heidän tulevaisuutensa, sen, tulevatko he onnistumaan vai epäonnistumaan elämässään. Vuosikausia minun traaginen piirteeni oli valtava halu kontrolloida itseäni. Onko ihme, että kiinnostuin buddhalaisuudesta. Meditaatiossa pyritään saamaan sisäinen rauha, saavuttamaan tila jossa mikään ulkoinen ei heilauta. Tyyneys, harmonia. Viileys. Kuinka tylsää.
Minä en ole viileä ihminen. Minä olen tulinen ihminen. Kun minä tulistun, lämmitän kaiken ympärilläni. Kysykää vaikka rakkalta mieheltäni. Häntä ei saa kovin helposti suuttumaan, mutta kyllä minä siinä onnistun.
Se syy, miksi oikeasti aikoinani kiinnostuin buddhalaiseuudesta, oli ajatus kultaisesta keskitiestä. Ja siitä ajatuksesta en ole luopunut vieläkään. Yritin niin kauan pitää kaikki humisevat ja sekasortoiset tunteeni kurissa, että väsyin, masennuin, ja lopulta kyllästyin. Nyt en enää yritä työntää kaikkia tunteitani jonnekin taka-alalle, enkä suostu ajattelemaan, että ne olisivat aina vääriä tai kiellettyjä. Yritän löytää jonkinlaisen kultaisen keskitien. Yritän pitää hermoni kurissa, mutta suuttuakin saa, ja jos vituttaa niin vituttaa. Opettelen pitämään tulisesta luonteestani, koska voimakkaat tunteet eivät ole aina huono asia. Yhtä voimakkaasti minä rakastan, yhtä voimakkaasti olen onnellinen.
Ja hei, ajatelkaa nyt millaista tekstiä minä kirjoittaisin, jos olisin koko ajan tyyni ja seesteinen!
kategoriat: