Sitä ja tätä ja tuota

Muistan hyvin ajan ennen kännyköitä. Kun muutin Turkuun opiskelemaan kymmenen (yksitoista?) vuotta sitten, minulla ei ollut kännykkää. Käytin ahkerasti läheistä puhelinkoppia. Muistin ulkoa äitini ja parhaan ystäväni puhelinnumeron. Kukaan ei pystynyt soittamaan minulle ja tarkistamaan olenko kunnossa. Miten sitä oikein pärjättiin?

Rakas mieheni taivastelee, että olen harvinaisen taitava unohtamaan kännykkäni kotiin. Siitä ei ehkä uskoisi, mutta olen minäkin pelottavan riippuvainen siitä. Heitin tänään miehen kaverinsa luo Turun keskustaan leikkimään kitarasankaria. Unohdin tapani mukaan kännykän kotiin. Olimme hetken Inkan kanssa miehen kaverin luona, ja lähtiessä alkoi pieni pelko hiipiä mieleen. Mitä jos jotain sattuisi: auto hajoaisi, hukkaisin kotiavaimet, tai jotain pahempaa. Rappukäytävässä joku viereisestä asunnosta tullut nuori mies hymyili nähdessään Inkan ja jutteli hänelle. Kääntyi vielä katsomaan meitä ulkona. Minä herkesin vainoharhaiseksi, hoputin Inkaa autolle ja pois hämärtyvästä lauantai-illasta keskustan liepeillä. Kun ei ollut sitä kännykkääkään, millä soittaa apua.

===

Olen löytänyt itsestäni taas hyötyihmisen. Se on elänyt minussa aina. Vanhempani jaksavat muistuttaa kuinka lapsena en suostunut lähtemään kauppaan, ellei siitä ollut minulle mitään hyötyä. Näin aikuisena olen miettinyt, että olisikohan joskus kannattanut lähteä ja kokeilla josko rankumalla saisi kuitenkin jotain? Ehkä se oli turhaksi todettu keino, en muista.

Nyt asuntoesittelyn lähestyessä olen löytänyt laiskan olemukseni sisältä pienen tehopakkauksen. Siivoan pihaa, kellaria, jopa yläkerran romuhuonetta, joka on täynnä miehen tietokonesälää ja kaikkea mistä minun pitäisi pitää näpit erossa. Mutta tämä hyötyihminen kuulostaa paremmalta kuin mitä on. Keittiö on yhtä kaaosta, koska en viitsi siivota sitä vielä, kun alkuviikosta joudun kuitenkin puunaamaan sen ennen mahdollista näyttöä. Muutkin normaalit rutiinisiivoukset (joita en todellakaan ole tehnyt rutiininomaisen säännöllisesti) saavat odottaa, kun innostuksen puuskassani kaivan pihakiveytystä esiin ja poistan ylimääräisiä tavaroita seiniltä ja hyllyistä. Siivoan näemmä mielelläni, kunhan se on kertaluontoista. Ylläpitosiivoukseen minusta ei näytä olevan. Sama taitaa päteä moneen muuhunkin asiaan. Teen kyllä vaikka mitä, kunhan se on urakka, jonka saan joskus valmiiksi. Ruokaakin on hirvittävän tylsää tehdä joka ikinen päivä. Enkä teekään. Rakas mieheni kun on loistava kokki.

Edit. Kurkkasin taas vihdoin Kirjoittajatreffejä, yrityksenä saada taas kirjoitusvire päälle. "5 syytä viivytellä" -postauksen kommenteissa joku kirjoitti tarvitsevansa kaikkiin projekteihin jonkun toisen asettaman deadlinen. Ja muistin, että juuri sellainen olin koko opiskeluajan. Tein kaiken vasta deadlinen pakottamana, niin tunnollinen kuin olenkin. Ehkä tämä siivousinnostuskin on vain sitä. Joku on antanut minulle deadlinen, ja silloin minä saan aikaiseksi. Osasyy on varmaan myös tämä pitkittynyt loma, ja jonkun tavoitteellisen tekemisen puute. No, jotain hyötyä siitäkin.

===

Innostuksen puuskassani olen myös vihdoin alkanut käymään läpi vanhoja hesareita, joista mies uhkasi tehdä sieniä. Silmiin osui Talous-osion artikkeli kesäkuulta 2007. Sen otsikko on "Valtionvarainministerin painajainen: Mitä tapahtuisi, jos Suomen talous joutuisi taantumaan?" Niinpä.