Lopettamisen vaikeus

Käyn aika usein jonkinlaista dialogia päässäni. Muutama päivä sitten se keskustelu meni suunnilleen näin: "Sä aiot taas muuttaa sitä?" Joo. "Ha ha, idiootti." Ei kovin rakentavaa, tiedän.

En ollut ollenkaan tyytyväinen tarinan loppuun. Se kaipasi jotain ihan muuta. 

Ja sitten muutaman päivän oli tosi paha tukos. Kävelin edestakaisin pihalla Inkan leikkiessä hiekkalaatikolla ja yritin saada tukosta auki. Illalla kävelin edestakaisin sisällä, keittiö - eteinen - olohuone - eteinen - keittiö. Olo oli aika sietämätön, kun kirjoitusvirettä löytyi, mutta tuntui että tarina tökki, pahasti. Ajattelin jo, että pitääkö tämä nyt sitten jättää tähän. Kerätä kokoon ne mieluisat pätkät ja katsoa voiko niitä käyttää jossakin muussa tarinassa sitten, kun tämä tarina ja nämä hahmot ovat tajunneet lopettaa kitumisen ja kuolleet pois. Mutta en vain halunnut lopettaa. Olin dramaattinen ja tein uuden dokumentin jonka nimesin Viimeiseksi Yritykseksi. Yritin suoltaa siihen kaikki mahdolliset ideat, jotka päähäni putkahti. Niitä ei ollut paljon. Viimeinen Yritys jäi laihaksi ja keskeneräiseksi.

Sitten eräänä aamuna saadessani ihan rauhassa syödä aamupalaa rakkaan mieheni katsellessa neidin kanssa Pingua olohuoneessa, tajusin miten sen täytyy mennä. Se ainoa looginen reaktio aikaisempiin tapahtumiin. Olin kyllä tajunnut sen aikaisemminkin, mutta en ollut keksinyt miten sen toteutan. Ratkaisu ei putkahtanut mieleeni kirkkaana ahaa-elämyksenä, vaan hiipi ajatuksiin kuin hiljainen kissa ja käpertyi sinne nukkumaan.

Tämä hieno fiilis ei nyt tietenkään tarkoita mitään. Tämä minun kirjoittamisprosessini tuntuu olevan yhtä soutamista ja huopaamista, ja aika moni varmaan ihmettelee miksi vaivaudun. Itsekin ihmettelen sitä joskus, ja ehkäpä joku päivä en tarvitsekaan tätä pään seinään hakkaamista. Tällä hetkellä se kuitenkin antaa niin paljon, että kärsin kuhmut ja mustelmat ja yritän sitkeästi jatkaa. Ehkä tämä onkin sitkeysharjoitus. Minä kun en ole maailman sitkein ihminen.

===

Katsottiin miehen kanssa toissailtana The Fall. Vau. Upea musiikki ja vielä upeammat kuvat. Jossain puolessa välissä leffaa olin jo päättänyt, varovaisesti koska tiedän miten vaarallista se on, että tämä on yksi parhaista elokuvista jonka olen nähnyt. Ja aloin pelätä loppua. Koska sen vuoksi tuollaista asiaa ei saa koskaan päättää kesken elokuvan, tai kesken kirjan. Loppu voi pilata kaiken. Lopettaminen on vaikeaa, hyvin lopettaminen on todella vaikeaa. Mutta lopunkin jälkeen olin samaa mieltä. Yksi parhaista. Mies ei ollut yhtä vaikuttunut. Annan silti hänen jatkossakin valita elokuvat.

===

Huomenna lähdetään reissuretkelle, kuten Inka sanoisi. Parin viikon road trip, kierretään suuri osa sukulaisistani ja muutama miehenkin. Kone lähtee mukaan, joten voi olla että joku blogimerkintä ilmestyy silloinkin, mutta tarinan kirjoittamiseen tullee tauko. Ehkä yritän kirjoittaa raapaleen tai pari, tai ainakin kirjoitella jotain tarinan henkilöistä. Sekä lumihiutalemenetelmän kannalta, että Kirjoittajatreffien innoittamana. Jätän varmaan faktaluettelon tekemättä, mutta päämäärät, pelot ja salaisuudet ja suhde seksuaalisuuteen ovat kaikki keskeisiä tarinassani, joten niistä yritän kirjoitella. Kalle mainitsee kommenteissa suhteen uskontoon, menneisyyden trauman ja vahvimman moraalisen uskomuksen, ja ne tulevat myös suurennuslasin alle ennemmin tai myöhemmin.

Toivottavasti maisemanvaihto on inspiroivaa.