0
04.06.2009 10:39 TangerineOlen taas päästänyt itseni haaveilemaan asioista, jotka eivät voi toteutua. En tiedä miksi teen niin. Päässä soi PT:n Collapse The Light Into Earth, ja se sekoittaa ajatukset lopullisesti. Tietenkin koska annan sen tehdä niin.
Tekisi mieli pysähtyä taas hetkeksi. Katselemaan vesisadetta. Kuuntelemaan PT:tä ja märällä asfaltilla ajavia autoja. Miettimään typeriä haaveita, rakkautta, harteille kasautuvaa maailmaa, Tianamenia, tummia hiuksia joiden lomaan pujottaa sormet. Etsimään vastauksia ohikulkevien ihmisten katseista. En minä ole tyytymätön, enkä muuttaisi mitään jos annettaisiin mahdollisuus. Minä vain haluaisin hetken leikkiä ajatuksillani, antaa niiden repiä auki vanhat haavat ja sitten puhaltaa ne taas kivuttomiksi.
Miten tuollaiset sanat voivatkin kasautua sisälle niin, että niiden kirjoittamisen jälkeen on taas hieman helpompi hengittää? On jotenkin lohduttavaa, että tunnistaa itsestään sen, mitä oli 10 vuotta sitten, mutta vain hieman kasvaaneena. Jonnekin suuntaan jalostuneena. Se itsensä tuntemisen peikko. Onko se sitten hyvä vai huono juttu, voisi entiset bändikaverit kysäistä. Onko hyvä, että tunnistaa itsensä peilistä aamuisin, jos ei olekaan sitä mitä piti olla? Tällä hetkellä se tuntuu hyvältä. Ei se ehkä onnelliseksi tee, mutta ei kai siltäkään voi liikaa vaatia.
I won't heal given time. Kieltäytyykö joku muukin?
===
Kaipaan nollausta. Sitä tämä on.
kategoriat:
