Lisää lapsellista?

Aamut on tosi kurjia nykyisin. Joutuupa Inkan herättämään tai hän herää itse, hän pyytää päästä takaisin nukkumaan, tai nunnuu, kuten hän sanoo. Ei tunnu kivalta joutua sanomaan lapselle, että äitin täytyy lähteä töihin, ei äiti voi jäädä sinun kanssa nunnumaan.

Ei Inka silti onneksi ikinä kiukuttele heräämistä. Leikkien lopettaminen ja ulkovaatteiden pukeminen ovat ilmeisesti ne kiukuttavimmat asiat aamuisin, mutta siinä vaiheessa minä olen yleensä jo matkalla töihin...

Jotenkin tällä hetkellä on taas hyvin vahvana tunne, etten halua lisää lapsia. Okei, myönnän, että katselen ihastuneena varsinkin kaksosvauvoja (en tiedä mikä niissä on niin hirmuisen söpöä, se tuplavaiva?), ja kaikki tutut lapset ovat tosi ihania. Ja Inka nyt on ihan omaa luokkaansa. Joka päivä ihmettelen hänen osaamistaan ja muistiaan, ja naureskelen niitä hassuja juttuja joita hän keksii. Mutta silti -- ja osittain siitä syystä. Haluaisin edelleen keskittyä Inkaan. Varsinkin nyt kun olen töissä, ja näen Inkaa niin vähän, haluan antaa hänelle niin paljon huomiota kuin suinkin ehdin. Ja se rakkauden tunne tuota lasta kohtaan on niin suuri. Voiko minusta muka riittää toiselle lapselle? Ainakin alkuun Inka jäisi väistämättä vähemmälle huomiolle. Eikä uutta lastakaan ehtisi huomioda samalla tavalla kuin Inkaa vauvana, koska kuitenkin Inkaakin täytyisi huomioida. 

Tuo on kyllä huonoin mahdollinen syy, koska oikeastaan kysymys toisen lapsen hankinnasta on minulle tällä hetkellä niin hankala juuri siksi, että Inkan vuoksi haluaisin enemmän lapsia. Mielestäni Inka ansaitsee sisaruksia, jos ei muusta syystä niin vaikka siksi, että hänellä olisi aikuisena joku jonka kanssa valittaa äidistä, joka on traumatisoinut heidät omien neuroosiensa takia.

Olisiko sitten jotain muita syitä miksi en halua lisää lapsia? Ei muita kuin itsekkäitä. Entä jos uusi raskaus ei suju yhtä hyvin? Entä jos toinen synnytys ei suju yhtä hyvin? Entä jos en saa enää raskauskiloja karistettua (tähän rakas mieheni ystävällisesti kommentoi, että sitten olen jo niin vanha ettei sillä ole väliä)? Ja tärkeimpänä: entä jos en jaksa enää toisen lapsen vauva-aikaa? Niin ihanaa kuin se olikin, ensimmäinen vuosi Inkan kanssa oli todella raskasta. Silloin ei ole parisuhdekaan parhaimmillaan.

Ja sitten kaiken tämän päiväkotihässäkän uudelleen aloittaminen. Taas todella huono omatunto siitä, että täytyy laittaa lapsi hoitoon. Taas kauhea stressi siitä, miten lapsi sopeutuu. Taas hirveä ikävä, kun on päivät lapsesta erossa.

Onneksi päätöstä ei tarvitse tehdä juuri nyt. Mutta jotenkin olisi rauhoittavaa, jos sen päätöksen voisi tehdä. Joko tai.

Tai tulisi edes vauvakuume ja veisi kaiken halun rationaaliseen ajatteluun tässä asiassa! Sekin kelpaisi.