Pakko myöntää, että jotenkin on ollut puhti pois. Kiirettä, stressiä ja sairastelua, osa jopa omaani.  Illat työpäivien jälkeen ovat edelleen minimaalisen lyhyitä, ja ne on käytetty lähinnä nukkumiseen.

Viimeisellä Helsingin-reissullani sain hyviä vihjeitä Apinan hiomiseen. Toisenkin novellin palaset alkavat olla kohdallaan, ja sitäkin voisi alkaa kunnolla puhtaaksikirjoittamaan, jos vain olisi hieman enemmän aikaa. Miehen sukulaisen lähestyvät häät ja ylipäänsä kaikenlainen tulevaisuuden pohtiminen ovat saaneet taas innostumaan askartelun ajatuksesta, mutta sekin on käytännön tasolla jäänyt hyvin vähäiseksi. Noh, tällä viikolla on pakko pakertaa ainakin yksi kortti, katsotaan miten se jää päälle.

Nyt aamupalaa nassuun ja herättelemään neitiä päiväkotiin. Ja pyrin jatkossa tekemään hieman tiheämpiä blogipäivityksiä...

Niin, ja  Puhdistus on luettu loppuun. En oikein tiedä miten kommentoisin sitä. Varsinkin alku toi hyvin vahvasti mieleen näytelmän, selvistä syistä tietenkin, mutta jotenkin se silti hieman häiritsi. Lisäksi minulta kesti aika kauan ennen kuin olin niin uppoutunut tarinaan ja Adeliiden ja Zaran kohtaloihin, ettei sitä olisi enää voinut jättää kesken miettimättä miten siinä oikein käy. Tottahan siihen loppujen lopuksi huomasi olevan imaistuna niin tiiviisti ettei irti päässyt ennen viimeistä sivua, mutta silloinkin se oli hieman tuskaista. Johtui varmaankin tarinasta. Tai ehkä siinä oli jotain muutakin. Vaikea sanoa.

No, mikäs jäi päällimmäiseksi tunteeksi? En kyllä varsinaisesti ihmettele romaanin suosiota. Se oli vahva, ja kiinnostava. Ei sellainen, joka saa minut tarttumaan näppäimistöön, ei sellainen joka saa aivonystyrät kihelmöimään. Mutta kyllä siinä minullekin jotain oli, arvokas lukukokemus, enkä panisi pahakseni, jos opus löytyisi omasta hyllystäkin, niin että siihen voisi palata kun siltä tuntuu.

Sain hyvältä ystävältä lahjaksi Juha Itkosta, mutta miehen poissaollessa ei ollut sellainen olo, että haluan lukea parisuhteesta. Olen ehkä höperö, mutta sama se. Nappasin lukemiseksi taas Taivaalta pudonneen eläintarhan. Se tuntui hyvältä.

Paljon on suunnitelmia neljälle päivälle, saa katsoa mitä ehtii, kun päivät tulee kuitenkin istuttua töissä. Joka tapauksessa Apina pitäisi saada hiottua jonkinlaiseen kuosiin, ja jos vaikka saisi kaivettua skräppäysjuttujakin autotallin perältä. Niin, ja tietysti kahviteltua kavereiden kanssa, kun kerrankin ei ole kauhea kiire töistä kotiin.

Sitten matea ja voileipää, katsotaan josko sen jälkeen  pystyisi tekemään muutakin kuin tuijottamaan ihmetellen tyhjää taloa.

Olisikin ihanaa, jos olisi joku sellainen, jolla ei olisi mitään motiivia arvostella tekstiä suuntaan eikä toiseen. Joka voisi keskittyä tekstiin ja palautteen antamiseen mahdollisimman neutraalilla tavalla. Ja jolta voisi ottaa palautetta ilman, että siihen sotkeutuisi muita tunteita. Loukkaantumista, tai epäilystä että kehut eivät ole aitoja.

No, palautteeseenkin täytyy vain tottua. Liian vähän kokemusta, mitä ilmeisimmin.

Kovasti haaveilen edelleen kirjoittajaseurasta. Mihin on kaikki kirjoittavat kaverit kadonneet, vai oliko niitä edes?

Sitten vähän muustakin aiheesta: Juttelin Inkalle kun luimme karttakirjaa, että kävin Intiassa ennen kuin minä ja isänsä teimme hänet. Inka totesi siihen, että eikun hän ja isi tekivät minut. Ja niinhän se on. En ollut äiti ennen sitä. Tekivät minut kuulema kuin lumiukon. Hassut on jutut neidillä :D

Oudosti samankaltainen tarina kuin Rooibosilla. Mikä lie sama kipinä lennähtänyt meidän molempien luokse. Tarttukaa kynään ihmiset, sitä on nyt liikkeellä!

Päivitin myös RSS-syötteet. Tajusin tässä pari päivää sitten, että siirtyessäni lukemaan blogeja kännykän kautta unohdin pari tärkeää blogia. Ken tietää mitä kaikkea olen missannut. Noh, ei kun mukaan junaan vaan. Pari uuttakin löytyi. Kiinnostavaa.

Vielä muutama sananen muistiinpanoihin. Näemmä kirjoittaminen onnistuu näin seisaallaan keittiön sivupöydän ääressäkin, jos ihan oikeasti haluaa.

Seuraavaksi siis Puhdistus.

Kyse on siis tästä:
    1.    Tämä haaste sai alkunsa Satakielen sanoin - blogista. Kerro kuka sinut haastoi.
    2.    Kirjaa ohjeet ja liitä tunnustuskuva blogiisi.
    3.    Valikoi kirjoituksiesi joukosta onnistunut teksti, josta olet syystäkin ylpeä. Teksti voi olla esimerkiksi runo, novelli tai katkelma romaanista.
    4.    Luonnehdi valitsemaasi tekstiä yleisluontoisesti. (haiku, eläinsatu, dialogi, maisemakuvaus jne.)
    5.    Listaa ainakin viisi tekijää, jotka tekevät tekstistä onnistuneen.
    6.    Lähetä haaste kommentin muodossa eteenpäin niin monelle kirjoittajaystävällesi kuin itse haluat.

Haasteen antoi siis Hippiehurrey, kiitokset siitä! :) Kuvaa en saanut jostain syystä liitettyä, ja päätin olla tappelematta sen kanssa, että saisin vihdoin vastattua tähän... Tekstin valitseminen oli kyllä aika haasteellista. Olen joskus aikoinani kirjoittanut parikin runoa, joihin olen edelleenkin tyytyväinen, ja lyriikoitakin löytyy, joita voisin mielelläni kehua. Mutta proosapuoli on hieman hankalampaa. Ensinnäkin aineistoa on paljon vähemmän, enkä oikein osaa kehua mitään keskeneräistä. Haasteessa sanotaan, ettei tekstin tarvitse olla proosaa, mutta ehkä tästä on eniten hyötyä oman kirjoittamisen kannalta, jos valitsen proosatekstiä. Joten valitsen siis ensimmäisen kohtauksen, jonka olen työn alla olevaan tarinaan kirjoittanut.

1. Katkelman ensimmäiset sanat ovat minusta erityisen kiinnostavat, ja uskon, että ne saavat lukijan kiinnostumaan päähenkilöstä ja tarinan jatkosta.
2. Katkelmassa on muutamia lauseita, joista pidän erityisen paljon. Ne ovat mielestäni onnistuneita, luovat oikeanlaista tunnelmaa oikeassa paikassa, ja ovat sujuvia, leikitteleviä, moniulotteisia.
3. Katkelma luo mielenkiintoisen jännitteen kahden päähenkilön välille, joka saa lisämaustetta kun henkilöiden sukulaisuussuhde paljastuu.
4. Heti ensimmäisissä sanoissa luotu tunnelma kestää koko katkelman ajan. En sorru jaaritteluun, selittelyyn tai venyttämiseen.
5. Kohtaus toimii mielestäni loistavana alkuna. Joko koko tarinan tai mahdollisesti uuden luvun. Kuitenkin alkuna. Tätä ei voisi laittaa minkään keskelle.

Kolme oli helppo keksiä, viiden kanssa sai tehdä töitä. Tämä sai kyllä miettimään omaa kirjoittamistaan moneltakin kantilta. Sitä, miten paljon helpompaa runojen ja lyriikoiden kirjoittaminen on. Että pitäisikö tässä nyt niin sanotusti vetää johtopäätöksiä.

Ja haasteeseenkin olen vastaamassa. Siihen vain menee yli 2 minuuttia, mikä tuntuu olevan maksimiaika rauhassa koneella.

Ja sain myöskin lahjaksi käteisvaroja tatuoinnin laajentamiseen. Kyllä minua nyt hemmotellaan! Kysyin jo aiemmin miehen kaverilta piirtäisikö tämä minulle kuvan. Vielä kun keksisi jonkun aiheen.

Sitä tuli sitten siirryttyä seuraavalle vuosikymmenelle. Teen sen aina pari viikkoa ennen muuta maailmaa. Myöhästyneet onnittelut synttärikaimallekin :) Minä sain hemmotteluviikonlopun lahjaksi mieheltä. Sen verran tiesin etukäteen, että hotelli oli varattu, ja hyvä ystävä sai kunnian valita ruokapaikan. Tiesin kuitenkin, että jotain hienoa on odotettavissa, enkä siis oikeastaan yllättynyt kun löysin itseni Kämpin yhdeksännestä kerroksesta -- tosin tyytyväisempi en silti olisi voinut olla. Shampanjaa ja mansikoita, jälkimmäiset tosin eivät tähän vuodenaikaan kaikkein parhaimpia olleet. Shampanja maistui kuitenkin hyvin chilipähkinöidenkin kanssa ;)

Samin ravintovalintakin oli oiva -- vaikka sinne ei ensin meinannutkaan päästä sisään. Pikaisen puhelinsoiton jälkeen ovet kuitenkin avautuivat, mikä lie käytännön pila ollut ohikulkijalta. Samilta sain myös lahjaksi Absolute Promethea Book I:n. Komean näköinen opus. Sain Murakamin aamupalalla päätökseen, joten taidan napata Promethean kainalooni ja painua pehkuihin.

Sitten tajusin tänään, että sen sijaan että kiroaisin työmatkoilla niitä jotka ajavat 80km alueella seitsemääkymppiä, voisin käyttää senkin ajan hyödyksi ja miettiä tarinaani. Mitään kovin suureellista siinä on turha miettiä, niitä kun ei pääse heti kirjaamaan ylös eikä töissä varmaan katsota hyvällä jos käytän ensimmäisen puoli tuntia omien muistiinpanojen kirjoittamiseen. Mutta jotain ongelmakohtia voisi miettiä. Tänään kävin yksin lounaalla ja heti tuli muutaman hyvä idea mieleen. Joten eteenpäin mennään -- ainakin ajatuksen tasolla. Vielä kun saisi kirjoitettuakin.

Joo, sitten pari muistiinpanoa ja nukkumaan. Onneksi huomenna on perjantai... 

No okei, on siinä kaikenlaisia muitakin juttuja, jotka tuntuu kivoilta. Osa niistä on jopa välttämättömiä, kuten peruutustutka ja meikkipeilit. 

Siellä reissullani kyllä taas mietin, että jos kerran täytyy olla pois kotoa, saa ikään kuin olosuhteiden pakosta kirjoituslomaa, niin miksi minä sitten vaan murehdin enkä kirjoita?? Niin tyypillistä, ja on niin hankalaa saada se mielentila käännetyksi kirjoittamiselle suotuisaksi. Mutta onnistuin kuitenkin. Pari sivua sain kirjoitettua mielestäni aika hyvää tekstiä. Hieman ehkä eri äänellä kuin muu tarina tähän asti, mutta äänen valitsemisen kanssahan olen painiskellut aikaisemminkin. Ajattelin nyt sitten katsoa ja kokeilla, ja päästä irti ajatuksesta että se pitäisi heti päättää.

Lueskelen muuten tällä hetkellä Haruki Murakamin Kafka rannalla. 116 sivua takana, ja hienolta vaikuttaa.

Onneksi kello tikittää koko ajan eteenpäin, ja huomenna pääsee kotiin. Neidin kanssa iltapalalle, ja torstaiaamuna töihin. On tämä surkeaa.

Tiedän, että se on tyhmää, mutta niin se vain on: minä toivon ajan kuluvan nopeasti, että huomaisin kaiken menneen hyvin.

Silloin kun "kaikki muut" liittyivät sinne ja sähköpostiin sateli pyyntöjä ystäviltä, minä pysyttelin tiukasti erossa koko touhusta. Oli jokseenkin ärsyttävää, että jollet ollut naamakirjassa, et ollut oikeastaan edes olemassa, tai ainakaan sinulla ei ollut yhtään ystävää. Pikkuhiljaa sitä on kuitenkin alkanut miettiä, että se saattaisikin olla aika toimiva kanava pitää yhteyttä siskoihin ja Ruotsissa asuviin perheenjäseniin, ne kun siellä kuitenkin koko ajan roikkuvat. Ja nyt on sitten pienen ajan sisällä kolme kaveria kysynyt olenko siellä, ja kaksi näistä on itsekin juuri liittyneet (niin että se siitä "kaikista muista").

Joten ehkä annan periksi ja kokeilen. Tuskin siihen nyt niin pahasti onnistuu koukkuuntumaan, että muu elämä jäisi, sellaiset ajat kun se olisi ollut mahdollista ovat kauan sitten tallautuneet jonnekin perhe-elämän jalkoihin.

Olen jo keksinyt muutaman hyvän kriteerin. Tai oikeastaan vain yhden, jonka olen onnistunut muotoilemaan mielessäni muutamallakin eri tavalla ajellessani Turku - maaseutu -väliä. Haluan siis sellaisen auton, joka ei pelkää mennä yli kuuttakymppiä. Siis ei millään pahalla punto-rakas, mutta sinua ei vain ole tarkoitettu menemään 80km/h. Mutta ei se mitään. Ei kaikkien tarvitse olla samanlaisia. 

Miehellä on sitten muutama muukin kriteeri: vetokoukku, ilmastointi. Ovien lukumäärää, mittarilukemaa, vuosimallia jne. Ja itse asiassa minullakin. Automaatti olisi kiva, mutta toisaalta mieluummin en opi pois manuaalivaihteista. Isompi saa olla kuin tuo Punto, että tulee hieman lisää valheellista turvallisuuden tunnetta tuolla liikenteessä. Kulutustakin pitää hieman jo katsoa.

Löysin jo yhden minkä voisin ottaa. Mies meinasi että mennään katsomaan, mut eikös ne voisi sen postissakin lähettää?

Minähän en kannata ylimääräisiä lääkkeitä tai rokotuksia. Mietin pitkään ja hartaasti mitä teen tämän rokotuksen kanssa, enkä vieläkään tiedä kumpi olisi se oikea päätös, ottaa vai jättää ottamatta. Yksi siskoista otti kaikille lapsilleen, toinen jätti ottamatta. Naapurini, joka oli asiasta aivan yhtä epävarma kuin minäkin, päätti myös ottaa sen lapsilleen. Eräs ystäväni oli onnekas: miehensä päätti että se otetaan, eikä suostunut vastaväitöksiin, joten ystäväni ei tarvinnut päätään asialla vaivata.

Minun päätökseni syntyi lopulta töihinpaluuni pohjalta. Todennäköisyys sille, että Inka saa sikainfluenssan kasvaa huomattavasti päiväkodissa. Pikavisiitti paikalliselle terveysasemalle (pikkupaikkakunnan etuja: ei tietoakaan kymmenien metrien päähän kiemurtelevista jonoista), ja se oli siinä. Illalla nousi hieman lämpöä, yöllä neiti oli jo tulikuuma. Toivoin, ettei tyttö olisi kuulunut siiihen reiluun 10%:iin, jolle tällaisia oireita kuulema tulee. Mutta panadolin avulla kuume on laskenut 37,1:een, eli eiköhän tämä tästä. 

Ja sitten kävi niin hullusti että taisin päästä töihin. Tai siis eräänlaiseen työvoimapoliittiseen koulutukseen, mikä kyllä käytännössä on työntekoa ilman palkkaa... Mutta tähtää ihan vakituiseen työpaikkaan, ja joka tapauksessa siinä saa työkokemusta, vieläpä alalta jolta minulla ei kokemusta vielä varsinaisesti ole. Kysessä on siis jonkin sortin alanvaihto, jos niin voi sanoa kun varsinaista alaa ei ole entuudestaan.

Muutoksia, lisää muutoksia. Minä kun olen niin hyvä niissä. Ja taas täytyy laittaa Inkakn hoitoon, mikä on aina inhottavaa. Mutta ehkä tämä tästä. Töihinhän tässä on haluttu. Eikö niin?

Laulaminen on edelleen erittäin mieluista. Laulattamaan alkaa vähän joka paikassa, varsinkin keinussa. Autolla ajetaan varovarovasti on lempparibiisi, Putte-possun nimipäivän sävelellä tykätään keksiä kaikenlaisia omia sanoituksia. Naapurin Roope-poika ei kyllä ollut ensitapaamisella leikkipuistossa mitenkään erityisen mielissään Inkan laulamisesta, mutta onneksi toisella kerralla lapset löysivät jo yhteisen sävelen (noin niinkuin kuvaannollisesti), ja leikkivät jo innoissaan yhdessä. Ainakin yksi kaveri on siis jo löytynyt uudesta asuinpaikasta!

Värittäminen on edelleen pop, ostin tytölle My Little Pony -puuhakirjan ja jokunen tehtäväkin ollaan sieltä tehty. My Little Pony (Inka sanoo Mas houni) on yksi joululahjatoivekin. Autojen ja palapelien ja kirjojen ja kaiken maailman leluhärpäkkeiden lisäksi. Osaa sitä tuon ikäinen jo haluta kaikenlaista.

Mitäs muuta. Neiti nukkuu omassa huoneessaan, viime yönä nukuin koko yön miehen vieressä, mitä nyt kerran kävin laittamassa peittoa ja laulamassa unilaulun tai kaksi uudestaan. Muina öinä olen nukkunut puolet ajasta neidin huoneen lattialla patjalla, mikä siis sinällänsä on ihan sama, kun omassa makuuhuoneessakin on pelkkä patjamajoitus ennen kuin vihdoin saadaan iiihanat tempurit ja uusi sänky, milloin ne oikein tulee...

Ja yllättäen neidistä on myös kuoriutunut aikamoinen saunoja. Itse olen oppinut saunomaan vasta aikuisiällä, joten minulle keskilauteilla istuva pikkupirpana on aikamoinen ihmetys. Mutta siinä se vaan keikkuu, pitelee poskiaan ja ihastelee saunan pesästä vilkkuvia liekkejä.

Mutta sellainen ei-niin-pikainen-mutta-suhteellisen-lyhyt päivitys tällä kertaa (tämän kirjoittamiseen meni monta tuntia kun saa kirjoitettua kaksi minuuttia kerrallaan). Pian lähdetään neidin kanssa vanhalle talolle lattioita pesemään, ja sitten, hyvällä tuurilla, voidaan vihdoin ilmoittaa uudelle asukille että tervetuloa raahaamaan omat kamppeet sisään!

Ja runollisuudestaan huolimatta tässä on kirja, jota voin hyvin suositella miehellenikin, joka nyt ei runoista juuri perusta.

"Se oli tavallinen ruskea kerrostalo, josta se ruskeus kuitenkin jollakin lailla teki isomman kuin se tosiasiassa oli, se vähän niin kuin pullistui kohti. Sade ei ollut kastellut seinää vielä kokonaan, ikkunanpielistä ikään kuin kaksiulotteisesti roikkuvat märät maskaramaiset vanat saivat sen näyttämään joltain kauhealta perhepotretilta, joka on päätetty ottaa ja ripustaa seinälle siitä huolimatta, ettei valokuvaaja ole lukuisista yrityksistä huolimatta onnistunut tyrehdyttämään suvun naisväen kyyneliä." Mikko Rimminen, Pussikaljaromaani.

Oli muuten kamalaa kun käytiin hakemassa uusi telkku ja pesutorni. Kun ne miehet raahasi sieltä varastosta pakettiautoon ensin 46" Panasonicin ja sitten LG:n pesutornin, niin se näytti kyllä ihan siltä kuin vaimo olisi sanonut: "Fine, saat uuden telkkarin jos mä saan uuden pesutornin!" Eikä se mennyt niin! Honest. Niiden viihdearvohan on täysin eri luokkaa, kyllä mä sanoisin sitten vähintään että saan samalla summalla kirjoja tai askartelujuttuja kuin pesutornin :D

Ja niin, tässä hässäkässä on jäänyt kertomatta sellainen pikkuseikka, että mullakin on nyt iPhone!! Mies päivitti omansa uuteen ja minä sain vanhan. On kuulkaa ihanaa kun saa puhelimella surffia ja seurata twitteriä ja whatnot.

Oon muuten ihan koukussa Twitteriin, vaikka minulla ei olekaan siellä kun muutama seuraaja -- joista suurin osa vielä on sellaisia, etten tiedä miten ovat eksyneet seuraajikseni kun en kyseisiä henkilöitä tunne ja ovat vielä ulkomaalaisiakin. No, kirjoittelen kuitenkin miehelle ja kaverille :P

Joo, sitten pitäisi kai poistaa roikkuva lapsi niskasta ja alkaa harkita kauppaan menoa.

Rikoin siis tuossa kuukausi sitten selkäni. Tai siis oikeastaan kaikkihan alkoi jo joskus kesällä, kun rikoin jalkani ja kävelin kuukauden verran kummallisessa asennossa ettei jalka sattuisi. No, sekä jalka että selkä paranivat, periaatteessa, mutta about kuukausi sitten kun otin Inkan istuinta autosta venäytin jotenkin selkäni. Ei se heti paljoa sattunut, vasta muutaman päivän päästä (kun en tietenkään välissä mitään levännyt) alkoi särky olla jo todella kovaa ja säteillä jalkoihinkin. Siinä vaiheessa kovempikalloinenkin tajuaa olla haravoimatta ja nostelematta painavia esineitä -- minäkin lopetin heti seuraavana päivänä.

No, koko jutun pointti oli siis se, ettei selkä ole vieläkään kunnossa. Mikä tekee tästä muuttamistouhusta entistä ikävämpää. En saa edes olla huomenna kantoapuna, mikä on muuttamisessa yksi hauskimmista hommista. Piha on kullankeltainen, mikä sinänsä on oikein kaunista ja mukavaa, mutta ei sitä oikein tuollaisena kehtaa uudelle omistajalle jättää. Mutta kun selkä tosiaan ei kauheesti innostu haravoimisesta.

No, joka tapauksessa muutto on huomenna. Viimeistään siinä vaiheessakun mies otti seinähyllyt alas ja minä pakkasin vaatteita laatikoihin iski todellisuus. Tämä koti -- jossa olen asunut toiseksi pisimmän ajan elämässäni! -- on hyvin pian historiaa. Olen tykännyt asua täällä, tämä on hyvä koti. Toivottavasti uusi on vieläkin parempi.

Mutta on tässä hyviäkin puolia. Muuttaessa löytää tavaroita, joita ei edes muistanut hukanneensa.

Tämä postaus jää nyt lyhyeksi, koska erittäin kuiva Crowmoor väsytti minut, ja taidan painua pehkuihin. Ai niin, liityin Twitteriin. Viimeistään siinä vaiheessa kun nämä sivut saadaan päivitettyä, näkyy tweetit täälläkin. Milloin se sitten tapahtuu, sitä en tiedä. Asia oli viimeksi tapetilla joskus puoli vuotta sitten. Huhuu kultsi, missä mennään?

Tai sitten tänään matkalla kotiin. Olin jo päässyt Jääskeläisen kirjassa kolmanteen novelliin, Missä junat kääntyvät. Luin Ruupertin kuvausta hänen ja isänsä retkestä junaraiteille, missä eräs juna poistui kiskoilta ja yritti ajaa heidän päälleen, ja tunsin Ruupertin kauhun. Havahduin katselemaan ympärilleni. Junassa. Huono novellivalinta. 

Niin, olin pari päivää katsastamassa pääkaupunkiseutua. Eipä siitä tullut nähtyä juuri muuta kuin Suomen suurin tietyömaa, mutta kuitenkin. Tänään bussissa kohti Pasilan asemaa vastapäätä istui pari nuorta miestä, joista toinen on kuulema tulossa tyttöystävänsä kanssa viikonlopuksi kaupunkilomalle Turkuun. Kohteliaan kuuloisesti miehet yrittivät muistella mitä ihmeen näkemistä Turussa on. Ajattelivat kuulema käydä katsastamassa sen linnan, ja sitten baariin. Siinäpä se sitten aika pitkälti onkin. Vieressä istui etäisesti Jääskeläistä muistuttava poika joka lueskeli kvanttifysiikan alkeita.

Huomenillalla tai viimeistään torstai-aamuna pitäisi mennä takaisin. On kurjaa jättää Inka, onneksi sovin treffit hyvän ystäväni kanssa, johon pidän aivan liian vähän yhteyttä.  Ja niin, töitähän tällä reissulla metsästetään. Aika epätodennäköisltä näyttää, mutta onpahan jotain tullut tehtyä. 

Pitääpä olla tarkkana kun seuraavan kerran ryhtyy käännöspuuhiin.

Onneksi Kirjoittajatreffeillä kirjoiteltiin juonesta, ja päätin eilen illalla kokeilla Kallen "kaavoja uhmaavaa metodia novellin juonen laatimikseksi". Siinä sitä todella väsyneenä kirjoittaessani tajusin, että olen tehnyt samaa aikaisemminkin. Ihan hyvä keino. Periaatteessa. Jos vaan on hajuakaan siitä mitä tekee.

Ei siitä eilen oikein mitään tullut, olin niin väsynyt enkä viitsinyt uhrata yöunia noudattamalla sitä teenkeittämisohjetta. En käynyt miehen viskikaapillakaan vaikka teki mieli. Kirjoitin muutaman kohdan ja menin nukkumaan. Sainpahan pään auki. Toivottavasti. 

Löysin vihdoin kirjastosta Jääskeläisen Taivaalta pudonneen eläintarhan. Sitä ennen luen kuitenkin loppuun Mikko Rimmisen Pölkyn. Tykkäsin miehen runokokoelmasta Jännittävää olisi nähdä pihalla lintuja, ja kirja on kyllä samansävyinen, jos oikein muistan kun runokirjan lukemisesta on jo vuosia. Minulla on kyllä selvästi meneillään joku nuorten (tai sinne päin) suomalaisten miesten kausi. Noin niin kuin kirjallisuudessa siis.

Tavallaan tekisi mieli kirjoittaa, mutta en vain saa sitä itsestäni irti. Nyt on tällaista.

Yhden katselukerran jälkeen. Joku kokeneempi voisi kertoa, oliko näin nopea päätös järkevä, mutta sellainen nyt joka tapauksessa tuli tehtyä. Tuli myös todettua, että talonvalintakin on siis hyvin pitkälle tunnepäätös. Niin kuin autonkin valinta. Totta kai järki pitää olla mukana, molemmissa. Mutta jos perusasiat on suurin piirtein kunnossa, mikään suuritöinen tai muuten keskeinen asia ei ole rikki, pielessä tai puutu kokonaan,  niin ohjat ottaa tunnepuoli, joka kertoo onko talossa kotoinen olo, voisiko siellä kuvitella asuvansa ja olla jopa onnellinenkin. Ja siinä vaiheessa kun talosta saa sellaisen fiiliksen, ei muissa taloissa pahasti tökkineet asiat enää olekaan kynnyskysymyksiä. Mitä sitten jos keittön kaapit eivät ole mieluiset, olohuone on hieman hullun mallinen ainakin nykyiselle sohvalle, enkä saa päätettyä mistä makuuhuoneesta tehdään Inkan huone, mistä työhuone ja mistä makkari? Kyllä ne siitä selkenee. Tämä tuntuu kodilta.

Ja ihmeen vähän on tullut mietittyä sitä tosiasiaa, että velkamääräni kasvaa tässä touhussa melkoisesti. Nykyisen talonhan mies omistaa ihan itsekseen -- minä tietenkin avioliiton kautta joo, mutta velkataakka on ollut yksin miehen. Nyt minäkin otan osan kantaakseni, miehen velka pienenee ja minäkin alan kunnon kansalaiseksi ja sidon itseni pankkiin ainakin pariksi vuosikymmeneksi.

Olen ollut koko viikon ihan tajuttoman väsynyt. Herääminen on melkein ylivoimaista, ja pää on koko ajan tukossa. Kurkkukin on hieman kipeä, mutta siihenpä ne flunssan oireet sitten loppuukin. Rasittavaa, saisi loppua jo.

Toinen mielenkiintoinen keskustelu on eettisen neuvoston päätöksestä, etteivät ateistibussit ole hyvän maun vastaisia. Sitä olen tosin ehtinyt lukemaan vasta pari sivua, mutta ateistina on mielenkiintoista, vaikkakin välillä masentavaa, lukea uskovaisten ja ateistien/uskonnottomien välistä "vuoropuhelua". Sitä se parhaimmillaankin on, sillä keskusteluksi sitä ei voi sanoa yhteisten käsitteiden ja sovittujen merkitysten puuttuessa. Edes kaikki ateistit eivät ole samaa mieltä siitä, mitä ateismi on: ovatko ateistit uskonnottomia vai onko uskonnottomuus jotain muuta, erotetaanko agnostisismi ja ateismi toisistaan vai voiko joku olla sekä ateisti että agnostikko yhtä aikaa. Ja siitäkös uskovaiset riemastuvat, vaikka yhtä paljon, ellei enemmänkin, on tapoja olla uskovainen kuin olla olematta.

Kolmas, ja ehkä mielenkiintoisin keskustelu on Kaari Utrion provosoiva keskustelunavaus vanhusten eutanasiasta. On selvää, että tällainen kommentti herättää tunteita, mutta ihmiset voisivat silti pysähtyä miettimään mitä Utrio oikeastaan sanoi, ja mitä ehkä sanomisillaan tarkoitti, ennen kuin heittävät kaikki Utrion kirjat hyllystään roviolle. Minä en tietenkään tiedä mitä Utrio todella tarkoitti, voihan olla että rouva kirjaiija haluaisi todella jakaa kaikille "kuolemanpillereitä" 70-vuotislahjaksi. Vaikea kuitenkaan uskoa, että hän ihan näillä linjoilla liikkuu. Kenenkään virkeän, hyväkuntoisen yli 70-vuotiaan tuskin tarvitsee pelätä, että Utrio tai kukaan muukaan tulee työntämään väkisin mitään unipillereitä kurkusta alas. Utrio ei kuitenkaan ole yksin huoliensa kanssa. Suomessakin on monia, nuoria ja vanhoja, jotka kammoavat ajatusta joutua vuosiksi tai edes kuukausiksi makaamaan sänkyyn parantumattomasti sairaana ja väsyneenä, likaisissa vaipoissa ja täynnä makuuhaavoja, kun kukaan ei ehdi tulla pesemään tai käyttämään pihalla. Saatika sitten jos järki on mennyt, ja lojuu kuola valuen yhteiskunnan ja perheen elätettävänä, yksin, kun kukaan ei halua tulla katsomaan ettei muistaisi äitiä tai mummoa kattoon tuijottavana puolivihanneksena.

Ajatus läheisen kuolemasta on kammottava. En halua edes ajatella tilannetta, jossa oma äitini olisi niin vanha ja sairas, ettei hän pääsisi enää liikkumaan, ei jaksaisi ajatella, olisi jo puoliksi mennyt. Ajatus siitä, että hänelle annettaisiin "ystävällinen unipilleri" sellaisessa tilanteessa, on yhtä lailla sietämätön. Mutta kun ajattelen itseäni samassa tilanteessa, tiedän, mitä haluaisin. En minä sano, että tuollaisia pillereitä pitäisi ottaa käyttöön, mutta kyllä minä haluaisin mieluummin kuolla pois kuin jäädä kitumaan. Ja sama oikeus on niillä joita me rakastamme, vaikka kuinka emme haluaisi että he lähtevät.

Vaikeita aiheita ja hyviä keskustelunavauksia. Mutta onko keskusteluiden sävy jotenkin muuttunut, ovatko aiheet käyneet arveluttavammiksi, vai onko aina ollut niin, että mistään ketään järkyttävästä ei saisi puhua? Kaikki nämä aiheet ovat sellaisia, joista moni on  loukkaantunut verisesti. Varsinkin kahdella ensimmäisellä keskustelulla on sekä fanaattisia puolustajia että fanaattisia vastustajia. Ainahan hedelmällinen keskustelu on ollut vaikeaa, ja keskustelupalstoila siihen ei useimmiten edes pyritä, mutta laajempaa yhteiskunnallista keskustelua kaikista näistä aiheista tarvitaan. Eikä se onnistu, jos kaikki osapuolet nostavat muurit pystyyn, suojautuvat mitä erilaisimpien defenssimekanismien taakse piiloon ja kieltäytyvät kehittelemästä ratkaisuja, jotka ovat kestäviä ja mahdollisimman monet huomioon ottavia.

Nyt minä painun siivoamaan mehukellaria. Jatkakaa keskustelua, olkaa hyvä!

Eli talo on myyty ja toisesta tehdään tänään tarjous. Sijainti on hieman kauempana kuin oli tarkoitus, mutta talo ja sen piha ovat todella mieluisat, ja hinta ei hirvitä. Ystävän kannustus lievensi stressiä, eikä tässä nyt ihan keskelle ei-mitään olla muuttamassa. Maisemanvaihdostahan tässä etsittiinkin. Tai mies ainakin etsi.

Kyllä silti mietityttää, Inkan kannalta. Mutta tilanne olisi sama muutettaisiin mihin tahansa. Eiköhän se siitä. On siinä kuitenkin niin paljon hyviä puoliakin, vaikka sitten ei enää asutakaan sellaisen kaupan vieressä, jossa on pallomeri...

Ainakin kirjallisuudessa tulee usein vastaan ajatus, että kaikilla ihmisillä on jokin traaginen piirre, jokin ominaisuus, joka määrittelee heidän tulevaisuutensa, sen, tulevatko he onnistumaan vai epäonnistumaan elämässään. Vuosikausia minun traaginen piirteeni oli valtava halu kontrolloida itseäni. Onko ihme, että kiinnostuin buddhalaisuudesta. Meditaatiossa pyritään saamaan sisäinen rauha, saavuttamaan tila jossa mikään ulkoinen ei heilauta. Tyyneys, harmonia. Viileys. Kuinka tylsää.

Minä en ole viileä ihminen. Minä olen tulinen ihminen. Kun minä tulistun, lämmitän kaiken ympärilläni. Kysykää vaikka rakkalta mieheltäni. Häntä ei saa kovin helposti suuttumaan, mutta kyllä minä siinä onnistun.

Se syy, miksi oikeasti aikoinani kiinnostuin buddhalaiseuudesta, oli ajatus kultaisesta keskitiestä. Ja siitä ajatuksesta en ole luopunut vieläkään. Yritin niin kauan pitää kaikki humisevat ja sekasortoiset tunteeni kurissa, että väsyin, masennuin, ja lopulta kyllästyin. Nyt en enää yritä työntää kaikkia tunteitani jonnekin taka-alalle, enkä suostu ajattelemaan, että ne olisivat aina vääriä tai kiellettyjä. Yritän löytää jonkinlaisen kultaisen keskitien. Yritän pitää hermoni kurissa, mutta suuttuakin saa, ja jos vituttaa niin vituttaa. Opettelen pitämään tulisesta luonteestani, koska voimakkaat tunteet eivät ole aina huono asia. Yhtä voimakkaasti minä rakastan, yhtä voimakkaasti olen onnellinen.

Ja hei, ajatelkaa nyt millaista tekstiä minä kirjoittaisin, jos olisin koko ajan tyyni ja seesteinen!

Eilen käytiin sitten leffassa, kun kerran vapaa ilta oli. Romanttisen viikonlopun leffavalinta oli Tarantinon natsientappopätkä Kunniattomat paskiaiset. Tarantino ja Brad Pitt, eihän sellainen voi mennä pieleen. Ja se olikin kolmas elokuva jota olen käynyt katsomassa joka sai aplodit. Minä istuin suurimman osan leffaa kädet hikoillen, hermostuneesti nauraen ja pahinta odottaen. En ole mikään teurastusleffojen ylin ystävä, ja tuon kokoisella valkokankaalla Tarantinotyylinen väkivalta oli sen verran sotkuista katseltavaa että suljin muutamaan otteeseen silmäni, ihan levollisten yöunien takaamiseksi. Suurin osa tapetuista kuoli nopeasti, ja sen suurempia ääniä päästämättä, vain yksi jäi mieleen kivuliaana ja erityisen surullisena. Mutta ihan koko aikaa silmiä ei tarvinnut pitää kiinni. Huumoria tosiaan riitti, teinit hörähtelivät ja kikattelivat jossain teatterin hämärissä, ja loimme miehen kanssa toisiimme muutaman huvittuneen katseen. Dialogia riitti, ja kuolevia natseja riitti. Tuli mieleen Hesarin perjantainen viikon kysymys: Saako poliitikkojen kustannuksella irvailla rajattomasti? Saako natsien tappamisella mässäillä rajattomasti? Kyllä saa. Nyt ei aleta hurskastella.

Ehdottomasti mieleenpainuvin hahmo oli tietenkin Hans Landa (Christoph Waltz), puistattava natsi joka sai ansionsa mukaan. Mutta myös Shosanna Dreyfus (ihana Mélanie Laurent), juutalaistyttö joka pääsee kostamaan natseille. Pakko muuten sanoa, että Tarantinon leffoissa riittää vahvoja naisia, sitä jos mitä on ilo katsella. Ja sitten on sitä överiksi heitettyä teurastusta, järjetöntä komiikkaa, ja tavikselle käsittämätöntä sisäpiirijuttua. Mm. Plaza.fissä on aika hyvä arvostelu leffasta. Suomen Kuvalehden sivuilla taas on Christoph Waltzin mielenkiintoinen haastattelu. Erityisesti mieleen jäi Waltzin vastaus kysymykseen pelkäsikö hän, että elokuvasta tulee mauton väkivaltafantasia. Waltz sanoi, että mukakorrektit elokuvat on tehty taputtamaan katsojia olalle ja vakuttamaan meidät siitä, että olemme oikeassa eikä asiaa tarvitse sen enempää pohtia. Tämä elokuvahan on vaihtoehtoinen todellisuus, juuri sellaisestahan minä tykkään. Epärealistinen kerronta voi kertoa todellisuudesta yhtä paljon, joskus enemmänkin, kuin realistinen. Vääristelty historia saa meidät väkisin miettimään enemmän kuin se, mihin olemme jo tottuneet. Okei, tämä ei ehkä ole Tarantinon tarkoitus, ja Kunniattomat paskiaiset on tietysti ennen kaikkea viihdettä, mutta tuo vain kommenttina niille, jotka arvostelevat elokuvaa realismin puutteesta.  

Kaiken kaikkiaan, hyvä leffa, josta on keskusteltu miehen kanssa vielä tänä aamunakin. Jos hermot kestää natsien pään paukuttelun pesäpallomailalla jättikoossa, suosittelen pätkän katsomista teatterissa, mutta kyllä tämä toimii ihan kotisohvallakin, jos välillä mielii käydä jääkaapilla tai leikata varpaankynsiä.

Tämä kirjahan koostuu kuudesta tarinasta, toinen toistaan oudommasta ja absurdimmasta. Ennen kaikkea minua viehätti upeat kehitelmät vaihtoehtoisista todellisuuksista, nehän minua ovat aina kiinnostaneet. Eniten pidin ehkä toiseksi viimeisestä tarinasta, Katalalähteentien sotilashallituksesta. Myös ensimmäinen jäi mieleen, Vapauden kaiho 2012. Ihmiskunnan asioita päättäviä supertietokoneita, julmia sekopäitä parantamassa maailmaa, pilvien päälle leijuvia lapsia. Ihanan eläviä mielikuvia, näin kaikki tarinat mielessäni selkeinä ja mielipuolisina. Suosittelen kaikille jotka sellaisesta tykkää.

Seuraavaksi on vuorossa kunnon sf-tykitystä: Ted Chiangin Stories of Your Life and Others. Pitäähän sitä välillä enkuksikin lukea.

Talossa on oudon hiljaista, Inka on toista päivää taas päiväkodissa. En halunnut luopua päiväkotipaikasta, kun hain erästä opiskelupaikkaa, että jos vaikka sen saisi. Tai jos vaikka pääsisi töihin, onhan sekin periaatteessa mahdollista... Ja pari viikkoa sitten Inka alkoi jo jutella päiväkodista, ja mielellään sinne meni. Tosin mieluummin olisi pitänyt äidinkin siellä, mutta ehkäpä hän taas tottuu..

Olen mietiskellyt, että onkohan tämä ihan hölmö aika talokaupoille. Toisaalta, jos pidämme pään kylmänä ja pitäydymme budjetissa, kuukausimenojen pitäisi tippua, mikä olisi oikein tervetullutta tässä tilanteessa. Ja jos olisin töissä, en tiedä riittäisikö minulta energiaa edes miettiä muuttamista. Joten vaikka tämä saattaa ensisilmäyksellä vaikuttaa kummalta, on tämä kuitenkin ehkä aika hyvä hetki.

Kirjoittamisesta en ole vieläkään saanut itseäni kiinnostumaan. Voisin nytkin mennä vaikka raivaamaan vinttejä, tai mitä sitä keksisi kun eilen tuli puunattua talo niin siistiksi.

Olin juuri syömässä välipalaa ja lukemassa Jani Saxellin Huomispäivän vartijoita. Siinä omituinen miekkonen tulevaisuudesta kysyi juuri Albert Camus'n unkarilaiselta rakastajattarelta oliko tällä sattumalta mukana helmitaulua.

Inka muuten haluaisi jo kouluun. Menisi sinne kuulema opettelemaan lukemista, laskemista ja pomppimista. Kirjaimet kiinnostavat kovasti, O-kirjan on helppo, ja monta muuta tunnistaa niihin liittyvän nimen perusteella: I on Inka, A on Anni, M mummu ja niin edespäin. Numerot muistaa 0-9, ja osaa laskea neljään. Kova on tiedonjano, ja kiire. Onneksi ei sentään tajua, että joutuu odottamaan vielä viisi vuotta ennen kuin pääsee kouluun. 

Rakas mieheni taivastelee, että olen harvinaisen taitava unohtamaan kännykkäni kotiin. Siitä ei ehkä uskoisi, mutta olen minäkin pelottavan riippuvainen siitä. Heitin tänään miehen kaverinsa luo Turun keskustaan leikkimään kitarasankaria. Unohdin tapani mukaan kännykän kotiin. Olimme hetken Inkan kanssa miehen kaverin luona, ja lähtiessä alkoi pieni pelko hiipiä mieleen. Mitä jos jotain sattuisi: auto hajoaisi, hukkaisin kotiavaimet, tai jotain pahempaa. Rappukäytävässä joku viereisestä asunnosta tullut nuori mies hymyili nähdessään Inkan ja jutteli hänelle. Kääntyi vielä katsomaan meitä ulkona. Minä herkesin vainoharhaiseksi, hoputin Inkaa autolle ja pois hämärtyvästä lauantai-illasta keskustan liepeillä. Kun ei ollut sitä kännykkääkään, millä soittaa apua.

===

Olen löytänyt itsestäni taas hyötyihmisen. Se on elänyt minussa aina. Vanhempani jaksavat muistuttaa kuinka lapsena en suostunut lähtemään kauppaan, ellei siitä ollut minulle mitään hyötyä. Näin aikuisena olen miettinyt, että olisikohan joskus kannattanut lähteä ja kokeilla josko rankumalla saisi kuitenkin jotain? Ehkä se oli turhaksi todettu keino, en muista.

Nyt asuntoesittelyn lähestyessä olen löytänyt laiskan olemukseni sisältä pienen tehopakkauksen. Siivoan pihaa, kellaria, jopa yläkerran romuhuonetta, joka on täynnä miehen tietokonesälää ja kaikkea mistä minun pitäisi pitää näpit erossa. Mutta tämä hyötyihminen kuulostaa paremmalta kuin mitä on. Keittiö on yhtä kaaosta, koska en viitsi siivota sitä vielä, kun alkuviikosta joudun kuitenkin puunaamaan sen ennen mahdollista näyttöä. Muutkin normaalit rutiinisiivoukset (joita en todellakaan ole tehnyt rutiininomaisen säännöllisesti) saavat odottaa, kun innostuksen puuskassani kaivan pihakiveytystä esiin ja poistan ylimääräisiä tavaroita seiniltä ja hyllyistä. Siivoan näemmä mielelläni, kunhan se on kertaluontoista. Ylläpitosiivoukseen minusta ei näytä olevan. Sama taitaa päteä moneen muuhunkin asiaan. Teen kyllä vaikka mitä, kunhan se on urakka, jonka saan joskus valmiiksi. Ruokaakin on hirvittävän tylsää tehdä joka ikinen päivä. Enkä teekään. Rakas mieheni kun on loistava kokki.

Edit. Kurkkasin taas vihdoin Kirjoittajatreffejä, yrityksenä saada taas kirjoitusvire päälle. "5 syytä viivytellä" -postauksen kommenteissa joku kirjoitti tarvitsevansa kaikkiin projekteihin jonkun toisen asettaman deadlinen. Ja muistin, että juuri sellainen olin koko opiskeluajan. Tein kaiken vasta deadlinen pakottamana, niin tunnollinen kuin olenkin. Ehkä tämä siivousinnostuskin on vain sitä. Joku on antanut minulle deadlinen, ja silloin minä saan aikaiseksi. Osasyy on varmaan myös tämä pitkittynyt loma, ja jonkun tavoitteellisen tekemisen puute. No, jotain hyötyä siitäkin.

===

Innostuksen puuskassani olen myös vihdoin alkanut käymään läpi vanhoja hesareita, joista mies uhkasi tehdä sieniä. Silmiin osui Talous-osion artikkeli kesäkuulta 2007. Sen otsikko on "Valtionvarainministerin painajainen: Mitä tapahtuisi, jos Suomen talous joutuisi taantumaan?" Niinpä.

Inka vei pari viikkoa sitten tuttinsa vauvaoraville (jotka antoivat runsaskätisesti vastalahjoja), ja sen jälkeen neiti ei ole suostunut nukkumaan päiväunia. Siinä on hyviäkin puolia. Tänään lähdimme aamupalan jälkeen kaupungille jokilaivoja katsomaan (neidin mielestä ne ovat hienoja mutta hieman tylsiä, kun niillä ei pääse purjehtimaan) ja lounastamaan miehen kanssa, eikä tarvinnut tuijottaa kelloa että ehtii kotiin päiväunille.

Tutista luopuminen on tosiaan mennyt melko hyvin, Inka ei juurikaan kysellyt sen perään, mutta unille rauhoittuminen on kyllä hankaloitunut. Ja päiväunille ei tosiaan nukahda enää ollenkaan, saa nähdä miten käy kun ensi viikolla menee taas päiväkotiin. Neuvolassa ja hammaslääkärissä kerrottiin, että "kaikki" ovat sanoneet, että jos olisivat tienneet miten helposti tutista vierottaminen käy, olisivat tehneet sen aikaisemmin. No, minä esitän eriävän mielipiteen. Ei ollut helppoa eikä kivaa, ja Inka jäi selvästi kaipaamaan sitä. Nih. Mutta niin, enhän minä tiedä miten vaikeaksi muut ovat sen etukäteen kuvitelleet :-P Ja joka tapauksessa, se on nyt tehty, eikä se enää tunnu harmittavan Inkaa kovinkaan paljon :)

Taloja on tullut katseltua enemmän kuin muistan. Tänäänkin käytiin katsomassa yhtä ihan potentiaalista, mutta valinta on vaikea kun budjetti on rajallinen. Yhdessä on tosi kiva keittiö mutta muut huoneet kaipaisivat hieman liikaa remppaa, toisessa on iso olohuone mutta hieman turhalta tuntuva avotakka, ja kolmannessa on upea piha ja varaava takka, mutta olohuone on aika pieni ja suihkutilat samoin. Neljäs, viides ja kuudes ovat aivan liian kaukana. Unelmatalo on kadonnut etuovi.comista.

Eilen joka tapauksessa tehtiin välityssopimus omasta tönöstä. Jännittävää, joskin haikeaakin. Onhan tämä kuitenkin oma koti, ja sijainti niin loistava, että jos lottovoitto osuisi käsiin, niin voipi olla ettei tästä luovuttaisikaan vaan pistettäisiin ihan uuteen uskoon.

Mutta. Jos sitä yrittäisi kuitenkin miettiä välillä jotain muutakin. Kuten retuperälle jäänyttä kirjanraakiletta. Jos vaikka lukisi tähän mennessä kirjoitetun muhimaan päähän, ja huomenillalla yrittäisi saada muutaman sanan lisättyä sinne?? Aina voi yrittää.

En tiedä mistä saimme kipinän, enkä muista mistä asia lähti liikkeelle, mutta tuossa vajaa kaksi viikkoa sitten keksimme, että mitäs jos myydään talo ja ostetaan toinen. Nyt ollaan käyty jo katsomassa kuutta tai seitsemää taloa, ja eilen kävi välitysfirman nainen arvioimassa meidän remonttikohteen. Löydettiin jo unelmatalokin, harmi vaan kun rahkeet ei oikein riitä siihen. Pitää siis jatkaa etsimistä, ehkä sopiva talo löytyy ihan meidän hintaluokastakin...

Ajatus muutosta on kyllä herättänyt paljon mietteitä, lähinnä Inkaan liittyen. Miten tyttö sopeutuisi, jos päiväkoti vaihtuisi, mitä mieltä olisi kun maisema muuttuisi, kun piha olisi vieras ja valo makuuhuoneessa tulisi väärästä suunnasta?  

Kirjoittamista on tullut hieman ajateltua, mutta ei muuta. Pari hyvää ideaa on kyllä tullut mieleen jotka pitäisi kirjoittaa ylös. Kun muilta hommilta ehtisi. Ja sen kanssa tuntuu olevan vähän saman kuin tämän blogikirjoittamisen kanssa. Mitä pidempi tauko, sen vaikeampi jatkaa.

Oli kyllä hienoa käydä kotiseuduilla Kajaanissa yli 15 vuoden jälkeen. Nähdä aikuisiksi kasvaneita sukulaistyttöjä ja vanhaksi päässyttä mummua. Käydä kurkkaamassa linnanraunioita, joilla juoksenteli lapsena, ja kerrostaloja joissa on joskus asunut.  Vaikka sielläkin riitti hyttysiä.

Reissu on jo yli puolessa välissä, eikä kirjoitusvälineisiin ole tullut koskettuakaan.  Meni melkein viikko ennen kuin ehdin edes mielessäni hieman työstää tarinaa. Lukeminenkin on rajoittunut aamupalapöydässä selailtuihin Aku Ankkoihin. Omalla tavallaan mukavaa vaihtelua, vaikka montaa paikkaa onkin tullut katseltua sillä silmällä, eli mikä vaikuttaisi hyvältä kirjoittamispaikalta. Mies heittelee ilmaan ehdotuksia kesämökistä Kainuussa ja asuntoautomatkailusta. Hmm.

On ollut hienoa katsella Inkaa sukulaisten seurassa. Ja neiti on ollut todella reipas reissaaja, vaikka joinakin päivinä on istuttu autossa tuntikausia. Inkan ehdoila matkustaminen on myös yllättävän rentouttavaa. Ajaessa taukoja tulee pidettyä usein, yhdessä paikassa pysyttyä useampia päiviä, eikä ne päivät ole täynnä paikasta toiseen ryntäilyä vaan aika usein tulee vierailtua vain lähimmässä leikkipuistossa.

Tästä matka jatkuu huomenna kohti Satakuntaa, ja sitten takaisin kotiin. Josko siellä olisi vähemmän hyttysiä. 

En ollut ollenkaan tyytyväinen tarinan loppuun. Se kaipasi jotain ihan muuta. 

Ja sitten muutaman päivän oli tosi paha tukos. Kävelin edestakaisin pihalla Inkan leikkiessä hiekkalaatikolla ja yritin saada tukosta auki. Illalla kävelin edestakaisin sisällä, keittiö - eteinen - olohuone - eteinen - keittiö. Olo oli aika sietämätön, kun kirjoitusvirettä löytyi, mutta tuntui että tarina tökki, pahasti. Ajattelin jo, että pitääkö tämä nyt sitten jättää tähän. Kerätä kokoon ne mieluisat pätkät ja katsoa voiko niitä käyttää jossakin muussa tarinassa sitten, kun tämä tarina ja nämä hahmot ovat tajunneet lopettaa kitumisen ja kuolleet pois. Mutta en vain halunnut lopettaa. Olin dramaattinen ja tein uuden dokumentin jonka nimesin Viimeiseksi Yritykseksi. Yritin suoltaa siihen kaikki mahdolliset ideat, jotka päähäni putkahti. Niitä ei ollut paljon. Viimeinen Yritys jäi laihaksi ja keskeneräiseksi.

Sitten eräänä aamuna saadessani ihan rauhassa syödä aamupalaa rakkaan mieheni katsellessa neidin kanssa Pingua olohuoneessa, tajusin miten sen täytyy mennä. Se ainoa looginen reaktio aikaisempiin tapahtumiin. Olin kyllä tajunnut sen aikaisemminkin, mutta en ollut keksinyt miten sen toteutan. Ratkaisu ei putkahtanut mieleeni kirkkaana ahaa-elämyksenä, vaan hiipi ajatuksiin kuin hiljainen kissa ja käpertyi sinne nukkumaan.

Tämä hieno fiilis ei nyt tietenkään tarkoita mitään. Tämä minun kirjoittamisprosessini tuntuu olevan yhtä soutamista ja huopaamista, ja aika moni varmaan ihmettelee miksi vaivaudun. Itsekin ihmettelen sitä joskus, ja ehkäpä joku päivä en tarvitsekaan tätä pään seinään hakkaamista. Tällä hetkellä se kuitenkin antaa niin paljon, että kärsin kuhmut ja mustelmat ja yritän sitkeästi jatkaa. Ehkä tämä onkin sitkeysharjoitus. Minä kun en ole maailman sitkein ihminen.

===

Katsottiin miehen kanssa toissailtana The Fall. Vau. Upea musiikki ja vielä upeammat kuvat. Jossain puolessa välissä leffaa olin jo päättänyt, varovaisesti koska tiedän miten vaarallista se on, että tämä on yksi parhaista elokuvista jonka olen nähnyt. Ja aloin pelätä loppua. Koska sen vuoksi tuollaista asiaa ei saa koskaan päättää kesken elokuvan, tai kesken kirjan. Loppu voi pilata kaiken. Lopettaminen on vaikeaa, hyvin lopettaminen on todella vaikeaa. Mutta lopunkin jälkeen olin samaa mieltä. Yksi parhaista. Mies ei ollut yhtä vaikuttunut. Annan silti hänen jatkossakin valita elokuvat.

===

Huomenna lähdetään reissuretkelle, kuten Inka sanoisi. Parin viikon road trip, kierretään suuri osa sukulaisistani ja muutama miehenkin. Kone lähtee mukaan, joten voi olla että joku blogimerkintä ilmestyy silloinkin, mutta tarinan kirjoittamiseen tullee tauko. Ehkä yritän kirjoittaa raapaleen tai pari, tai ainakin kirjoitella jotain tarinan henkilöistä. Sekä lumihiutalemenetelmän kannalta, että Kirjoittajatreffien innoittamana. Jätän varmaan faktaluettelon tekemättä, mutta päämäärät, pelot ja salaisuudet ja suhde seksuaalisuuteen ovat kaikki keskeisiä tarinassani, joten niistä yritän kirjoitella. Kalle mainitsee kommenteissa suhteen uskontoon, menneisyyden trauman ja vahvimman moraalisen uskomuksen, ja ne tulevat myös suurennuslasin alle ennemmin tai myöhemmin.

Toivottavasti maisemanvaihto on inspiroivaa.

Olen itsekin testaillut rajojani. Keittiössä. Minähän en ole mikään kokki, en sinne päinkään. Joten kun ruuanlaitto on nyt langennut minulle viimeisen parin viikon aikana, olen turvautunut netistä kaivamiini resepteihin kyllästyttyäni niihin samoihin vanhoihin kokkauksiin, jotka osaan jotenkuten tehdä. Tällä viikolla on testattu jo juustoista maissikeittoa, herkkusienipastaa tomaattisalsalla, peruna-kesäkurpitsahöystöä, ja tänään tomaattikeittoa ja vuohenjuustosandwichejä. Kaikki helppoja ja turvallisia, ja onnistuneetkin mielestäni ihan hyvin. Inka tykkäsi erityisesti tämän päivän ruuasta. Olisi popsinut vuohenjuustoa paljaaltaan vaikka kuinka paljon, ja tomaatti nyt on kelvannut neidille aina. Muistan se eräänkin flunssakuumeen, kun neiti ei oikein muuta suostunut syömäänkään kuin tomaattia. Siitä on jo aikaa. Silloin ei ollut tietoa lattialle heittäytymisistä, karkuun juoksemisista tai korvia vihlovista huudoista kun kielletään tai muuten joutuu tekemään jotain epämieluista.

Silti vetää rankasti plussan puolelle. Kun on niin mahtava tyttö kuin Inka.

Hohtava kala. Se kuulostaa niin kauniilta. Ja onkin niin mätä.

Sain luettua loppuun Jonathan Carrollin The Wooden Sean. Pitäisi kirjoittaa siitä muutama sana tuonne Kirjat-osioon, mutta ehkä huomenna. Nyt menen haukkaamaan iltapalaa ja korkkaan Itsevalaisevat.

Nukuin viime yönä todella huonosti. Heräsin monta kertaa, pirteänä ja levottomana. Näin omituisia unia, kuten hirvittävästä kännäämisestä, mikä on outoa, koska en ole harrastanut moista aikoihin. Vihdoin vaihdoin lakanan, sillä epäilin lintukirppujen kutittelevan, sen jälkeen nukuin hieman paremmin. Ja sitten oli jo aamu.

Kohta pitää kömpiä sänkyyn rakkaiden viereen, ja sitten on taas seuraava aamu. Niin se on mennyt jo vuosikausia: mitä tahansa sitä tekee, aina hetken päästä on seuraava aamu.

Päätin ottaa tämän kesän projektiksi Inkan vierottamisen tutista. Paha mieli on jo nyt tytön puolesta kun joutuu itkemään tuttiensa perään, mutta eihän se ainakaan vaikeampaa voi olla kuin rinnasta vierottaminen, eihän? Eihän?

Niin joo, ja joku kanteli Mainonnan eettiselle neuvostolle ateismibussikampanjasta. Hoh hoijakkaa. Sinänsä kyllä mielenkiintoista, että aikamoinen valtataistelu tästäkin saatiin aikaan. Niin sitä vaan ollaan vähemmän maallistuneita kuin kuvittelin. Ja sehän koko jutun pointti on, herättää keskustelua. Silti: hoh hoijakkaa.

Sitä ennen on kuitenkin pakko jakaa taas Inkan synnyttämää iloa. Ostettiin neidille oma pieni uima-allas pihalle, ja siitäkös neiti tykkää. Varsin usein se innoittaa tytön lauluun. Perjantaina neiti konttasi allasta ympäri ja lauloi mitä hassuimpia lauluja isästään ("isi konttaa töissä...") ja kaikenlaisista sinisistä jutuista ("sinisiä kukkia, sinisiä kakkuja, sinisiä, kippoja..."). Tänään saimme rakkaan mieheni kanssa kuulla ihan kunnon improvisaatiota, kun Inka lauloi meille jotain tämän suuntaista: "Tänään ollaan koko päivä kotona, koko päivä kotona, leikkimässä ja uimassa, sitten mennään syömään, sitten mennään nukkumaan, pikku torkut, siniset torkut..." Ja isi ja äiti taputti!

Muutama päivä on taas mennyt tarinan maailman kanssa painiskellessa. Mitä ja milloin, ja ennen kaikkea miten. Vaihtoehtoinen nykyisyys vai spekulatiivinen tulevaisuus, se on ehkä ollut se suurin kynnyskysymys. Päädyin jälkimmäiseen, monesta syystä. Katsotaan osaanko.

Päätöksen jälkeen olen saanut taas vähän kirjoitettuakin, ja seuraavaksi yritetään taas edetä lumihiutalemenetelmässä. 

Pitää mennä joku päivä katsomaan josko bongaisi sellaisen. Mies bongasi lounaalla Google street view -auton.

Ei kyllä voi kuin hymistä itsekseen kun lueskelee vaikkapa Hesarin keskustelupalstaa asiasta. Joku Turkulaiseksi itseään tituleeraava toteaa, että "Uskonnottomien kampanjassa ainoa hyvä asia on se, että uskonnottomat todistavat edustavansa uskontoa levittäessään sanomaansa mainoksin bussien kyljessä. Tämä on jokaisen uskonnon perus lähtökohta." Eli siis jokaisen uskonnon lähtökohta on mainostaminen bussin kyljessä. Tiedätte sitten kun mietitte, että onko ne muumimaailmat, uudet pop-levyt, alkoholijuomat ja seksimessut uskontoa vai ei.

Nyt lähden iloitsemaan ainoasta elämästäni tyttöni kanssa meren rannalle. Ihanaa :)

Kasa työhakemuksia rustattu. Aivojumppana mietitty ongelmaa, johon tunnun törmäävän jatkuvasti. Ylliluonnollisen elementin määrä ja laatu. Tarinassani siis. Balanssia ei tunnu löytyvän. Tai ehkä en vain uskalla päättää sitä.

Ruokapöytälukemisena on tällä hetkellä Jonathan Carrollin The Wooden Sea. Carroll on onnistunut ujuttamaan varsin normaaliin ympäristöön varsin epänormaaleja tapahtumia, ja saa sen kuulostamaan yllättävän uskottavalta. Minun tehtäväni pitäisi olla helpompi, tarinani päähenkilöiden ei tarvitse hämmästellä kuolleista nousevia koiria tai ajassa matkustamista. Mutta en ole oikein koskaan ollut mikään riskinottaja. Harjoittelen sitä edelleen.

Nyt menen etsimään villasukat jalkaani. Vaihtoehtoisesti voisin mennä ulos, mutta tuskin menen, vielä.

Hesarin uutisen mukaan Ranskan hallitus on pahoillaan päätöksestä. Se olisi varmasti mielellään rajoittanut ihmisten mahdollisuutta viestiä ja ilmaista itseään vapaasti. Sitä varten suunniteltiin ihan uuden virastonkin perustamista, joka olisi jaellut tuomiota kuin tuomari ikään, lähtökohtana nettikäyttäjän syyllisyys, ei syyttömyys. Piraattipuolueen uutisen mukaan tällainen asetelma ei perustuslakituomioistuimelle kelvannut. Vetosivat kuulema johonkin ihmisoikeusjulistukseen.

Mutta miksi ihmeessä Suomessa ei ole perustuslakituomioistuinta? Turkissakin on. Armeniassa on. Venäjällä on. Suomessa on ilmeisesti tajuttu, että sellainen voisi pahasti hankaloittaa yllä mainitun tyyppisiä hienoja uudistuksia ja politiikkojen omien asioiden ajamista. Tällä hetkellä asiaa ajava perustuslakivaliokuntahan koostuu kansanedustajista, ei juristeista. Kyllä siinä jonkinmoinen ristiriita voi tulla, kun poliitikot arvioivat politiikkojen töitä.

Effi muuten luovuttaa tänään kaikille kansanedustajille, ministereille ja suomalaisille mepeille Orwellin Vuonna 1984 -kirjan. Kesälukemiseksi.

Hesari kertoo mitä mieltä vastavalitut euroedustajat ovat Internetin säätelystä. Joukossa oli melko fiksujakin kommentteja, ja ainakin muutama vastustaa toimimatonta ennakkosensuuria ja peräänkuuluttaa kansalaisoikeuksia ja sananvapautta. Mutta mitä se tarkoittaa käytännössä? Hesarin vaalikoneessa reilu puolet, seitsemän 13:sta, vastasi että EU:n ei pitäisi säädellä Internetin käyttöä alueellaan, mutta jäsenmaat saavat tehdä niin jos katsovat tarpeelliseksi. 30%, eli neljä 13:sta oli sitä mieltä, että EU:n tulee säädellä Internetiä, ja vain kaksi vastasi että asia ei kuulu politiikoille tai viranomaisille. Kommentteja asiaan oli liian vähän. Vertailun vuoksi Kasvin kommentti:
"Ääääh, valitettavasti tästä puuttuu paras vaihtoehto eli EU:n tulisi luoda Euroopan tasoiset pelisäännöt kansalliselle internetin sääntelylle - ja niiden pelisääntöjen tulisi turvata sekä
1) Internetin käyttäjien oikeudet esim. viranomaisten tai yritysten harjoittaman urkinnan estämiseksi
2) Internetin tietoturva, esim. roskapostien ja haittaohjelmien leviämisen torjumiseksi
3) Internetiä hyödyntävien tai netissä tapahtuvien rikosten selvittämisen edellytykset"

Hieman ihmetytti, muuten, Soinin vastaus kysymykseen pitäisikö EU:n osallistua Gazan jälleenrakentamiseen Israelin hyökkäysten jäljiltä. Soini oli Takkulan lisäksi ainoa, joka vastasi että pitää, jos suurvallat kuten Venäjä ja Yhdysvallatkin osallistuvat. Minä en tiennytkään, että perussuomalaiset kumartelevat suurvaltoja. Joka päivä oppii jotain uutta.

Asiasta kurkkupurkkiin. Kiina on erityisen huolissaan lasten hyvinvoinnista. Se porno, se porno. Kyllähän Suomessakin kovasti yritetään, mutta kun ne hiivatin sananvapausaktivistit on jostain syystä holhousyhteiskuntaa vastaan. (Keppihevonen? Mikä ihmeen keppihevonen? Ei kai...)

Ei päässyt Kasvi hyvästä yrityksestä huolimatta EU-parlamenttiin. Harmillista, tosin jäi Suomeen edes yksi järkevä kansanedustaja. Hienoa oli se, että pääsi kerrankin äänestämään Kasvia.

Luonnostelin tässä eräänä iltana mielessäni lumihiutalemenetelmän (kiitokset Usvan Annelle vinkistä) ensimmäisen vaiheen. Eli yhden virkkeen pituinen selostus tarinasta. Olen yrittänyt sitä ennenkin, mutta jostain syystä se oli nyt helpompaa, ja mikä vielä kummallisempaa, sain siitä selkeämmän kuin ennen. Ihan kuin tietäisin itsekin paremmin nyt, mistä on kyse. Minähän menen paniikkiin kriiseistä. Päivän tai parin ajan olen vihainen ja yritän kieltää kaiken, mutta sen jälkeen toimin tehokkaasti ja nopeasti tilanteen korjaamiseksi. Joskus se onnistuu, joskus ei, mutta ikinä en jää tuleen makaamaan. Ja ihan kuin se tekisi muunkin ajattelun selkeämmäksi. Ainakin hetkellisesti.

Kävin viime viikolla TYKSissä. Parkkihallissa minua tuli vastaan nainen, jonka seurassa oleva mies kantoi turvakaukalossa vastasyntynyttä vauvaa. Naisella oli silmissään tuttu katse. Tuskainen, pelokas. Inka otti minua lauantai-iltana sängyssä kasvoista kiinni molemmilla käsillä ja sanoi "äiskä mulla on asiaa". "No mitä asiaa sulla on?" kysyin nauraen. "Vauva-asiaa." Minun vauvakuumeeni on jo mennyt ohi, mutta Inka tuntuu kaipaavan leikkikaveria. Nyt ei kyllä resurssit riitä. Mutta välillä sitä miettii edelleen. Ja sitten näkee tuoreita äitejä sairaaloiden parkkihalleissa ja miettii, että miten tuosta selvisi. 

Lumihiutalemenetelmän toisessa vaiheessa aloitusvirke tulee laajentaa kokonaiseksi kappaleeksi, josta käy ilmi tarinan perustilanne, suurimmat vastoinkäymiset, ja lopetus. Menen nyt sänkyyn pohtimaan sitä. Tai sitten kaappaan rakkaan mieheni mukaani ja teen hänen kanssaan jotain mukavaa. En ole päättänyt vielä. 

Tällä hetkellä Inkalle mieluisimpia asioita tuntuvat olevan laulaminen, leikkiruuan laittaminen, palapelit, maalaaminen, ja ennen kaikkea keinuminen. Tätiinsä tullut, keinuhullut. Minä tykkään erityisesti Inkan lauluista, hän osaa jo tosi monta laulua melkein kokonaan. Välillä laulu tietenkin vaihtuu lennossa toiseksi, ja monesti välistä jää tylsempiä pätkiä pois, mutta kaiken kaikkiaan neiti laulaa jo yllättävän hienosti!

Ja omaa tahtoa löytyy. Vaatteet pitäisi aina saada pukea itse, ja kun ei onnistu, alkaa sellainen kitinä, joka osuu äitiä hermoon. Käytännöllistä varsinkin aamukiireessä, kuten varmaan jokainen vanhempi tietää... Samoin kyselyikä on alkamassa. Edellisiltana Inka kysyi mitä meritähti tarkoittaa. Omituiset laulujen ja lorujen sanat (varsinkin ne mitkä eivät tarkoita mitään) kaipaavat myös välillä selittelyä. Ei ihme että miehen kanssa nauretaan sitä mainosta, missä isä hymyilee onnellisena kun poika vihdoin kysyy jotain mihin hän osaa vastata (niistä senteistä)...

Minulla ei oikeastaan ollut mitään mielikuvaa siitä, millaisia lapset ovat kaksivuotiaina, ja tämä on ollut iloinen yllätys. Niin iso ja niin pieni. 

Nyt tuo sama tyttölapsi tuhisee omassa sängyssään, nukahti sinne kainalooni melkein kuin kaksi vuotta sitten. Kohta menen viereensä tuijottelemaan häntä hetkeksi ja toivottavasti nukahdan ilman suurempia ongelmia.

=== 

Tein tänään tarkan havainnon. Tyytymättömyydestäni, ja siitä miksi olen ollut jo jokusen viikon todella pahalla tuulella. Pääsin yksin lounaalle, ihanaan omaan rauhaan, ja istuessani pöytään sen vain tuli, kuin joku ilmestys, vaikkei siinä ollut mitään ihmeellistä. Tajusin olevani aika hukassa. Ja se tuntui hyvältä. Koska vaikka en edelleenkään tee mitä haluan, tiedän kuitenkin mitä haluaisin tehdä, ja se on jo hiivatin paljon. Eihän tässä nyt tarvitse enää kuin keksiä miten ne asiat toteutetaan, joita haluan tehdä. Kuinka vaikeaa se voisi olla?

No jaa, ilmestys ei ollut kummoinen, eikä edes uusi. Pääasia on, että sen jälkeen olen ollut paljon paremmalla tuulella, ja jopa vähemmän stressaantunut, vaikka töissä on edelleen kireää ja epävakaata, Inka sairastelee ja mies tekee (minun mielestäni) liikaa töitä. 

Nyt aion kuitenkin tuijotella hieman puiden lehtiä ja omenankukkien nuppuja. Sitten kömmin Inkan viereen. Hyvää yötä. 

Tuntuu kuin toistaisin itseäni, mutta eivätkö ne tajua miltä tämä kuulostaa??

Effi älähti, samoin Jyrki J. Kasvi. Kasvia lainaten: "Olemme siis luoneet ennakkosensuurimekanismin, jolla ei ole minkäänlaista laillisuusvalvontaa tai valitusmekanismia." Ja jos joku kuvittelee, että tarina päättyy tähän, niin älkää unta nähkö. Sopimattomia ehdotuksia sensuurin laajentamisesta on jo tehty Suomessakin (mm. uhkapelisivustot ja tietysti se kuuluisa tekijänoikeus). Mutta eiköhän näillä kaikilla ole vain meidän kansalaisten hyvinvointi mielessä.

Lastensuojelu on upea keppihevonen, jolla on saatu loistavia tuloksia, paitsi jos sattuu tykkäämään sananvapaudesta.

Niin kuin monen muunkin vastaavan asian kanssa, ensimmäiseksi mieleen nousee kysymys eivätkö tällaisia hankkeita ajavat ihmiset tosiaan tajua, miltä se kuulostaa? Vai eivätkö välitä? Ollaanko menty takapakkia vai luulemmeko vain, että mitään kehitystä on tapahtunutkaan?

On kuitenkin hauska tietää, että olen nyt 10 726 päivää vanha, ja että syntymäpäivänäni päivän pituus Turussa (missä en kylläkään ole syntynyt) oli 5 tuntia 46 minuuttia. Ja että syntymäkaupungissani on tällä hetkellä 10 astetta lämmintä, ja se sijaitsee 123 metriä korkeammalla merenpinnasta kuin nykyinen asuinkaupunkini. Olisi kai nämä asiat googlettamallakin saanut tietää, mutta ei lähellekään näin nopeasti. Ja nämä ovat sentään olennaisia asioita.

Ja tästäkin tuli hyvä mieli, vaikka se ei kokonaan syyllistämistä poistanutkaan. Minä olen itsensä syyllistämisen mestari, eikä kukaan mielellään lopeta sellaista, missä on hyvä. Joka tapauksessa on hyvä aina välillä saada muistutus siitä, ettei ihan koko ajan tarvitse kirjoittaa, ja silti on kirjoittava ihminen. Jollain tapaa.

Meinasin kirjoittaa loppukaneetiksi, että puoliksi suunniteltu on hyvin tehty, sitten tajusin ajatusvirheen ja olin korjata sen. Mutta jääköön noin ;)

On hienoa, että lapsen hyvinvoinnista keskustellaan. Tuntuu kuitenkin lapset jäävän tässäkin keskustelussa aikuisten ennakkoluulojen ja fobioiden jalkoihin. Vihertävä Kasvi kirjoitti tästäkin hyvän puheen. Kannattaa kurkata myös Paholaisen asianajajan postaus aiheesta.

Tässä myös Kasvin vastine Homma-foorumin kehittelemiin vihreisiin vaalimainoksiin. Noin niinkuin loppukevennykseksi.

Olen saanut vähän kirjoitettua. Muutaman illan kypsyttelin taas paria ajatusta päässäni, ja tänään olen sitten kirjoitellut niitä ylös. Kevätväsymys (tai mikä lie) painaa edelleen päälle, mutta ihme ja kumma kirjoittaminen sujuu kuitenkin, kun vain saa itsestään irti tulla koneelle.

Aloittaminen, tuo kirjoittamisen vihollinen numero yksi. 

Vaikka juoni oli tiivis ja tarina mukaansatempaava, ehdin (tietenkin) ajatella siellä myös kirjoittamista. Mikä lie ajatus tullut päähän, kun aloin pohtia, onko kirjoittaminen minulle syy ajatella asioita, joita en muuten ehkä antaisi itseni ajatella? Rivoja asioita, törkeitä asioita? Alhaisia, itsekkäitä, vihaisia ja kateellisia asioita? 

Kirjoittamisessa on tärkeää antaa itsensä ajatella niitäkin asioita. Ja se on vapauttavaa. Yrittää päästä eroon sisäisestä sensuurista. Mutta ei se kovin helppoa ole. Ainakaan minulle. 

Viikonloppuna ei syntynyt tekstiä läheskään niin paljon kuin oli tarkoitus, mutta tänään on syntynyt vähän. Sain aamulla työmatkalla suorastaan näynomaisen idean yhdestä kohtauksesta. Käyttökelpoisuudesta en tiedä, mutta sitä oli hauska kirjoittaa. Ja viikonloppuna tein pari kirjoitusharjoitusta, ne on aika hauska uusi lisä tähän kirjoittamiseen. 

Päässä liikkuu tällä hetkellä aika vähän muuhun kuin kirjoittamiseen liittyviä asioita. Jotenkin suurin osa asioista tuntuu palautuvan kirjoittamiseen. Ainakin niin voisi näistä blogimerkinnöistä päätellä.

Kun menen laittamaan hiuksiani, Inka leikkii leluillaan ja kuulen kun hän juttelee itsekseen: "Inka ei päiväkotiin. Tsot tsot äiti ei mene töihin, äiti hakee Inkan päiväkotista..."

Kyllä osaa olla kurja olo.

Olisikohan jollakin mielipidettä tähän asiaan? :)

===

Ai niin, hyvää tekijänoikeuspäivää! (Täällä vaihtoehtoista informaatiota tästä päivästä.) Jouduin vähän hakemaan tätä uutista, jonka kuulin ohimennen yleltä eilen. Eipä tuosta tutkimuksesta juuri hyötyä taida olla: ne, jotka ovat aiemminkin ymmärtäneet, että musiikkia laittomasti lataavat usein myös ostavat eniten musiikkia, vain nyökyttelevät, ja ne jotka eivät sitä ole ennenkään uskoneet, tuskin uskovat nytkään. 

Otan kyllä tämän bloggaamisenkin treenikirjoittamisena. Erilaisena vain. Goldbergin tarkoittama treenikirjoittaminen on sitä, että vain kirjoittaa, pysähtymättä ajattelemaan, editoimaan tai sensuroimaan. Blogikirjoittaminen treenaa muille kirjoittamiseen, siihen, että osoittaa tekstin jollekin, joutuu hiomaan ja tarkistamaan tekstiään, varmistamaan faktoja ja kohtaamaan sen usein epämiellyttävän tunteen kun painaa "tallenna"-nappulaa. Treenikirjoittamisesta on varmasti hyötyä, tästä bloggaamisesta on jo ollut. Niin se vain on: mitä enemmän kirjoittaa, sitä helpompaa se on.

Muuten ei olekaan tullut kirjoitettua pariin päivään, vaikka aikaa olisi ollut. Edellisiltana en vain yksinkertaisesti jaksanut, ja eilen pää särki niin ettei toiminut alkuunkaan. Tänään -- niin. Treenikirjoitin sen parikymmentä minuuttia, sen jälkeen yritin kirjoittaa lisää tarinaani, mutta mitään ei tullut. Inka on kipeänä, ja nyt olisi ollut parina päivänä mahdollisuus kirjoittaa tytön päiväunienkin aikaan, mutta jostain syystä tekstiä ei ole syntynyt. Täytyy varmaan keksiä keinoja, joilla saa huijattua itsensä kirjoittamaan... Ja vähentää sijaistoimintoja, kuten koukuttavia kirjoittamisaiheisten blogien lueskelua *tumtidum

===

Ah, miten olen odottanut tätä: Porcupine Tree tulee lokakuussa Suomeen! Viimeksi rakas mieheni vei minut PT:n keikalle synttärilahjana, tänä vuonna synttärit tuleekin sitten hieman etuajassa! (Mikä ei tarkoita sitä, että täytän 30 etuajassa, nih.)

Sillä, mitä minä uskon, ei ole juurikaan merkitystä, maailma ei ole ennenkään pyörinyt minun uskomusteni ympärillä. Aika näyttää miten käy. Jos Piraattipuolue on oikeassa, ja laki antaa jäsenmaille mahdollisuuden mm. säätää sellaisia sensuurilakeja kuin ne haluavat, olen yllättynyt jos Suomi tekee muuta kuin rankimman suosituksen kautta. Effin kannanotto asiaan on toistaiseksi ollut lyhyt, mutta onneksi hieman huojentava.

Toinen äänestys paketista on 5. toukokuuta. 

Ensimmäinen persoona on minusta hankala. En ole ikinä varma minkä asian kertominen on ensimmäisessä persoonassa luontevaa. Mutta toisaalta tarina jonka haluan kertoa, on nimenomaan henkilökohtainen tarina, ja siksi ensimmäinen persoona tuntuisi järkevältä ja myös luontevalta valinnalta. Anna-Leena Härkönen mainitsi uusimmassa HS:n Kuukausiliitteessä olevassa artikkelissa, että häntä on moitittu minä-persoonan käytöstä, koska se ei ole tarpeeksi korkeakulttuurista joillekin, mutta minusta sen käyttäminen on vaikeaa. On paljon helpompaa kirjoittaa ulkopuolisena. Riippuu varmaan paljon tietysti tarinastakin.

No, en nyt edelleenkään ole tehnyt päätöstä persoonan suhteen, joten kirjoittelen lähinnä muistiinpanoja ennen kuin keksin kumpi vaihtoehto on parempi. Sen sijaan kehystarinan kanssa olen taas tullut jonkinlaiseen kompromissiin. Mietiskelin kauan mitä oikein yritän sanoa, mitä en voi poistaa ja mikä on uhrattavissa. Ja toisaalta: mitä uskallan sanoa, ja kuinka paljossa aion sortua poliittiseen korrektiuteen. Olen kuitenkin tällä hetkellä tyytyväinen kehystarinaa koskevaan päätökseen, koska tuntuu että se sai tarinan taas sujumaan. Tuntuu, että palaan koko ajan enemmän ja enemmän siihen alkuperäiseen ideaan tästä tarinasta, jota olen koko ajan muokannut, en tiedä mihin suuntaan, luulin että selkeämpään, mutta ilmeisesti en ainakaan parempaan. Ehkä näin on hyvä.

Poistin myös pari kohtausta, ja menin määrällisissä tavoitteissani taas takapakkia. Mies kävi juuri Inkan kanssa pienellä pyörälenkillä ja nyt on vuorossa tytön päiväunet. Täytyy yrittää olla nukahtamatta neidin viereen että saisi käytettyä koko tuon puolitoistatuntisen tehokkaasti hyväkseen... 

Ja kaiken kukkuraksi kropallani on vauvakuume. No, minä en aio sitä kuunnella. Se ei ole ennenkään tehnyt muuta kuin saanut minut pulaan.  

Imen kaiken kannustuksen kuin sieni. Pyörittelen sitä päässäni ja rohkaisen itseäni kirjoittamaan mitä tahansa, välttämään delete-nappulaa, hiomaan, tuottamaan, vaikka vain lukemaan vanhaa tekstiä. Yritän hoitaa pyykkäämisen, tiskaamisen sun muun kun Inka on hereillä, hänhän on mielellään arkipuuhissa mukana.

Siltikään aika ei riitä. Ei millään.

Nyt siirryn TextEditin pariin. Inka nukkuu hyvällä tuurilla vielä puoli tuntia. Juhuu. 

Ihan mahtavaa. Eilinen oli yksi iso mindjob.

Olen muuten kirjoittanut ihan älyttömän vähän musiikista. No, kirjoittakoon siitä enemmän ne jotka siitä jotain tietää. Minä vain kuuntelen sitä mistä tykkään. 

Tämänkaltainen suvaitsevaisuuskeskustelu muistuttaa minua aina muutamia vuosia sitten saamastani kommentista: ystäväni totesi, etten taida olla kovin suvaitsevainen. En nyt muista mistä tarkalleen oli kysymys, mutta se liittyi tähän yltiösuvaitsevaisuuteen ja kulttuurirelativismiin, mistä sanouduin irti. Ehkä ystävästäni oli outoa ajatella, että minä, nuori yliopisto-opiskelija ja mitä vielä, en suvainnutkaan kaikkea. Kyllähän se tuntui aika radikaalilta silloin, enkä kenelle tahansa mennyt asiaa sanomaan. En sitten tiedä onko ilmapiiri muuttumassa, vai onko vain niin että vasta nyt on löytynyt samanmielisiä ihmisiä.

Maltilliseksi ei sentään ole kukaan tainnut erehtyä minua kutsumaan.

Noh, Kiina pyrkii sentään opettamaan poliiseilleen ihmisoikeuksia, ja oltiinhan Yhdysvalloissakin pahoillaan - kidutusraportin julkaisemisesta.

===

Vietimme eilen miehen kanssa kallisarvoista kahdenkeskistä aikaa, kun Inka oli yökylässä isovanhemmillaan. Ah että teki hyvää.

===

Inkalle syntyi eilen neljäs serkku (tai kuudes, riippuen laskentatavasta). Onnittelut siskolle kolmannesta tytöstä <3

===

Tiedättekö mikä on parhautta? Cappucino.  

Ai miten niin tuo logiikka ei päde? Ainakin sillä logiikalla, jolla Turun joukkoliikennejohtaja Sirpa Korte tyrmäsi bussit, tämän pitäisi olla selvää kauraa.

Tässä lisää logiikkaa.

Ai niin, mutta tuo uskontojen kritisoiminen. Minä kun luulin, että me mennään näissä asioissa eteenpäin, eikä taaksepäin.

No en oikeasti luullut.

Haluaisin tietää, suostuisiko Korte ottamaan bussin kylkeen vaikkapa "ateismin vastaisen" mainoksen.

Minulle jäi myös epäselväksi miten elämästä nauttiminen määritellään negatiiviseksi mainonnaksi. Ja tuo kun on vielä niin heppoinen mainoslause, eihän se edes kiellä jumalaa.

Noh, joka tapauksessa tämänhetkinen keräyssaldo näyttäisi olevan reilu 6000 euroa, eli hieman yli puolet tavoitteesta. 

Ja ainahan voi ottaa mallia espanjalaisista, jos mainos ei kelpaa turkulaisten bussien kylkiin.

Ja voiko vain uskonto tarjota meidän tekemisille moraalisen ja eksistentiaalisen kontekstin? Haluan olla eri mieltä. Ja se on helppoa, kun mitään todisteita ei ole siitä, etteikö se olisi mahdollista. Sitä kun ei ole koskaan kokeiltu. Aina on ollut jonkinlainen uskonto vaikuttamassa.

Ja sehän jo tietenkin kertoo paljon. Ihmisestä. Mutta mitenkäs se nyt menikään: siitä, miten asiat on, ei voi johtaa sitä, miten asioiden pitäisi olla?

En minä kyllä ateistina näe maailmaan kivuuksien karkkimaana. Ei täällä voi mällätä mielin määrin, vaikka kuinka ei uskoisi kadotukseen. Maailma ei kuitenkaan lakkaa olemasta kun minä lakkaan, ja minulla on lapsi jonka parasta on ajateltava koko ajan. Enkä ennen Inkaakaan kyennyt elämään kuin viimeistä päivää, vain siksi etten uskonut mihinkään yliluonnollisiin rangaistuksiin. Kyllä maailma ja yhteiskunta rankaisevat ihan tarpeeksi jo tässä elämässä liiallisista ylilyönneistä.

Mutta siitä olen kyllä samaa mieltä, että täältä olisi saatava maksimaalinen määrä kivaa. Mutta ei kaiken muun kustannuksella.

Masentavaa, miten huono itse olen keksimään otsikoita.

"BTW. Häpesin tapaani ostaa kirjoja, kun niitä voisi yhtä hyvin lainata, ja samalla tukea tärkeää kirjastolaitosta. Kunnes luin tämän, ja tunnistin sen kamalan tunteen kirjastossa, kun ympärillä on valtavasti kirjoja, joita ei voi koskaan saada omakseen."

 ==

Jossain vaiheessa mainitsin miehellä olevan tulevaisuudensuunnitelmia. Ne toteutuivat, eli mies pääsi vaihtamaan työpaikkaa. Sitä on jo muutamaan kertaan ehditty juhlia, mutta onnitellaan nyt tätäkin kautta :)

Marko Hautala: Itsevalaisevat

David Mitchell: Pilvikartasto

Renate Dorrestein: Pojallani on seksielämä ja minä luen äidille Punahilkkaa

Vain muutaman mainitakseni.

Asiaa shariasta mm. täällä ja täällä.

Se sai todella haikeaksi. Nyt olen päässyt jo pahimman yli, mutta painovoima muistuttaa vielä syyttävästi tekemästäni päätöksestä. Ja painovoiman muistutuksia on vaikea ignoorata.

- - - 

Tämän blogin kategoriat on korvattu tageilla. En jaksanut ylläpitää kategorioita, yllätys.

"Miehet ja hyvätuloiset kannattavat muita enemmän sitä, että uskonnolliset johtajat puuttuvat politiikkaan."

Miksi näin? Ovatko uskonnot miesten ja hyvätuloisten puolella?

Hassua on se, että nyt kun matka on vaarassa, tajuan odottavani sitä innolla. Tai se mitään hassua ole, vaan tyypillistä. Hieman huolettaa, miten lennot sun muut Inkan kanssa menee, mutta kyllä minua Inkankin puolesta harmittaa, jos hän ei pääse nauttimaan sinne auringosta, vesileikeistä ja hiekkakakkujen tekemisestä.

Neidin rakas kissatutti on kadoksissa, joten hänen mielestään pitäisi mennä kauppaan ostamaan lisää. Houkuttelin hänet pois suihkusta edellisiltana sanomalla, että lämmin vesi loppui. Kauppaan. Lelulaatikkonsa tyhjennettyään hän totesi, että kaupasta saisi lisää leluja.

Kaupassa neiti sitten viskookin ostoskärryihin kaiken mahdollisen minkä irti saa, jos hänelle vain antaa tilaisuuden.

Huoh tätä kulutusyhteiskuntaa ;)

Miehelläkin on mielenkiintoisia suunnitelmia. Toivottavasti nekin realisoituvat. Hän kyllä ansaitsisi sen.

Alkuperäinen uutinen.

Raportti.

Yritin ottaa kampaajalla käynnin kirjoituslomana, mutta jotenkin tuntuu kuin aivotoimintani lakkaisi kampaajalla. Juutuin pohtimaan suunnittelemaani loppukohtausta, josta en ole varma. Mitään en keksinyt tilallekaan, joten annoin asian olla.

Illalla en saanut kirjoitettua. Mikä siinä on, että pääsen jotenkin alkuun, mutta jatkaminen on aina niin pirun vaikeaa. Alku tuntuu vielä jotenkin spontaanilta, mutta jatko liian väkisin väännetyltä, kun on pakko keksiä miten edellisellä kerralla kirjoitettu tarina jatkuisi. Miten sen saisi sujuvammaksi?

Ehkä ongelma on siinä, että en uskalla jättäytyä kokonaan tarinan varaan, en anna itseni uppoutua siihen täysin. En voi kokonaan syyttää edes olosuhteita siitä, että mietin samalla kymmentä muuta asiaa. Jos haluaisin, voisin kyllä sulkeutua toiseen huoneeseen omaan rauhaani. Jokin estää. Sanon, että se on halu olla miehen kanssa, halu rentoutua työpäivän jälkeen, väsymys. Mutta ehkä en vain uskalla ottaa kirjoittamista vakavasti, koska ajattelen, ettei siitä kuitenkaan mitään tule.

En edelleenkään tiedä, kannattaako minun tuhlata aikaa kirjoittamiseen. Ja niin kauan kun en tiedä, ei siitä taida tulla mitään.

Nyt on jotenkin tosi paljon suunnitelmia. Ei oikeastaan mitään uusia, vanhojen päivitystä lähinnä. Niillä on hyviä ja huonoja vaikutuksia. Työhön keskittyminen kärsii, kun mietiskelee kaikkea muuta, mutta on hienoa olla taas vaihteeksi innostunut jostain.

Ja olin todella iloisesti yllättynyt, kun mies pyysi saada lukea jotain kirjoittamaani, muutakin kuin laulunsanoja siis. Nyt täytyy saada muutama sivu kunnon tekstiä aikaiseksi, ja sitten uskallettava antaa se miehelle luettavaksi.

Ei se ota jos ei annakaan, right?

Mutta tuli ainakin vietettyä rauhallinen joulu.

Ja niin, lävitys on ja pysyy. Katsotaan siitä luopumista taas sitten, kun uusi tappi menee rikki.

Tuntuu todella oudolta olla ilman lävistyskorua, mutta kumma kyllä kukaan työkavereistani ei ole vielä maininnut sen puuttumista.

Ja sitten tietenkin se väistämätön ajatus: pitäisikö siitä nyt sitten vihdoin luopua? Yrittääkö maailma sanoa minulle, sopivasti heti viimeisen kakkosella alkavan ikävuoden pyörähtäessä käyntiin, että nyt olisi korkea aika aikuistua ja luopua moisista teinikapinasymboleista?

Mutta en tiedä olenko valmis siihen. Olen monta kertaa miettinyt, kuinka vanhaksi aion sitä pitää, enkä nyt välttämättä osaa kuvitella sitä itselläni enää viisikymppisenä, mutta kyllä sentään kolmekymppisenä?

Vai joko kuitenkin olisi aika?

Pasi Jääskeläinen pohdiskeli vähän aikaa sitten kirjojen lukemisen aiheuttamaa pakoa todellisesta elämästä. Pakko myöntää, että tämän lyhyehkön perhe-elämäni aikana sama ajatus on juolahtanut minunkin mieleeni. Ja sitten luen jotain näin upeaa, ja tiedän, että nämä erakkohetket ovat minulle elintärkeitä. Niin että uskaltakaapa polttaa minun kirjani! Edes ne, jotka ovat olleet hyllyssä vuosia lukemattomina...

(Olen kotona flunssaisen pikkuneidin kanssa, siksi ehdin hieman lukeakin.) 

Uusi puhetaito on tietenkin tuonut jo mukanaan käskyttämisen. Käsi, inka sanoo tiukasti ja ojentaa oman kätensä, kun tarvitsee tukea vaikkapa laittaessaan kenkiä jalkaansa. Ja fammu totteli ihastuneena kun neiti sanoi "peipää, mammu!". 

Miehen kanssa olemme koko viikonlopun ihastelleet tytön puhumista. Viikonloppuna saimme myös tietää, mistä on periytynyt Inkan tarve saada kuulla tietyt selitykset uudestaan ja uudestaan. Kun yläkerran käytävästä paloi lamppu, ja tutti putosi pimeässä eikä äiti meinannut löytää sitä, tyttö muisti mainita asiasta joka kerta, kun menimme yläkertaan. Ja joka kerta kerroin tytölle pariinkin otteeseen, että "niin, lamppu on rikki eikä äiti meinannut pimeässä löytää tuttia". Ja kun isi vaihtoi lampun, Inka muisti joka kerta yläkertaan mennessä mainita, että isi korjasi lampun. 

Näitä esimerkkejä on pilvin pimein. Se, kun isi vei omenapuussa olleen keinun kellariin. Läheisen kerrostalon pihassa ollut kaatunut liukumäki. Kaikki pipit ja niihin laitetut laastarit. Eilen fammun ja äijän kanssa jutellessa kävi ilmi, että Inkan täti on ollut lapsena aivan samanlainen.

Ja kuulema kun täti kerran oppi puhumisen jalon taidon, ei hän enää vaiennut. Samaa on havaittavissa meidänkin neidissä.

Jossain vaiheessa minä päätin, että nyt minä vain yksinkertaisesti kirjoitan sen kirja, jotenkin. Ei mitään väliä tuleeko siitä julkaisukelpoista vai ei, tai lähetänkö sitä edes minnekään. Kunhan vain kirjoitan. Että voin ainakin sanoa kirjoittaneeni.

Mutta onko siinäkään järkeä? Mitä itua on käyttää monta vuotta siihen, että saa jonkun typerän tarinanpoikasen paperille, ja sitten huomaa, ettei siitä ole mihinkään? Mitä järkeä sellaiseen on tuhlata aikaa, tekisin edes jotain hyödyllistä tällä vähällä vapaa-ajallani.

Ja taas käy niin, että muutaman kirjoitetun rivin jälkeen luovutan. Itsesensuuri, väsymys, kyynisyys, tukos -- jokin tappaa sen inspiraation, jokin kuluttaa loppuun sen innostuksen, joka kirjoittamista kohtaan oli taas kuin ihmeen kaupalla syntynyt.

Onko se sitten parempi? Ettei koskaan kunnolla yrittänytkään?

====

Ja sitten eriäviä mielipiteitä ihan muista asioista.

Vihreiden naisten jättämästä tutkintapyynnöstä en sano mitään, mutta Halla-ahon kirjoitusta on pakko kommentoida.

Halla-aho on ilmeisen raivoissaan muslimimiehille, jotka hänen mielestään pitävät oikeutenaan raiskata paljastavasti pukeutuneita, vääräuskoisia naisia, ja vielä syyttävät asiasta naisia, koska nämä "viettelevät" miehet raiskaamaan. Mutta mitä Halla-aho itse tekee? Ensinnäkin, hän syyttää naisia siitä, että nämä muslimit pääsevät Suomeen tekemään rikoksiaan ("Ongelma ratkeaa vain poistamalla barbaarivalloittaja. Miesten enemmistö olisi tehnyt tämän jo kauan sitten, ellei harhautunutta hoivaviettiään hyväilevä eurooppalainen nainen, à la Mervi Virtanen, Eva Biaudet ja Tarja Filatov, seisoisi järkähtämättä barbaarivalloittajan suojakilpenä.")

Toiseksi, Halla-aho tuntee "houkutusta ajatella, että naiset saavat sitä, mitä pyytävät". Eli koska naiset päästävät muslimit Suomeen, he kerjäävät tulla raiskatuksi. Valehtelevatko korvani, vai kuulostaako tämä aika samantapaiselta ajattelulta kuin se, että koska nainen pukeutuu paljastavasti, hän kerjää tulla raiskatuksi?

No, Halla-aho kuitenkin yrittää vastustaa tätä houkutusta. Mutta, "[r]aiskaukset tulevat joka tapauksessa lisääntymään. Koska näin ollen yhä useampi nainen tulee joka tapauksessa raiskatuksi, toivon hartaasti, että uhrinsa sattumanvaraisesti valitsevien saalistajien kynsiin jäisivät oikeat naisihmiset. Vihervasemmistolaiset maailmanparantajat ja heidän äänestäjänsä." Anteeksi kuinka? Antoiko Halla-aho juuri luvan raiskata vääräuskoisia, anteeksi, siis väärin ajattelevia?

Minä ymmärrän kyllä, että Halla-aho on kiukkuinen. Minäkin olen. Ja minä ymmärrän senkin, että tällä provosoivalla kirjoituksella on kaikesta huolimatta perimmäisenä ajatuksena yrittää estää raiskaukset, ja jos se ei onnistu, niin ainakin rikosten tulisi kohdistua niihin, jotka Halla-ahon mielestä edistävät näitä rikoksia (tämä nyt vain osoituksena luetun ymmärtämisestä). Samaan hengenvetoon myönnän, että raiskaus on aiheena minulle erittäin vaikea, ilman minkäänlaisia henkilökohtaisia kokemuksia asiasta. Nämä seikat huomioon ottaen kommentoin Halla-ahon lauantaista blogimerkintää.

Halla-ahohan on siis tuo kattokruunussa roikkuva, sekä X:n että Y:n hyvinvointia toivova henkilö Z. Siellä muitten yläpuolella on varmasti mukava roikkua, kun hän missään vaiheessa ei kehota X:ää ja Y:tä kipuamaan myös kattokruunuun, vaikkapa krokotiilin vapauttamisen jälkeen. Ai niin, sehän on fyysisesti mahdotonta, koska vain miehet voivat roikkua siellä kattokruunussa. Naiset ovat tuomittuja pysymään lattialla krokotiilin uhattavana.

Mahtaa olla hienoa miehenä kommentoida asiaa. Tai ei tietenkään ole, kun "jokaisen joukkoraiskauksen ja muun naisiin kohdistuvan väkivallanteon jälkeen tiedostava naisväki syyllistää minua, suomalaista miestä, siitä, että suomalaiset naiset tuntevat turvattomuutta" (Halla-aho 20.12.2006). No anteeksi kauheasti.

Tällainen raiskauksella mässäily on mautonta, mutta siihenhän Halla-aho varmasti pyrkikin. Hän provosoi, ja moni provosoitui, minä mukaan lukien. Ei pitäisi provosoitua kun joku provosoi, sanotaan -- mutta jos provosoi, niin ei pidä ihmetellä jos joku provosoituu.

Ja nyt kun olen hieman saanut vedettyä henkeä, on sanottava, että keskustelu maahanmuutosta on mielenkiintoinen. Ja olen tyytyväinen, että tästä asiasta keskustellaan, vaikkakaan en ole varma ulottuuko tämä keskustelu edelleenkään tarpeeksi laajalle kansan ja varsinkin kansan edustajiston keskuudessa. Kaiken kaikkiaan toivoisin hieman sivistyneempää keskustelua, vaikka Halla-aholla onkin täysi oikeus tähän (omasta mielestäni alhaiseen) mielipiteeseensä.

Mutta hei Halla-aho, kyllä suomalaisista miehistäkin löytyy niitä, jotka kannattavat sitä, mitä kutsut "hallitsemattomaksi maahanmuutoksi sellaisista kulttuureista, joissa naisen raiskaaminen on sosiaalisesti hyväksyttävämpää kuin Suomessa". Mitäs niille sitten tehdään? 

Porcupine Tree 'Anesthetize'

Ei Inka silti onneksi ikinä kiukuttele heräämistä. Leikkien lopettaminen ja ulkovaatteiden pukeminen ovat ilmeisesti ne kiukuttavimmat asiat aamuisin, mutta siinä vaiheessa minä olen yleensä jo matkalla töihin...

Jotenkin tällä hetkellä on taas hyvin vahvana tunne, etten halua lisää lapsia. Okei, myönnän, että katselen ihastuneena varsinkin kaksosvauvoja (en tiedä mikä niissä on niin hirmuisen söpöä, se tuplavaiva?), ja kaikki tutut lapset ovat tosi ihania. Ja Inka nyt on ihan omaa luokkaansa. Joka päivä ihmettelen hänen osaamistaan ja muistiaan, ja naureskelen niitä hassuja juttuja joita hän keksii. Mutta silti -- ja osittain siitä syystä. Haluaisin edelleen keskittyä Inkaan. Varsinkin nyt kun olen töissä, ja näen Inkaa niin vähän, haluan antaa hänelle niin paljon huomiota kuin suinkin ehdin. Ja se rakkauden tunne tuota lasta kohtaan on niin suuri. Voiko minusta muka riittää toiselle lapselle? Ainakin alkuun Inka jäisi väistämättä vähemmälle huomiolle. Eikä uutta lastakaan ehtisi huomioda samalla tavalla kuin Inkaa vauvana, koska kuitenkin Inkaakin täytyisi huomioida. 

Tuo on kyllä huonoin mahdollinen syy, koska oikeastaan kysymys toisen lapsen hankinnasta on minulle tällä hetkellä niin hankala juuri siksi, että Inkan vuoksi haluaisin enemmän lapsia. Mielestäni Inka ansaitsee sisaruksia, jos ei muusta syystä niin vaikka siksi, että hänellä olisi aikuisena joku jonka kanssa valittaa äidistä, joka on traumatisoinut heidät omien neuroosiensa takia.

Olisiko sitten jotain muita syitä miksi en halua lisää lapsia? Ei muita kuin itsekkäitä. Entä jos uusi raskaus ei suju yhtä hyvin? Entä jos toinen synnytys ei suju yhtä hyvin? Entä jos en saa enää raskauskiloja karistettua (tähän rakas mieheni ystävällisesti kommentoi, että sitten olen jo niin vanha ettei sillä ole väliä)? Ja tärkeimpänä: entä jos en jaksa enää toisen lapsen vauva-aikaa? Niin ihanaa kuin se olikin, ensimmäinen vuosi Inkan kanssa oli todella raskasta. Silloin ei ole parisuhdekaan parhaimmillaan.

Ja sitten kaiken tämän päiväkotihässäkän uudelleen aloittaminen. Taas todella huono omatunto siitä, että täytyy laittaa lapsi hoitoon. Taas kauhea stressi siitä, miten lapsi sopeutuu. Taas hirveä ikävä, kun on päivät lapsesta erossa.

Onneksi päätöstä ei tarvitse tehdä juuri nyt. Mutta jotenkin olisi rauhoittavaa, jos sen päätöksen voisi tehdä. Joko tai.

Tai tulisi edes vauvakuume ja veisi kaiken halun rationaaliseen ajatteluun tässä asiassa! Sekin kelpaisi.

Oli silti todella mukavaa. Yli vuoden tauon jälkeen pääsin juttelemaan hyvän ystäväni kanssa. Ja vaikka keskustelu olikin enimmäkseen surkuhupaista ihmettelyä siitä, miten emme ole ollenkaan sellaisia kuin viisi vuotta sitten kuvittelimme, niin jostain syystä minusta tuntui, että puhuimme vapautuneemmin kuin koskaan aikaisemmin. Mikä lie meidät vapautti; tauko, tottumaton alkoholinkäyttö, vai ne surkuhupaisat tosiasiat. Molemmilla yllään korkeakorkoiset saappaat ja villakangastakki, ja lompakossa S-etukortti. Molemmilla mies, lapsi, omakotitalo ja oma auto. Molemmilla vakituinen työpaikka, ja varaa kulkea baarireissut taksilla. Emmekä kyllä silloin olisi harkinnetkaan Börsiä, mutta emme taida oikein enää olla Dynamon kohderyhmää. Tähänkö me tähdättiin?

Ei tähdätty, mutta ei tähdätty mihinkään muuhunkaan. Ei meillä ollut mitään sen kummempia suunnitelmia, ei hänellä sen enempää kuin minullakaan, kuten jo aikaisemmin kirjotin. Se oli sitä aikaa, kun me puhuimme paljon, ajattelimme liikaa, ja teimme paljon sellaista mitä ei enää tänä päivänä tulisi tehtyä. Ei meillä ollut resursseja tehdä tulevaisuudensuunnitelmia, kun emme tienneet miten selviämme viikosta.

Kyllä nuoruus on muuten yleellistä. Silloin sitä ei tietenkään osannut pitää yleellisyytenä, mutta ei tänä päivänä enää ole varaa vaipua kaikenkattavaan masennukseen, kokeilla jatkuvasti rajojaan, ja polttaa kaikkia siltoja takanaan. Ja minä olen ollut todella vastuuntuntoinen nuori. Ja siltikin, en ollut vastuussa kuin itsestäni.

Nyt olen pari yötä nähnyt ihmeellisiä unia, joissa sekoittuu mennyt ja nykyinen, ja monet asiat jotka eivät milloinkaan ole olleet tai tule olemaan mahdollisia. Ja vaikka kuvittelinkin olevani jotain muuta, tunnistan silti itseni peilistä useammin kuin vielä viisi vuotta sitten. Ja vaikka ystäväni tilanne ei ehkä ole yhtä onnellinen kuin omani, nauroimme silti makeasti vanhoille kuvitelmille ja nykyisille olosuhteille. Ja itsellemme. Se on hyvä taito, joka on vahvistunut kummasti viimeisen viiden vuoden aikana.

Ja nyt teemme molemmat tulevaisuudensuunnitelmia. Osittain ne ovat samoja, jotka olisimme tehneet viisi vuotta sitten, jos olisimme uskaltautuneet suunnittelemaan. Joten S-etukorteista viis, ehkä emme siltikään ole niin erilaisia nyt kuin silloin.

Minä henkilökohtaisesti olisin kyllä ollut todella yllättynyt, jos McCain olisi voittanut, mutta onhan sitä toisaalta hullumpaakin tapahtunut, varsinkin Amerikan ihmeellisessä maassa.

Nyt jää nähtäväksi, onko tästä valinnasta lopulta mitään konkreettista hyötyä. Saako Obama selvitettyä Bushilta perinnöksi saamiaan ongelmia, tai edes parannettua maansa imagoa ulkomailla. Tai käykö niin, että Obama epäonnistuu yrityksessään ratkoa liian suuriksi paisuneita ongelmia ja neljän vuoden päästä republikaanit voittavat jälleen. Tai pahimmillaan, onko Obaman kauniit puheet pelkkää sananhelinää.

Mutta kyllä minäkin Obamaa onnittelen, en tiedä olisinko onnitellut McCainia. Joten optimisti taidan olla minäkin.

Itse lähinnä viherrän, mutta vaalien jälkeisen keskustelun ansiosta olen kyllä iloinen, ettei tällä kertaa tullut äänestettyä. Lähinnä viittaan tässä siihen, kun vihreä oikeusministerimme kaipailee tuntuvia rajoituksia sananvapauteen, vaikka väittääkin tulleensa väärinymmärretyksi. Mutta eivät vihreät ole saavutuksillaan tai edes mielipiteillään tähänkään asti mitenkään loistaneet. Jo jonkin aikaa minua on ärsyttänyt suunnattomasti se monikulttuurisuus- ja moniarvoisuusasioissa vallitseva kaksinapaisuus, jossa vihreät tuntuvat olevan mestareita. Kaikki pyhitetään kulttuurilla, eikä vieraita kulttuureita saa millään tavalla arvostella, tai heti leimataan rasistiksi. Kyseessä on se sama me vs. muut -retoriikka, jota käytetään ns. terrorismin vastaisessa sodassa, ja joka tappaa keskustelun ennen kuin se alkaakaan. Niinhän se demokratia toimii, eikös.

Kannattaa lukea tämän artikkelin keskustelua, jos aihe kiinnostaa. Ja samalla voi vilkaista Pasi Ilmarin blogiin, koska jostain syystä siellä vaan osataan sanoa asiat paremmin kuin täällä ajattomuudessa.

Varovaisesti toivon, että monikultturisuuden synnyttämistä arvokonflikteista uskallettaisiin vihdoin ja viimein keskustella avoimesti ja tarpeen vaatiessa kriittisestikin, ilman että kenellekään tatuoidaan leimoja otsaan. Ja koska vihreiden pitäisi olla puolueista se, joka kannattaa sekä sananvapautta että suvaitsevaisuutta, kuka olisi parempi aloittamaan tämän keskustelun kuin vihreät. Kunhan pääsisivät eroon siitä ylenpalttisesta poliittisesta korrektiudesta.

Luin sen Lumikko ja yhdeksän muuta tuossa vähän aikaa sitten. Luettuani muutaman sivun totesin miehelleni, että tekisi kovasti mieli hehkuttaa sitä jo, mutta toisaalta sellaista ei kannata tehdä ennen kuin olen lukenut koko kirjan. Ei olisi ensimmäinen kerta kun viimeistään loppu pilaa koko lukunautinnon. Ja sitä paitsi, miksi sen pitää käyttää itsestään myös toista nimeä?

Puolessa välissä olin jo ihan fani, ja innoissani sijoittelin kirjaa arvoasteikossa jonnekin Donna Tartin esikoisen ja Karamazovin veljesten välimaastoon. Hillitsin kuitenkin itseni, etten lopussa pettyisi -- ja sitä paitsi, takasivun kuvahan on kuin joku Neil Gaiman -kopio.

Viimeisen sivun jälkeen olin ihmeissäni. Sehän onnistui jopa lopettamaan hyvin! Mutta oikeesti, miksi laittaa blogilleen nimi omasta romaanista, ei kai Jääskeläinen halua vain siihen leimautua?

Mistäs tässä nyt on kyse? Pitäisikö Pasi Ilmari Jääskeläisen pysyä nöyrän hiljaisena ja huomaamattomana, koska sellaisia meidän suomalaisten nyt vain tulee olla? Ei saisi käyttää samoja keinoja kuin muutkin, koska sellainen ei meille sovi? Vai olenko kenties vain kateellinen, kun joku suomalainen pystyy sellaiseen, mikä on helpompi varata vain niille isoille, hienoille kirjailijoille sellaisissa maissa, joissa kirjoittamisella elää?

Noh, jotain voi ehkä päätellä siitä, että pari viime iltaa olen taas kirjoitellut ahkerasti. Se on vaikeaa, kun joka toisen lauseen kohdalla miettii, että mitä järkeä tässä on kun kirjoittaa sellaista sontaa, mutta sitä on vain pakotettava itsensä, tai muuten ei kirjoita mitään. Ja pakko kai sitä on edes yrittää. Syystä jota en ala tässä sen enempää analysoimaan, tai tuo kahden illan aikana kirjoitettu teksti löytää itsensä pian samalta virtuaaliselta kaatopaikalta kuin aikaisemmatkin tekstit.

Ja sitten vielä tuo blogi. Tyyppihän vaikuttaa kaiken lisäksi ajattelevalta ja ymmärtävältä olennolta, sen lisäksi että osaa kirjoittaa. Ja blogitekstit ovat lähes yhtä koukuttavaa luettavaa kuin juuri luettu romaanikin. Nyt kun tarkemmin ajattelee, niin juuri tällaista stimulaatiotahan tässä on kaivattukin.

Nostan siis hattua Jääskeläiselle, ja heti kun on aikaa uppoudun taas ihanaan järjestykseen laitettujen kirjainten sekaan. Ja heti kun äitini palauttaa Lumikko ja yhdeksän muuta -kirjan, laitan sen kirjahyllyssä Donna Tartin ja Dostojevskin väliin.

Minä en ole koskaan ymmärtänyt sitä tunnetta. Sitä, että minä -- ihan tavallinen tylsä minä -- voisi jonkun mielestä olla niin kiinnostava, että tekisin toiseen erityisen vaikutuksen. Niitä, jotka ovat minua koskettaneet, ei ole montaa. Niitä, joita minä olen koskettanut, on varmasti vielä vähemmän. Niiden ihmisten menettämistä on vaikea hyväksyä.

Minä kaipaan jotain, mutten edes tiedä mitä. Jonkinlaista mindjobia kai. Kaipaan sitä, että joku tai jokin räjäyttäisi tajuntani, tekisi niin syvän vaikutuksen että sen voimalla leijuisin pilvissä muutaman päivän.

Ja niin, tietysti kaipaan myös sitä, että saisin vähän sohia jonkun toisen aivosolukkoa niin että tuntuu. Olisihan se egobuusti. Mutta eniten kaipaan lähinnä jotain uutta merkitystä, jotain mikä hetkellisesti tuntuisi elämää suuremmalta. Sellainen minä olen. Ajoittainen henkinen orgasmi tekee vähintään yhtä hyvää kuin fyysinenkin.

Ja minä tiedän, että teen väärin, kun välillä kaipaan asioita, joita ei ole olemassakaan, ja toisinaan kaipaan jotain, mitä minusta piti tulla, mitä minun piti olla. Mutta ei se tarkoita, että olisin tyytymätön elämääni. Minä rakastan miestäni ja lastani, enkä todellakaan haluaisi enää elää ilman heitä. Mutta eikös minusta pitänyt tulla jotain suurta ja merkittävää? Eikös minun pitänyt tehdä jotain, minkä kaikki huomaavat?

Mutta turha sitä on valittaa, ettei unelmat ole toteutuneet, jollei niitä ole koskaan uskaltanut sen tarkemmin määritellä. En kai minä vielä niin vanha ole, etten voisi tehdä uusia suunnitelmia ja toteuttaa ne. Enhän?

Minä kaipaan sitä, että elämä olisi elämää suurempaa, enkä sitä, että istun päivät pitkät toimistosihteerin sijaisena ja iltaisin yritän väsyneenä miettiä että mitä sitä pitikään elämällään tehdä. Enkä minä todellakaan kaipaa sitä, että kesken järkyttävien elämäntotuuksien tajuamisen ja suurien pohdintojen vastaan iloisena keskuspuhelimeen: "pieni hetki, yhdistän!"

Yritin ehdottaa vaihtokauppaa, vaikka vain väliaikaista. Jostain syystä ehdotukseeni ei tartuttu. Kaiken kukkuraksi näin seuraavana yönä asiasta untakin. Siinä ajoin ensin tuota samaista Subbista, mutta sitten minun piti vaihtaa omaan Puntooni. Ensin olin iloinen saadessani oman autoni takaisin, mutta sitten Subaru vilahti ohitseni niin jyrkässä ylämäessä, että en uskonut Punton edes selviävän siitä. Näin punaista ja tunsin pistävää subbiskauteutta.

Huoh. Seuraavan kerran kun toimin kännikuskina pakotan kyyditettävät Punton takapenkille, eikä minua kiinnosta vaikka autossa ei ole takaovia, kuskin penkin kääntömekanismi on rikki ja toisella etupenkillä on turvaistuin. Nih.

Mutta ehkä jo viikonloppuna saan nukuttua univelat pois.

Sen kummemmin varsinaisiin tapahtumiin puuttumatta (mitä muuta voisinkaan sanoa kuin itsestäänselvyyksiä), tässä kohtaa -- aivan kuten vajaa vuosi sitten -- mieleen tulee väkisinkin kaksi asiaa. Toisaalta mietin, miltä tuon pojan vanhemmista mahtaa tuntua. Miltä tuon pojan äidistä mahtaa tuntua. Miltä itsestäni tuntuisi, jos noin tekisi oma lapseni, jonka ensimmäisestä hymystä, ensimmäisistä askelista, ensimmäisistä pottaoivalluksista olisin iloinnut kuten olen iloinnut Inkan kanssa. Rikkihän sellaisesta menisi. 

Toisena asiana mielessä on tuo paljon puhuttu nuorison pahoinvointi. Ja tässä aiheessa olen pakosti kyyninen. Voiko nuoriso huonommin kuin ennen? Mieheni sanoi, ettei hänen lähipiirissään voitu niin huonosti kuin nuoret nyt tuntuvat voivan. Minä taas olen ollut jo muutaman vuoden sitä mieltä, että jokaiselle, joka selviää nuoruudesta tappamatta itseään (ja lisätään tähän nyt sitten "ja/tai muita") tulisi antaa jonkinlainen mitali tai muu tunnustus. (Ja silti mieheni tietää enemmän ihmisiä, jotka ovat riistäneen oman henkensä, kuin minä.)

Mutta ehkä nuoret kuitenkin voivat huonommin kuin ennen. Paha minun on sanoa, tällä vertailupohjalla. Se nyt kuitenkin on varmaa, että pahoinvoinnin ilmenemismuodot ovat saaneet uusia piirteitä. Enää ei riitä eristäytyminen ja oma tuho. Nyt täytyy saada tuhota mahdollisimman paljon ympäriltään samalla, mahdollisimman näyttävästi, mahdollisimman julkisesti. Ja se tuntuu vieraalta, vaikkakin nykymaailman menossa selitettävältä. Elämä on julkisempaa. Enää ei tarvitse eristäytyä. Jokainen nuori tietää, mistä löytää samanmielisiä, pahoinvoivia, tuhovimmaisia nuoria, jotka vain odottavat jonkun näyttävän esimerkkiä.

Mutta hetkinen. En kai minä nyt hyökkää Internetin ihmeellistä maailmaa vastaan? Samalla voisin kai karjua kieltoa väkivaltaisille peleille ja kauhistella raskasta musiikkia.  No se ei ole tarkoitus. Onhan se hyväkin, että ihmisillä on enemmän kohtauspaikkoja kuin ennen, ja mahdollisuus löytää samanmielisiä ihmisiä. Mahdollisuus kirjoittaa ajatuksiaan muiden luettavaksi, pois painamasta omaa mieltä. Mutta samanlainen mahdollisuus on niillä, jotka hakevat tukea ajatuksille, jotka realisoituvat eilisenkaltaisesti. Ja niitä ruokkii entisestään joka puolella vaikuttava yli-inhimillinen, maailmasta piittaamaton media. (Vai oliko se sittenkin ihmisten ihmisille tekemää tiedonvälitystä?)

Mutta siitä nuorison pahoinvoinnistahan minun piti kirjoittaa. Nuoruus on kamalaa aikaa. Sitä tuntee ihan liikaa ja ihan liian voimakkaasti, kaikki kaatuu päälle eikä kukaan ymmärrä. Mutta sitten toisaalta, ilokin tuntuu sitten aivan mahtavalta. Voi kun voisikin palata ajassa taaksepäin ja kertoa itselleen, että siitä kaikesta selviää kyllä. Ja että jälkeenpäin sitä kuitenkin tavallaan kaipaa tuota aikaa, jolloin elämä oli elämää suurempaa.

Tästä tuli nyt vähän tällainen hännätön torso, mutta menköön. Ei eilisessäkään mitään järkeä ollut.

Nämä on aina yhtä masentavia uutisia. Vaikka kuinka olisi päässyt yli omien vanhempiensa erosta.

Joka tapauksessa, viikko tuntuu ihan liian pitkältä ajalta Inkan olla hoidossa, ja 8 tuntia on liian kauan kerrallaan. Iltapäivisin tyttö on niin väsynyt, että vain istuskelee keinussa tai rattaissa, eikä jaksa enää touhuta. Tämä asia muuttuu tietenkin siinä vaiheessa kun päästään kotiin, sitten tytöllä riittää kyllä virtaa taas touhuta seitsemään asti, kunnes syödään iltapala ja mennään nukkumaan.

No, pian Inka on jo vuoden ja neljä kuukautta. Kohta puhutaan jo puolitoistavuotiaasta, ja eihän siitä mene enää kauan kun tyttö on jo kahden. Sitten päiväkotikaan ei ehkä tunnu enää ihan niin rankalta -- Inkasta tai minusta.

Ja onneksi Inka on sentään tuntunut viihtyvän siellä ihan hyvin. Enää ei itkeskele kun isänsä vie hänet sinne, ja päivät menevät hoitajien mukaan hyvin. Tuntuu vain välillä niin hölmöltä tämä oravanpyörä, mihin Inkakin on joutunut mukaan jo näin pienenä. Mikä ihmeen pointti lasten hankkimisessa edes on, jos sitä kuitenkin viettää suuren osan ajastaan töissä eikä lapsen kanssa. Kysyn vaan.

Ääni kuului huonosti, ja yhä uudestaan näytettävien savuavien rakennusten alla ruudun alareunassa kulki pörssikursseja. Istuimme liian kuuman hotellihuoneen sängyllä yrittäen ymmärtää mitä ihmettä oli tapahtunut (pian kävi ilmi, ettei se ollutkaan räjähdys).

Vain muutama päivä tapahtuneen jälkeen meillä oli lento kotiin. Samassa taksissa meidän kanssamme Delhin lentokentälle tuli nainen, jonka oli pitänyt lentää kotiin Yhdysvaltoihin jo päivää tai paria aikaisemmin, mutta kaikki lennot olivat sekaisin. Turvatoimet lentoasemalla olivat hämmentävän tiukat. Kotona kuulin perheeni olleen huolesta sekaisin, vaikka olin toisella puolella maapalloa kuin telkkarissa pyörivät kauhukuvat. Soitin kuusi viikkoa kestäneeltä reissulta kotiin vain kerran, puolessa välissä matkaa. 

Seitsemän vuotta on pitkä aika. Se on kohdellut minua yhtä rankalla kädellä kuin muutakin maailmaa. Mutta minä olen tullut siihen tulokseen, että kyllä tästä selvitään. Miten mahtaa olla muun maailman laita?

Mutta eihän ihan näin syksy pitäisi vielä olla. Katselin viikonloppuna hääopasteita teiden varsilla, ja mietin omia häitäni pari vuotta sitten. Ne olivat elokuun puolessa välissä, ja silloin oli aivan kesäsää, juuri sopiva ulkojuhlille ja puvulleni. Tänä vuonna olisimme olleet pulassa 80 häävieraan kanssa.

Kun ostin pyörän kesän alussa, sillä oli tarkoitus käydä töissä pitkälle syksyyn. Nyt, kun viikko sitten sain autontapaisen kulkuneuvoni, on pyörä jäänyt pihalle seisomaan. Liikunta jää vähiin, mutta lohduttaudun tiedolla, että ajokokemusta on pakko saada, tai ajokortin hinta on aivan liian korkea.

Ja Inka. Tuntuu kurjalta, kun tyttö ei pääse leikkimään pihalle niin paljon kuin paremmilla säillä pääsisi.

Mutta ollaan hetki positiivisia. Ostin aivan ihanan villakangastakin, joten saisihan sitä tulla jo vähän kylmempääkin.

Mukaamme tarttui tällä kertaa seuraavat kirjat: Peter Høegin Lumen taju, Pasi Ilmari Jääskeläisen Lumikko ja yhdeksän muuta ja David Baldaccin Kunnian vartijat. Kaksi ensimmäistä olen halunnut lukea jo jonkun aikaa, viimeisen mies otti hyllystä summamutikassa.

Mikä tällä shoppailukerralla oli erityisen hämmentävää oli se, että nämä kaikki kirjat olivat kirjakaupan jännityspokkari-osastolla! Taisin juuri päästä sanomasta, etten mitenkään erityisesti pidä jännityskirjallisuudesta.

Eilen töissä lounaalla tuli puhetta kirjojen ostamisesta ja lainaamisesta. Häpeäkseni tunnustan, etten edes muista milloin olen viimeksi käynyt kirjastossa, vaikka opiskeluaikana siellä tuli käytyä helposti useamman kerran viikossa. Minulla ei siis ole mitään kirjastoja vastaan, ja minulla on vakaa aikomus hyödyntää niitä tulevaisuudessakin, vaikka tällä hetkellä kirjoja tuleekin ostettua enemmän kuin lainattua. Myönnän kuitenkin myös täysin rehellisesti, että rakastan kirjoja myös fyysisinä objekteina, ja minusta on ihanaa omistaa niitä. Varsinkin kauniita, kovakantisia kirjoja, joita en useinkaan raaski ostaa. Seuraava ostos on kuitenkin ehdottomasti Rajaa Alsanean Riadin tytöt -- tosin se oli ostoslistalla jo ennen kuin näin sen upean kannen, jolle tämä kuva ei todellakaan tee oikeutta!

Ensimmäistä kertaa yksin moottoritiellä kaatosateessa oli hieman pelottavaa, ja liikennevaloissa kirosin ihan takapuskuriin kiinni ajavia (varsinkin ylämäessä, ajatelkaa nyt hei!), mutta kaikki meni oikein hyvin. Tulin juuri sopivasti niin, että parkkipaikallakin oli hyvin tilaa.

Tänään käyn sitten töiden jälkeen hakemassa neidin päiväkodista, kun mies on tosiaan hierojalla juuri siihen aikaan. Inka ei ole nyt oikein mielissään päiväkotiin jäämisestä, sai olla kipeänä taas niin paljon kotona. Toivotaan kuitenkin, että tyttö tottuu taas pian päiväkotiin ja alkaa viihtyä siellä, ettei kaikkien tarvitse viettää päiviään suru puserossa.

Noh, se kuitenkin sanoo Inkan mukaan brumbrum, joten eiköhän sillä työmatkat kulje :)

Siinäpä muuten mielenkiintoinen tapaus. Siirtymä Ray Lorigasta Dan Browniin oli kuin tyly pudotus maan pinnalle, sen lisäksi etten ole koskaan ollut suuri jännityskirjallisuuden ystävä. Jatkuvat henkilöhahmojen ulkonäön ja muiden määreiden kuvailu on turhuudessaan rasittavaa, ja muutenkin kirjailija selittää välillä asioita hieman liian rautalangasta vääntäen. Yllättävän koukkuun nopeatempoinen juoni kuitenkin onnistuu saamaan, kun eilen luin kirjaa vielä illalla sängyssäkin.

Kärsinkin jonkinasteisesta kirjahimosta. Lueskelen lukupiirejä ja kirjallisuusaiheisia blogeja, ja toivon, että minulla olisi aikaa lukea vielä enemmän -- ja ehkä ennen kaikkea kirjoittaa ja osallistua keskusteluihin lukemastani.

Taidan haluta hieman liikaa. Pitäisi ehkä keskittyä vain yhteen asiaan: joko askarteluun, kirjoittamiseen tai lukemiseen (ja sitä musiikkiakin olisi mukava taas tehdä). Mutta en halua luopua yhdestäkään, joten tällä hetkellä teen vain vähän kaikkea enkä kunnolla mitään.

Inkaa katsellessa on myös pakko myöntää, että asioiden opettelu, vaikka ihan alusta saakka, on kannattavaa. On ylimielistä ajatella, että kaiken voisi osata heti, mutta mikä ihme siinä silti on, että kaikki pitäisi osata täydellisesti jo parin kerran kokeilun jälkeen?

Hyvänä esimerkkinä autoilu. Minulla on ollut ajokortti jo puolitoista vuotta, mutta koska ajaminen tuntuu niin hankalalta, olen mieluummin ajamatta. Järkevää, tosiaankin. No, siihenkin on tulossa muutos, kun olemme hankkimassa minulle vanhaa rouskua harjoitteluautoksi. Aamu- ja iltapäiväruuhkissa työmatkojen ajamisen luulisi opettavan hieman paremmin kuin sunnuntaireissut Inkan isovanhempien luo puolen tunnin ajomatkan päähän, aina samaa reittiä.

Ja siltikään, en halua tehdä virheitä. En halua opetella ajamaan, vaan haluan osata jo. Paniikki iskee heti, kun ensimmäisen kerran sammutan auton liikennevaloissa, ja koko ajokerta on pilalla. 

Mistä tällainen asenne tulee? Onko siitä mahdollista päästä eroon? Miten olla välittämättä tätä asennetta eteenpäin lapsilleen?

Luulen, että on ainakin parasta kannustaa menemään autokouluun hieman nuorempana.

Muistan taas, että tarvitsen musiikkia kirjoittamiseen.

Epäilin heti vesirokkoa, mutta päivystävän lääkärin valistunut arvaus oli, että näppylät liittyvät siihen, mikä tauti Inkalla oli ollut puolitoista viikkoa sitten. Nyt näppylät ovat kokonaan hävinneet, eikä neidillä ollut missään vaiheessa kuumetta tai mitään muitakaan oireita.

Kysyin lääkäriltä, onko mahdollista, että kyseessä oli kuitenkin vauvarokon näppylät, vaikka ne tulivatkin puolitoista viikkoa korkean kuumeen jälkeen. Lääkäri vastasi, että kaikki on mahdollista. Eli siitä emme tulleet yhtään viisaammiksi, mutta ehkäpä Inka nyt on vihdoinkin terve.

Pakko myöntää, että tämänpäiväinen oli äidille kova paikka. Mutta eiköhän tämä tästä. Oli mukavaa nähdä eräs toinen tyttö, jonka hoitojakson aloittaminen oli melko itkuinen, olevan  tänään iloinen ja pirteä. Niin ne siihen tottuvat. Onhan aivan normaalia, että se vaatii hieman aikaa, mutta eiköhän Inkakin pian opi luottamaan mukaviin hoitotäteihin, ja päivät menevät paremmin.

Illalla kun menimme nukkumaan, juttelimme taas Inkan kanssa kuluneesta päivästä. Kertasin kaiken päivän aikana tapahtuneen, ja sen jälkeen puhelin hieman päiväkodin hoitajista. Kysyin Inkalta, oliko hänen hoitajansa mukava, ja Inka nyökkäsi. On vaikea sanoa, mitä Inka tässä vaiheessa ymmärtää, mutta hän nyökkäsi. 

Huomenna sitten uudestaan.  

Eilen kävimme vielä pitkällä pyörälenkillä koko perhe. Löysimme reitin, jota edes koko ikänsä täällä asunut mieheni ei ollut kolunnut. En tiennytkään asuvani niin kauniilla seudulla, ja niin lähellä skotlantilaisia lehmiä!  

Inka on nyt ensimmäistä kertaa päiväkodissa ilman minua. Kävimme viime viikolla torstaina ja perjantaina oleskelemassa siellä yhdessä sekä aamu- että iltapäivän, vain päiväunien ajaksi tulimme kotiin. Kaikki meni tietenkin hienosti, en kuvitellutkaan siinä olevan mitään ongelmaa niin kauan kuin minä olen taustalla. Eihän Inka minuun juurikaan kiinnittänyt huomiota siellä ollessa, mutta aina silloin tällöin tuntui tarkistavan, että olen paikalla. Saa katsoa miten käy nyt, kun en ole paikalla. Ulkona ollessa tuskin suuremmin kaipailee, mutta kun siirtyvät takaisin sisälle ja Inka alkaa olla väsynyt ja nälkäinen, saattaa ikävä jo iskeä.

Olisipa aikaa kirjoitella enemmän, koska asiaa riittäisi. Nyt täytyy kuitenkin syödä jotain ja täyttää päiväkotipapereita, ennen kuin haen tytön kotiin päiväunille.

Minä olen lukenut liikaa siitä, miten antibiootteja määrätään aivan liikaa, ja kuinka ne huonontavat yleistä bakteerien vastustuskykyä. Soitin äidilleni saadakseni varmistuksen siitä, että minullekin on syötetty lapsena valtavasti antibiootteja jatkuviin korvatulehduksiin, eikä tämän enempää vahinkoa ole tapahtunut. Äitini sanoi, että minun täytyy hieman tinkiä periaatteistani Inkan kohdalla. Ja minähän tingin. Hassua vain tinkiä Inkan kohdalla periaatteista, jotka ovat tulleet vasta Inkan myötä.

Joka tapauksessa Inka saa nyt siis antibioottia, eikä vatsataudinkaan merkkejä enää ole. Kuumetta ei ole ollut pariin päivään. Jos tytön vatsa alkaa toimia normaalisti, huomenna mennään käymään päiväkodissa. Vihdoin ja viimein. 

Ihmetyttää kyllä mistä Inka tämän pöpön sai, mutta tähän kai sitä saa tottua, kun päiväkoti alkaa.

Viime viikko oli lähinnä oikeaa lomaviikkoa jonka tulen tänä kesänä kokemaan. Pyörälenkkejä perheen kesken, kavereiden treffausta, shoppailua, grillausta, biljardia. Mukavaa, vaikkakin sokkeliremontin työmiehen aikataulut hieman sekoittivat meidänkin aikatauluja. Eikä se muuten ole vieläkään valmis, sokkeliremontti.

Ja tänään on se päivä, jolloin Inkan piti aloittaa päiväkotiin tutustuminen, mutta tyttö nukkuu sohvalla kuumeessa. Kuume nousi lauantaina, nopeasti ja korkealle, ja tietysti olimme miehen vanhempien luona yökylässä. Vielä eilenkään ei ollut muita oireita kuin korkea kuume, joten epäilin vauvarokkoa. Tänä aamuna tyttö sitten oksensi minut ja itsensä läpimäräksi maito-oksua, joten saa katsoa mistä on kysymys. Onneksi neiti on suhteellisen hyväkuntoinen, ja suostunut juomaan, vaikka ruoka ei olekaan maistunut.

Eipä näin kurjalla säällä olisikaan ollut kiva aloittaa päiväkotia, mahtavatko edes olla pihalla. 

Ai niin, viime perjantaina oli Inkan painokontrolli. Viimeisen kahden kuukauden aikana on tullut melkein 700g lisää painoa! Eli nyt otettiin kiinni se, mikä viime kerralla oli jäänyt vajaaksi. Paino suhteutettuna pituuteen ei kuitenkaan kääntynyt kuin aavistuksen nousuun (ja edelleen ollaa siis miinus-käyrällä), koska pituuttakin oli tullut kolme senttiä lisää. Joka tapauksessa kaikki hyvin, eikä mitään syytä huoleen. Eikä ihmekään, että neiti tuntuu yltävän joka paikkaan, ja alkaa painaa käsivarsilla. Alla uudet mitat.

Ikä        1v2kk  (1v)
Paino     8905g  (8225g)
Pituus    79,3cm (76,3cm)
Pipo      44,4cm (43,5cm)

On kyllä todella kurja ilma. Kesä loppui kertaheitolla? Vaikka kesäkuukausihan tämän pitäisi vielä olla. Eilen illalla katselin, kun katuvalot paloivat. Outoa, että on jo niin hämärää. 

Kuumepäivät ovat kyllä niin hiljaisia ja matelevia. Vaikka kuume ei olisikaan itsellä. 

Joitakin päiviä sitten B5:n katselun lomassa kokeilin ihania Sassafrass Lassin Olivia and Pals -pöllöleimasimia, mutta niiden värittäminen olikin sitten ihan eri juttu. Puuvärit toimivat juuri niin huonosti kuin ajattelinkin, ja halpojen tussien jälki oli ihan kamalaa. Tänä aamuna ennen töihin lähtöä sain vihdoin kokeiltua vesivärejä, ja helpotus oli huomattava, kun väritys onnistui edes jotenkin. Olen joskus nuorempana väritellyt aika paljon siveltimen kanssa kaikkea mahdollisimman pikkutarkkaa, ja ihan älyttömästi ei värit nytkään levinneet :) Eihän siitä väritysjäljestä niin hienoa tullut että tänne kehtaisin kuvaa laittaa, mutta antaa aihetta toivoa, että vesiväreillä voisin noita leimasinkuvia alkaa värittelemään.

Pitää myös ostaa akvarellikynät, uskoisin että osaisin ehkä niilläkin väritellä.

Joka tapauksessa tämä oli positiivinen merkki, ja toivottavasti antaa sysäyksen alkaa kunnolla puuhaamaan jotain näiden korttien ja skräppäyksen eteen. 

(Pakko nyt tähän vielä mainita, että alunperin minun oli kyllä tarkoitus vain skräpätä, että saan valokuvat hienosti albumeihin ja tarinat mukaan. Tuo korttiaskartelu on ihan miehen idea. Nih!)

Valtavat onnittelut molemmille tuoreille perheille tätäkin kautta <3

Vaikuttaa kyllä hyvältä. Upeaa tajunnanvirtaa. Jos niin voi sanoa luettuaan vain ensimmäiset kymmenen sivua. Mutta minä olenkin niitä ihmisiä, joihin kolahtaa tällainen. Vaelteleva juttelutyyli, joihin on vaikea päästä sisälle. En ikinä uskalla itse kirjoittaa sellaista. Tai ehkä en vain osaa.

Tuo Fight Club täytyy kyllä vuokrata leffana taas. En muistanut, että se on rakkaustarina.

Se on mielipuolinen kirja, ja siitä tulee mielipuolinen olo. Sitä luettuaan ei tosiaankaan tee mieli askarrella söpöjä kortteja tai kauniita skräppisivuja rakkaista sukulaisistaan. Seuraavan B5-jakson katsominen tuntuu myös hieman turhalta. Töihin lähteminen vaikuttaa suorastaan naurettavalta. Sitä on vähän sekaisin.

Ja mietityttää, että jos ei olisi koskaan nähnyt elokuvaa, niin missä vaiheessa sitä keksisi totuuden Tylerista. Jotenkin tuntuu, että kirja viljelee enemmän vihjeitä, mutta jos tarina olisi tuntematon, niin tajuaisiko sitä kuitenkaan?

Ei voi tietää.

Koska kaikki puhelimet kuitenkin oli varattu, mies valmistautui henkisesti siihen, että saisi tuon kaunokaisen käsiinsä vasta joskus -gulps- elokuussa.

Miehen kaveri kävi jo perjantaina kyselemässä tutulta Sonera-kauppiaalta, olisiko heillä sattumalta paria puhelinta saatavana. No ei tietenkään ollut. Lauantaina kävimme kokeilemassa onneamme Myllyn Sonera-liikkeissä. Ensimmäisestä löytyi hienoja paketteja, jotka kuitenkin olivat kuulema edelleen liikkeen omassa varauksessa. Optimistisesti suuntasimme Veikon Koneeseen. Ja miten kävi? Myyjä nappasi takaansa yhden valkoisen 16 gigasen iPhonen, juuri sellaisen jonka mies halusikin. Ilme peruslukemilla mies istahti penkille ja sanoi: "laitetaan sellainen".

Joskus käy tuuri, sitä ei käy kieltämän. Tätäkin kyseistä puhelinta oli juuri pari minuuttia aikaisemmin joku käynyt ihailemassa, mutta sanonut miettivänsä asiaa vielä hetken.

Niin siis kaikilla ei tietenkään voi käydä tuuri. Ainakaan yhtä aikaa.

Eilen illalla ehdin jopa melkein tunnin verran askarrellakin. Siitä se lähtee?

Mistä näitä hetkiä tulee kun kaikki kaatuu päälle? Kun välillä mieli on niin kirkas.

Juhlat menivät kuitenkin hyvin, ja morsiuspari oli kaunis kuin kuva. Minä lähdin ajoissa äitini luo yöksi, kun Inka piti saada nukkumaan. Olikin sitten ensimmäinen kerta kun ajoin autolla ilman, että kyydissä olisi ollut toista ajotaitoista aikuista. Hengissä selvittiin. Mies jäi juhlimaan siskoni häitä ja juomaan appivanhempiensa kanssa, ja ilmeisesti oli hauskaa hälläkin.

Ja sitten! Heinikan paketti saapui vihdoin maanantaina, ja ai ihanaa mitä kaikkea siellä oli! Tilauksen kanssa oli sen verran säätöä, että olinkin ehtinyt jo unohtaa puolet sen sisällöstä. Säätämisestä oli kuitenkin hyötyäkin: kävin tilausta läpi Heinikan Heinin kanssa, ja hän antoi tosi hyviä vinkkejä joiden ansiosta tilausta säädettiin vielä vähän lisää. Heini ansaitsee kyllä ison kiitoksen loistavasta asiakaspalvelusta!

Nyt askartelutarvikevarastoni alkaa olla sellaisella mallilla, että voisi aloittaa jo jonkun kunnollisen projektin. Jos vain olisi aikaa...

Mielekästä? Ei sillä ehkä maailmaa pelasteta, mutta ollaanpa nyt realisteja; ei tälle mitään enää ole tehtävissä. Omaa pientä henkilökohtaista maailmaani se saattaisi parantaa entisestään, ja sanovat senkin olevan aika tärkeää.

Olinkin saanut pitkästä aikaa ihka oikean kommentin (spämmiviestejä tulee sitten senkin edestä) liittyen Inkan ruokailuun ja naposteluun. Hyvä muistutus, voisinkin kertoa miten sen asian kanssa menee.

Tuon kesäkuun alussa olleen neuvolan jälkeen ollaan oltu aika tarkkoja Inkan napostelun suhteen, ja sen lisäksi neiti on siirtynyt käytännössä kokonaan samoille ruuille kuin minä ja mies. Tytöstä kyllä huomaa, että ruokahalu on huomattavasti parempi kuin aikaisemmin, mutta ruokamäärät eivät edelleenkään ole kovin suuria. Uskon kuitenkin, että Inka syö nyt paremmin, toivotaan että sen huomaa myös sitten elokuussa punnituksessa. On kyllä ilo katsella ja kuunnella tytön syömistä, kun äänitehosteet on koko ajan mukana: namnamnamnam, tyttö hokee ja mussuttaa ruokaa.

Sitten kuuluu kutsu yläkerrasta. 

Tämä asia tule mieleeni siitä, että viimeisen puolen vuoden aikana hamstraamani askartelutarvikevarasto on alkanut taas iskemään minulle silmää joka kerta kun kävelen Inkan tulevan huoneen ohi (missä sekalainen joukko romua ja sälää on säilössä toistaiseksi). Töihinpaluun kunniaksi tein isohkon tilauksen Heinikkaan, ja lupasin itselleni, etten kerää enää yhtään lisää tarvikkeita ennen kuin olen oikeasti tehnytkin niistä jotain. Skräppääminen vaatii kuitenkin valokuvia, ja meidän valokuvatulostin on jossain ihan muualla kuin kiinni tietokoneessa. Koska miehen uusi työhuone on edelleen työn alla, mies ei halua sijoittaa tulostinta mihinkään väliaikaisesti, joten valokuvien tulostelua saadaan odotella vielä hetken aikaa.

Mutta kunhan tuo Heinikan tilaukseni tulee, aloitan uudelleen löytämäni harrastuksen varovaisesti tekemällä pienen syntymäpäiväkirjan jollekin onnelliselle lahjaksi. Kunnollisen valokuva-albumin teko hirvittää, sen kun pitäisi onnistua heti täydellisesti.

Noh, tämä kaikki siis tietenkin siinä tapauksessa, että aika riittää. Huomisesta lähtien iskee arki kunnolla päälle, kun aloitan työt todenteolla. Ei enää harjoittelua ja kivaa jutustelua töiden lomassa, huomenna pitäisi jo tietää mitä tekee. Jännittää.

Ja omatunto kolkuttelee taas, kun jätän Inkan. Yritän olla kuuntelematta tuota koputtelua liikaa, tämä kun ei tästä enää muuksi muutu.

Testattu ja todettu tehokkaaksi. 

Sekoitetaan, ravistetaan ja hämmennetään huolellisesti. Soppa on valmis.

Eilen ei jaksettu tehdä ruokaa, joten lähdettiin syömään ja shoppailemaan Myllyyn. Jotenkin onnistuttiin käymään kirjakaupassa niin, että miehelle ostettiin kaksi kirjaa, Inkalle yksi, ja minulle ei mitään! Olen suorastaan tyrmistynyt. Asia on pakko korjata jossain nettikirjakaupassa.

Toinen tyrmistystä aiheuttava asia on se, etten ole vieläkään hommannut käsiini Gaimanin Fragile Things -novellikokoelmaa. Eilinen kirjakauppafiasko olisikin hyvä korjata juuri tällä kirjalla. On muuten jännä lukea muiden lukijoiden kirja-arvosteluja. Luin arvostelun tästä Gaimanin kirjasta muun muassa Kisun kirjablogista ja HS:n lukupiiristä (jossa kyllä alunperin käsiteltiin ihan toista kirjaa). Fragile Things on ilmeisesti aika epätasainen kirja, toiset novellit loistavia ja toiset todella tylsiä, mutta niinhän on myös Smoke and Mirrorsin laita, ja silti sekin on yksi lemppareistani.

En muuten yleensä lue mitään arvosteluja ennen kirjan lukemista (tai elokuvan näkemistä), koska en halua, että ne vaikuttavat liikaa omaan lukukokemukseeni. Mutta toisaalta näitä kirjablogeja sun muita on kiva lukea siksi, että saa uusia ideoita lukemiseen. Välillä on siis otettava se riski, että ennakkotiedot värittävät omaa kokemusta kirjasta.

Niin, Muodonmuutoskin on jo luettu, pitäisi kirjoittaa siitä jotain tuonne Kirjat-osioon. Tällä hetkellä luen Ben Eltonin This Other Eden -kirjaa, jonka olen ostanut joskus varmaan 10 vuotta sitten Ruotsista matkalukemiseksi. Se oli mielestäni tosi hauska, mutta nyt kiinnitän kirjan huumoriin aivan liiaksi huomiota. Huumori on todella hankala laji, ja kirjallisuudessa ehkä vielä hankalampi kuin TV:ssä tai elokuvissa. Mutta hyvältä kirja edelleenkin vaikuttaa, ja edelleen maailmanlopun aihe kiinnostaa tällaista pientä wannabe-maailmanparantajaa.

Remonttimiehet kävivät aamulla vesisateessa tarkistamassa paikan, mutta palaavat heti kun sää paranee. Tällaisina hetkinä tuntuu, että joku jossain tekee kiusaa tahallaan.

Alkukankeuden jälkeen Inka selviytyi varsin mainiosti päivät äidistä erossa, ja alkukankeuskin johtui todennäköisesti lähinnä flunssasta. Nyt olenkin taas kaksi viikkoa kotona -- ja tietenkin hieman stressaan sitä, miten tällainen soutaminen ja huopaaminen neitiin vaikuttaa...

Viikko sitten sunnuntaina juhlittiin Inkan yksivuotissynttäreitäkin pienellä porukalla. Tyttö oli elementissään, kun talo oli täynnä ihmisiä, jotka olivat kaikki paikalla vain häntä varten. Äijä (miehen isä) saatiin tyytyväiseksi, kun Inka sai vihdoin ensimmäisen jäätelömaistiaisen -- ja se veikin saman tien neidin kielen mennessään. Lahjoja tuli vähintäänkin tarpeeksi, kiitokset vielä kaikille tätäkin kautta.

Tänään olikin sitten Inkan yksivuotisneuvola. Muuten kaikki mainiosti, mutta painon kanssa on edelleen hieman ongelmia. Käyrä meni nyt jonnekin -19:n paikkeille, ja terveydenhoitaja pyysi meidät parin kuukauden päästä kontrollikäynnille katsomaan, olisiko paino noussut yhtään paremmin. Yösyötöistä ja napostelusta tuli noottia -- toisin sanoen, jos lapsi syö huonosti, pitää antaa vähemmän ruokaa. Eikös näin?

Noh, onneksi terveydenhoitajakin huomasi Inkan olevan pirteä, vauhdikas ja iloinen lapsi, joten tuskin tässä kovin suurta syytä on huoleen. Tässäpä uudet mitat:

ikä: 12kk (10kk)
paino: 8225g (8005g)
pituus: 76,3cm (73cm)
pipo: 43,5cm (42,8cm)

Lisäksi mukaan annettiin muutama ohjevihkonen, joista yksi on nimeltään Leikki-ikäisen hoito-opas. Siinä sitä on mustaa valkoisella (no, tarkalleen ottaen mustaa keltaisella): meillä ei ole enää vauvaa.

Nyt nukkumaan. Hyvää yötä.

On tämä silti todella rankkaa. Olen jo ilmoittanut dmulle, että toista lasta en tee, koska en aio käydä tätä läpi uudestaan.

Että on sitten paikka mistä löytyy mustaa valkoisella, kun seuraavan kerran olen tässä samassa tilanteessa. 

Ja kaiken kukkuraksi neiti on nyt sitten kauheassa flunssassa, ja jouduin jäämään tänään kotiin. Ihanaa sinänsä, koska eilen oli sellainen olo että ikinä en mene takaisin toimistolle, mutta pelkään että tämä tekee hallaa Inkan totuttamiselle päivähoitoon. Voi tietty olla, että tästä soutamisesta ja huopaamisesta kärsii jälleen lähinnä äiti, toivotaan. 

Inka oli ollut eilen itkuinen, ei ollut syönyt tai suostunut nukkumaan sisälle. Mä toivon, että se kaikki johtui alkavasta flunssasta eikä ikävästä.

Eipä olisi juuri huonommin voinut tämä töihinpaluu mennä. Onneksi neiti on nyt räkäisyydestään huolimatta suht iloinen, ja jaksaa puuhata mummun kanssa. Totutelkoot toisiinsa sitten äidin läsnäollessa vielä tämänkin päivän.  

Sisällä taas myllertää. Aika käy vähiin. Eikä asiaa auta ollenkaan se, että Inka on ollut viime päivinä tavallista itkuisempi ja kärttyisämpi, vaikkakin yleisesti ottaen suht iloinen. Mutta vähän väliä tyttö käy paidan alla hakemassa hetkellistä lohtua, eikä suostuisi olemaan hetkeäkään yksin. En tiedä vaistoaako hän jotain, vai onko kyse vain siitä, että neiti tekee yläetuhampaiden seuraksi jo uusia hampaita. Joka tapauksessa ajoitus tuntuu mahdollisimman huonolta.  Muutama päivä sitten mulla oli jo melkein rauhallinen olo töihinpaluun suhteen, olin jo tyytyä kohtalooni. Nyt olen taas ihan huolissani siitä, miten tämä tulee sujumaan.

En edes yritä keksiä aasinsiltaa seuraavaan aiheeseen. Nyt ei saa nauraa, sillä aloitin lukemaan jotain ihme henkisen kasvun opasta. Kyse on Kirsti Longan ja Esa Saarisen Muodonmuutoksesta (2000). Ostin kirjan joitakin vuosia sitten halvalla joltain kirjamessuilta lähinnä ulkonäön takia: kirjaa luetaan ylhäältä alas, sivuissa on reikiä, siellä täällä on pienen pieniä lainauksia ja suuria otsikoita.

Tuollaiset kirjat on ihan hauskoja. Sitä on niin tomerana niitä lukiessa, yrittää kovasti ottaa opikseen, ja loppujen lopuksi sitä kuitenkin menee niiden samojen virtojen mukana kuin ennenkin. Tokihan tuokin asia on tässä kirjassa huomioitu, mutta minkäs ne sille tekee. Joka tapauksessa mietiskelin, että pitäisikö edes yrittää muuttaa ajatteluaan tämän töihinpaluun suhteen. Koska tosiasiahan on, että mä en voi sille asialle yhtään mitään. Murehtimalla se asia ei siitä muuksi muutu. Joten jos mä yritän ottaa uuden ilmeen, ja kokeilla sellaista ennakkoasennetta, että tämä onnistuu? Ajattelen positiivisesti, y'know? Onhan se varmasti rankkaa sekä minulle että Inkalle, mutta ehkäpä ei ihan niin rankkaa kuin kuvittelen -- tai jos onkin, niin silti siitä selvitään?

Mä olen viime aikoina toistellut mielessäni Muodonmuutoksessakin siteerattua Kahlil Gibranin lausetta "Teidän lapsenne eivät ole teidän lapsianne". Minä olen Inkan äiti, mutta Inka on koko maailman lapsi. On vain rikkaus, jos hän saa solmia läheisiä hoivasuhteita muihinkin kuin äitiinsä. Mitä enemmän hänen elämässään on tärkeitä ihmisiä, sen parempi. 

Toivottavasti isoäideistä ja hoitotäteistä tulee Inkalle läheisiä ja tärkeitä ihmisiä, joiden seurassa hän tuntee olonsa turvalliseksi ja hyväksi. 

"Ja vaikka he asuvat luonanne, eivät he sittenkään kuulu teille." (Kahlil Gibran, Profeetta 1923) 

Seuraava kirja on vielä mietinnän alla. Yleensä en päästä sellaista tapahtumaan, etten olisi päättänyt seuraavaa kirjaa kun edellinen loppuu -- kamala tilanne, että esimerkiksi iltapalalla ei olisikaan kirjaa valmiina. Ei kuitenkaan hätää, minulla on tässä pari vaihtoehtoa. Ei tästä maailmasta kirjat kesken lopu. 

Hetken aikaa Inkaa ihasteltuaan rouva sanoi vielä lähtiessään: "Kovin nuorena ne nykyään aloittavat," tarkoittaen siis lapsentekoa. Juupa, näin nuorena sitä on todennäköisesti lastenhoitaja eikä äiti, nääs. "Minä olen kyllä melkein 30 jo", oli pakko sanoa. "Niinkö? No sitten sinun pitää sanoa rakkaudelle terveisiä, että on pitänyt aarteensa kunnossa!" rouva huudahti iloisena.

Joten tässä tulevat terveiset rakkaalle miehelleni! Vielä ei tarvita ryppyvoiteita, kiitos sinun *pusu

Rakas mieheni nousi eilen Inkan kanssa aamutoimille jotta minä saisin äitienpäivän kunniaksi nukkua hieman pidempään, mutta koska yksi kissoista kävi herättämässä koko perheen, en saanut enää unta. Melkein sen arvasinkin, koska olen niin huono nukkumaan ilman Inkaa... Mutta oli kuitenkin luksusta, että sai hoitaa omat aamutoimensa ihan omassa rauhassa, ja syödä vielä aamupalankin. Parempaa kun pitkään nukkuminen!

Yhdeksän jälkeen lähdettiinkin sitten jo kukkakaupan kautta miehen vanhempien luo, missä juhlittiin äitienpäivää neljän sukupolven voimin. Sää helli, ja äiti aloitti hamekauden. Inkakin kokeili kävellä nurmikolla ihan paljain varpain, tosi hassu näky! Ihan kuin neiti ei olisi ikinä ennen kävellyt :D

Inka pääsi myöskin elämänsä ensimmäiselle poniratsastukselle tätinsä avustamana. Voi sitä riemua! Heti kun poni lähti liikkeelle neidin naama levisi mahtavaan hymyyn, ja pari pientä iloista naurahdustakin irtosi. Hieman meno ehkä jännitti, mutta hauskaa tuntui silti olevan. Tuleekohan neidistä nyt hevostyttö? Onneksi fammulassa on poneja, joilla voi aloittaa ratsastuksen niin, ettei tarvitse mennä kalliille ratsastustunneille.

Illalla mies vielä hemmotteli ihan kahdenkesken päivästä väsynyttä äitiä. Kaikenkaikkiaan oli oikein ihana äitienpäivä, meidän näköinen ja kokoinen. Yhdessä vaiheessa miehen vanhempien luona maaseudun rauhassa, kun istuskelin miehen kanssa huvimajassa Inkan nukkuessa vaunuissa vieressä, lintujen lauleskellessa ja hevosten hirnahdellessa taustalla mietin, että tämähän on ihan naurettavan idyllistä. Mies kysyi, olisinko uskonut tällaista silloin, kun tutustuimme bändiaikoina. "Ei" ei riitä vastaukseksi. Olisin todennäköisesti lähtenyt karkuun, jos joku olisi silloin näyttänyt minulle tulevaisuuden. Liika onnikin voi olla ihan pirun pelottavaa.

Sen lisäksi tein taas pitkästä aikaa askarteluheräteostoksia. Näin Paperia ja liimaa -blogissa aivan ihanan kortin, joka oli pakko ostaa Inkalle synttärikortiksi. Koska blogin pitäjä Laura myy ylimääräisiä askartelutarvikkeitaan huuto.netissä, olisi ollut järjetöntä olla ostamatta muutakin samaan pakettiin, kun kerran Australiasta asti lähtee jotain tilaamaan. Eli kartutin taas skräppäystarvikevarastoani muutamilla tarroilla ja siirtokuvilla. Varasto alkaa pikkuhiljaa olla siinä kuosissa, että voin alkaa oikeasti skräppäämään.

Voisin kirjoittaa kirjan tuon kirjan lukemisesta.

Äitiys ei ole ollut minullekaan pelkkää tissimaidon tuoksuista onnea. Kulunut vuosi on ollut minulle vähintään yhtä rankka ja vuoristoinen kasvuprosessi kuin Inkallekin -- ja minusta tuntuu että Inka on oppinut sen aikana paljon enemmän.

Ehkä minäkin olen kuitenkin jotain oppinut -- muutakin kuin sen, etten olekaan niin kärsivällinen äiti kuin toivoin, ja ettei äitiys tosiaankaan ole niin yksinkertaista kuin miltä se näyttää. Tai ehkä kuukautiskierron palauduttua aivotoimintakin on hieman normalisoitunut, enkä elä enää jossain omituisessa hormonipilvessä.

Minullakin on ollut synkkiä hetkiä tämän äitiyteni kanssa, jos sellaista saa tunnustaa. Ehkä olen huono äiti, mene ja tiedä. Mutta silti tuo vaunuissa tuhiseva touhotin on minulle tärkeintä maailmassa. 

Seuraava kirja liittyykin sitten enemmän siihen vauva-arkeen. Ajattelin lukea Väestöliiton julkaisun Äidin kielletyt tunteet, joka käsittelee äitien kokemia kielteisiä tunteita. Saa katsoa, miten rankkaa sen lukeminen tulee olemaan. 

Oli miten oli, tätä uutista lukiessa ei tiedä itkeäkö vai nauraa.

Vielä pari-kolme kuukautta sitten ajattelin, että saattaa olla vain hyvä palata töihin. Olin niin väsynyt ja stressaantunut, että ajattelin työn hieman tuovan vaihtelua. Nyt on mieli taas muuttunut. Voisin elää ikuisesti tätä hetkeä. Inkan kanssa on ihanaa olla kotona, ja tuntuu tosi pahalta kun joutuu vaihtamaan sen työelämään. 8 tuntia toimistolla plus työmatkat. 3-4 tuntia Inkan kanssa illalla, ennen kuin tyttö menee nukkumaan. Törkeää, järkyttävää ja surullista.

Asiaa ei auta ollenkaan naapurien tai tuttavien utelut töihinpaluusta. "Ai nyt jo? Meinaatko oikeasti raaskia jättää Inkan?" No en tietenkään raaski! Mutta aina ei voi voittaa, elämä on, ja niin pois päin. 

Kaipaisinkin nyt täysin varauksetonta tukea. "Ai, laitat syksyllä reilun vuoden ikäisen tyttösi päiväkotiin? Hienoa!" "Ai, palaat konttorirotaksi? Mahtavaa!" "Ai, äitisi tulee asumaan luoksenne koko kesäksi? Kuulostaa todella hauskalta!" Tiedättehän, tuohon tyyliin.

Äh, ketä mä huijaan. Tämä on syvältä, eikä muuksi muutu. 

Myös toinen yläetuhammas tekee tuloaan. Onhan niitä jo odotettukin, kun alaetuhampaat tulivat yli viisi kuukautta sitten, ja nämä ylähampaat veivät ruokahalun jo kolme viikkoa sitten.

Nyt neiti pääseekin sitten järsimään äitiä oikein toden teolla.

Länsi-Euroopassa on edelleen maailman paras lehdistönvapaustilanne, huolimatta siitä, että tilanne on huonontunut Portugalissa, Maltalla ja Turkissa. Silti tiedotteessa ollaan huolissaan nimenomaan länsimaiden lehdistönvapaudesta.

Suomen Journalistiliitto järjesti 29.4.2008 "Horjuuko sananvapaus? Sensuuria ja sananvapautta Suomessa ja Kiinassa" -keskustelutilaisuuden yhdessä mm. Amnestyn Suomen osaston kanssa. Täältä rajaseudulta en tietenkään päässyt tilaisuuteen, enkä pikaetsinnällä löytänyt ainakaan vielä keskustelun tuloksia. Ohjelmassa kuitenkin kysyttiin muun muassa seuraavaa: "Journalismikeskustelu käy Suomessa kuumana. Neuvoja journalisteille satelee joka puolelta; tuomioistuimista, poliitikoilta, talouselämästä, urheilujohtajilta. Pitääkö kuvaajan poistua kun poliisi käskee? Entä jos ministeri käskee? Kuka saa määrätä mitä internetistä Suomessa sensuroidaan?"

Nämä aiheet ovat tosiaan olleet kuumina viime aikoina. Suomessakin pyritään koko ajan rajoittamaan sanavapautta jos jonkin keppihevosen avulla. Poliitikot tuntuvat tietävän parhaiten mitä tavallisen kansan tulee tietää ja mihin päästä käsiksi; keskeneräisistä asioista ei puhuta, ja ihmisiä "suojellaan" heiltä itseltään. Tämä saattaa pahimmassa tapauksessa kannustaa lehdistöä itsesensuuriin. Vapaan lehdistön tehtävä on kritisoida, tuoda esiin, paljastaa. Eikä pelkästään sitä, kuka ministeri on sormijumpannut kännykkänsä kanssa jollekin sutturalle.

Kanerva-kohussa oli kyllä mielestäni mielenkiintoisiakin piirteitä. Nimittäin se keskustelu, jonka aiheesta syntynyt keskustelu herätti. Onko Suomeenkin tulossa maksettu skandaalilehdistö? Onko tällaisilla yksityisasioilla mitään merkitystä poliittisen uran kannalta?

Helsingin Sanomien Sunnuntaidebatti käsitteli aihetta 13.4. Jutun kirjoittanut Pasi Kivioja valmistelee väitöskirjaa skandaaleista, ja hänen mukaansa aika oli kypsä Suomessakin tämänkaltaiselle skandaalille, joka oli vielä maailmanlaajuisessa mittakaavassa kovin kesy. Kivioja huomauttaa artikkelissaan, että vaikka maksetut paljastukset ovat kovin helppoja tapoja lehdistölle saada jutun juurta, on median edelleen "pidettävä huolta siitä, että joku raaskii ja uskaltaa hankkia yhä myös niitä perinteisempiä, tutkivan journalismin esiin kaivamia ja huolellisesti tutkimia skandaaleja, joissa puututaan todelliseen vallan väärinkäyttöön. Silläkin uhalla, että joku tekee rikosilmoituksen tai kantelee julkisen sanan neuvostoon" (HS 13.4.2008, s, D7).

Lehdistöllä on siis oma vastuunsa, joka sen täytyy kantaa siitä huolimatta, että poliitikot haluavat ratsastaa keppihevosillaan minne milloinkin. Lehdistön on näytettävä valtaapitäville, että keppihevosetkin purevat, eikä kansa ole tyhmää.

Mutta lukijoillakin on vastuunsa. Olla olematta tyhmiä. Jos meitä kiinnostaa enemmän politiikkojen seksielämä kuin vallankäyttö, onko ihme jos ne ovat niitä uutisia joita saamme? Meidän täytyy olla edelleen kiinnostuneita siitä, mitä "meidän valitsemamme" edustajat meidän puolestamme päättävät, sitä suuremmalla syyllä mitä vähemmän vaikutusmahdollisuuksia koemme meillä olevan.

On sentään hyvä, että Suomessa vielä käydään keskustelua siitä, onko tällaisten skandaalien uutisointi myös vakavasti otettavassa mediassa hyväksyttävää. Miten paljon sellaista keskustelua mahtaa olla skandaalien kultaisemmissa maissa?

Samaisessa Hesarissa 13.4. oli myös lyhyt artikkeli "Jäikö Kanerva-kohun jalkoihin uutisia?" (s D6). Artikkelin kirjoittaja Unto Hämäläinen huomauttaa, ettei juuri mikään media pitänyt Kanerva-kohun keskellä uutisarvoisena juttuna sitä, että Matti Vanhanen aikoo jatkaa pääministerinä vuoteen 2015. Uutisen julkistaminen kesti yhdeksän vuorokautta. Vain muutama päivä sitten näin maikkarin Seitsemän uutisissa otsikon, että suomalaisten tyytymättömyys Vanhasen toimintaan on kasvanut. Kuinkakohan paljon se ehtii vielä kasvaa seuraavan seitsemän vuoden aikana?

Inka täytti eilen 11kk, pieni lyhyt kuukausi enää, ja Inka-vauva täyttää kokonaisen vuoden. Järkyttävää. Vuosi sitten tähän aikaan aloin odotella innolla synnytystä, ja nautin valtavasta vatsastani. Nyt Inka mennä touhottaa sellaisella vauhdilla, että äiti hengästyy.

Inka on kävellyt jo puolitoista kuukautta. Puoli vuotta sitten neiti ei edes osannut ryömiä. Nyt kävellen päästään jo paljon nopeammin kuin kontaten ikinä, ja konttausvaihe on jäänyt jo taakse. Ulkonakin osataan kävellä kengät jalassa tosi hienosti, jopa meidän epätasaisella nurmikolla osataan mennä välillä ilman avustusta. Inkan kävelytaidot hämäävät, sitä meinaa unohtaa miten pieni toinen vielä on.

Tänään Inka sanoi ehkä ensimmäisen kunnon sanansa. Vaippa! Pupua on toistellut jo jonkin aikaa, ja miehen isä, joka on Inkalle äijä, sai tytön hokemaan äijäijäijä, kun tarpeeksi yritti. Kissat ovat mämämä, joka on aika lähellä meidän kissojen märsäämistä. Pallo on popopo, kun se sanoo pompompom pomppiessaan. Vettä on yrittänyt sanoa kun on ollut jano. Vaippa on kuitenkin monimutkaisin sana, jonka Inka on sanonut, ja vieläpä muutamaan otteeseenkin tänään. Hih!

Vaipoista puheenollen, Inka on osakestoilija. Sain juuri muutama viikko sitten investoitua kunnon vaippoihin, eli ostin kasan Fuzzy Bunzeja. Sitä ennen käytin noin 5kk harsovaippa+villahousu -yhdistelmää, mikä toimi suhteellisen hyvin, ennen kuin Inka alkoi harjoittelemaan kävelemistä. Fuzzyjen ansiosta käytämme nykyään päivisin lähestulkoon yksinomaan kestoja, vain öisin on kertisvaipat käytössä.

Tässä välissä piti käydä uinuttelemassa uudestaan päiväunilla olevaa neitiä. Kuten edellisistä viesteistä on käynyt ilmi, meillä on meneillään rytminvaihdos. Tänään mennään taas yksillä päikkäreillä, jotka neiti nukkuu taas poikkeuksellisesti sisällä. Peukut pystyyn, että tämä toimii, ja Inka on päiväkotikuosissa jo ennen syksyä.

Aika menee ihan liian nopeasti. En minä ole vielä valmis luopumaan vauvastani. Mutta ehkäpä iso tyttö on tulee olemaan vielä ihanampi asia kuin pieni vauva.

Ja siis älkää nyt väärin ymmärtäkö. Olen yrittänyt taipua jo useampaan otteeseen, mutta kun on ollut selvää, ettei yhdet päiväunet vaan kertakaikkiaan riitä Inkalle. Ainakaan joka päivä. Ja siinä kai se avain onkin. On turha kuvitella, että joka ikinen päivä on samanlainen. On mentävä sen mukaan, mitä kukin päivä tuo. Harmillista, kun Inka on saanut äidikseen ihmisen, jonka täytyy suunnitella spontaaniuskin. No ei nyt sentään joka asiassa, mutta näemmä näissä tärkeissä... 

Niin, nämä rytminmuutokset ovat tosiaankin vaikeampia minulle kuin Inkalle.

Enkä vieläkään tiedä, miten saan kaiken järjestymään, kun menen töihin. Optimisti sanoisi, että kyllä nämä rytmiasiat sitten järjestyy itsestään, mutta kun se nyt ei vaan riitä. On kurjaa, jos Inka heräilee ennen aikojaan vain siksi, että minulla on herätyskello soimassa. Menee kai siinä pienen rytmit ihan sekaisin.

No, tänään sitten sipattiin ensimmäisille päiväunille ennätyksellisen lyhyessä ajassa ja jo yhdeksältä, aikaisen aamuheräämisen ansiosta. Otetaan asiasta ilo irti ja väkerretään hääkutsut valmiiksi, eikös niin?

Mutta tietty se on pään sisällä, jos on. Mun pään sisällä on pelkkää sotkua.

Ja sitten tulee tietenkin se huono äiti -olo. Siis mä luulin oikeasti että musta tulisi hyvä ja hieno ja kärsivällinen äiti. Kuka tahansa minut hyvin tunteva olisi nauranut ääneen varsinkin viimeiselle, jos olisin sen kehdannut jollekin aikanaan esittää. Jo ensimmäinen puoli vuotta Inkan kanssa osoitti minullekin, että metsään meni.

Blaaah. Pitäisi mennä taas tekemään niitä hääkutsuja. Joku oli tyrinyt kirkon puolelta, ja nyt täytyy tehdä osa kutsuista uusiksi, koska vihkimispaikka on väärin. Nehän olisikin muuten olleet valmiita. Eihän sellainen sovi. 

Uudistetusta kuontalosta pääsen kuitenkin nauttimaan vasta kolmen viikon päästä, juuri ennen töihin paluuta. Mutta onpahan jotain mukavaankin odotettavaa samoihin aikoihin.

Luulen, että tuossa on perimmäinen syy myös siihen, miksi tämä vauva-arki on tuntunut välillä niin vaikealta. Lapsella kun ei välttämättä ole joka päivä nälkä ja uni kellontarkasti, vaikka minä haluaisinkin elää niin.

Onneksi Inka kuitenkin on sellainen ilopilleri ja suloisuus, ettei äitikään voi olla kiukkuinen kauaa. Ainakaan Inkalle, jota ei moisista rytmihäiriöistä voi syyttää.

Saimme muuten tiedon, että Inka pääsee syksyllä siihen päiväkotiin, jonka valitsimme hänelle ensimmäiseksi vaihtoehdoksi. Tavallaan mukavaa. Minulla alkaa työt jo alle neljän viikon päästä. Siinä taitaa olla perimmäinen syy epätyypilliselle energialataukselleni. Yritän ajatella kaikkea muuta kuin töihin palaamista, ja saada aikaiseksi mahdollisimman paljon ennen kuin työ syö kaiken aikani. Mistä tulikin mieleeni, että on aika palata hääkutsujen pariin, ettei siskon tarvitse siirtää häitä vuodella eteenpäin.

Viime viesti jäi kuitenkin niin epämääräiseksi (oma syyni, kun aloitin kirjoittamaan juuri, kun Inkan päiväuniaika alkoi olla lopuillaan), että lisätään siihen vielä jotain, vaikka tuntuu, että olen jo kirjoittanut liikaa.

Koko ajatus lähti liikkeelle siitä, että laitoin eräälle tutulleni sähköpostia jokunen päivä sitten. Illalla Inkaa nukuttaessani mietin, miksi jotkut ihmiset jäävät mieleen, kun toiset eivät jätä juurikaan jälkeään. Ensimmäisestä on pari hyvää esimerkkiä. Tapasin erään erittäin hyvän ystäväni monta vuotta sitten kesätyöpaikassa. Emme tavanneet kertaakaan työn ulkopuolella, emmekä vaihtaneet yhteystietoja kesätyön päättyessä. Se jäi harmittamaan, ja monta kertaa ajattelin häntä talven kuluessa. Seuraavana kesänä universumi yritti uudelleen, ja sai meidät jälleen samaan kesätyöpaikkaan. Kesä oli kuitenkin minulle todella huono, emmekä vieläkään vaihtaneet yhteystietoja, jästipäät. Kolmannella kerralla universumi ei jättänyt asiaa meidän kahden varaan, vaan järjesti meidät yhtä aikaa baariin, jossa ystäväni poikaystävä saattoi meidät saman pöydän ääreen. Siitä lähtien tämä ystäväni on ollut minulle hyvin rakas.

Toinenkin esimerkki löytyy. Tutustuin toiseen hyvään ystävään lukion ollessa loppusuoralla. Tässäkin tapauksessa tunsin ihmisen, joka jätti lähtemättömän vaikutuksen, mutta en tehnyt asialle mitään, ennen kuin olimme jo saaneet päästötodistuksen. Eräänä päivänä seuraavana kesänä lähetin hänelle kirjeen. Samana päivänä hän oli lähettänyt minulle kiitoskortin ja yhteystietonsa. Ja niin tämäkin ihminen on ollut minulle korvaamattoman tärkeä näinä vuosina.

Ja sitten on kasa niitä ihmisiä, joiden kanssa olen ollut paljonkin tekemisissä, ja jotka ovat aikoinaan tuntuneet hyvinkin tärkeiltä. Jostain syystä heitä ei kuitenkaan enää kaipaa, niin tylyltä kuin se kuulostaakin.

Tämä blogin kirjoittaminen on muuten aika vaikeaa välillä. Ei aina tiedä, mitä sanoa ja miten ajatuksensa pukea, tämä kun ei ole mikään salainen päiväkirja. On kai vain uskottava, että tämä muotoutuu oikeanlaiseksi itsekseen, kun vain kirjoitan.

Ehkä se on oma ominaisuuteni, kuten rakastaminenkin. Terapeutin kanssa tuli aikoinaan juteltua paljon siitä, mitä rakkaus on, minä kun en sitä edelleenkään käsitä. Hän sanoi, että se on rakastajan ominaisuus, ei rakastettavan. Rakkaus toista kohtaan ei kumpua rakastettavasta, vaan rakastajasta. Niin kai se on, vaikkakin sitä on hyvin vaikea sulattaa. Se kyllä selittää hyvin sen, miksi toiset vain rakastavat rakastamistaan ihmistä, joka ei sitä ansaitse.

Ja samalla tavalla on minun ominaisuuteni, että jotkut ihmiset ovat tehneet minuun lähtemättömän vaikutuksen, olen lahjoittanut heille osan itsestäni. Jotkut ovat käyttäneet sitä väärin, toiset osaavat edelleen, vuosien jälkeen, tehdä minut siitä iloiseksi. Kiitokset siitä, ystävät, rakkaat ja vanhat tuttavat.

Inka muuten järjestää mun sukkalaatikon joka päivä uusiksi. Sillä taitaa olla jatkuvasti jokin aikataulu umpeutumassa.

Sekin kaikki on nyt toisin. Alan kai normalisoitua, miten tylsää. Aurinko ja lämpö piristävät, odotan innolla kesää ja kevyempiä vaatteita (nii-in, niitä hameita!). Inka voi juoksennella vapaasti pihalla, eikä pelkälle postinhakureissulle tarvitse topata tyttöä ulkovaatteisiin. Neidillä ei tarvitse olla hanskoja ulkona, vaan tyttö voi napsia mielin määrin roskia ja ökkömönkiäisiä suuhunsa.

Välillä kaipaan entistä elämääni. Tuota pientä, ahdistavaa elämää jota elin vielä viisi vuotta sitten. Olihan se yksinäistä, kaikista ihmiskontakteista huolimatta, kun en päästänyt ketään niin lähelle, että he olisivat oppineet kuka oikeasti olen. Mutta oman päänsä sisällä eläminen on omalla tavallaan turvallisempaakin, kun ei ole vastuussa kenellekään muulle kuin itselleen.

Mutta kaikki muuttui kun annoin dmun kiskoa itseni ulos tuosta pienestä, pään sisäisestä elämästä. Sitten tuli työelämä, talo, ja lapsi. Ja kevät. Ihana, aurinkoinen, lämmin kevät. Krookuksia hoitamattomassa kukkapenkissä ja sinivuokkoja ruskeiden lehtien peittämässä ojassa. Selkeä pää, ajoittaisista synkkyyshetkistä huolimatta. Kuka olisi uskonut. En minä ainakaan.

Moottoripyörän myynnin synnyttämää harvinaislaatuista käteiskassaa on käyty pienentämässä tällä viikolla useampaankin otteeseen. Minä toimin maksumiehenä kahteen kertaan. Ensin kävimme aiemmin tällä viikolla Myllyssä ostamassa minulle ja miehelle hieman uusia vaatteita. Kassalla pyöritin kädessäni paria seteliä kuin en olisi ikinä ennen sellaisia pidellyt. Minulla oli sellainen olo kuin olisin tekemässä jotain luvatonta. Teki mieleni selittää. "Maksetaan nyt käteisellä, kun sitä kerrankin on..." "Onpas outoa maksaa käteisellä, yleensä maksan aina kortilla..." Sain kuitenkin pidettyä suuni kiinni. Silti tuntui, kuin olisi rikollinen, joka ei halua jättää peräänsä paperivanaa.

Tänään kävimme toistamiseen Myllyssä, tällä kertaa olimme ostamassa Inkalle ensikenkiä. Minä onnistuin kehittämään jonkinlaisen stressin ensikengistä, enkä huolinut merkkiä, jota en tunnistanut. Päädyimme siis ostamaan Eccon ensikengät Prismasta, jollainen olisi ihan tässä kodinkin vieressä. No, hinta oli sentään 10 euroa halvempi kuin mitä K-Kenkä omilla sivuillaan mainosti. Tosin olisin kyllä ollut valmis maksamaan sen saadakseni jonkinlaista apua kenkien valitsemiseen. No, eivätköhän nuo ole ihan sopivat neidille. Kassalla olin jo hieman rennompi, enää en kuvitellut olevani ryöstörahoja levittelevä pikkurikollinen. Annoin setelin kassalla, ja muistin sitten, että summahan ylitti 50 euroa, pitää näyttää paperit. Ai niin, mutta enhän minä maksanut kortilla. Kassaneiti antoi kuitin, ja minä meinasin tarttua kynään. Ai niin, mutta enhän minä maksanut kortilla!

Samalla shoppailureissulla miehelle tarttui mukaan hänen kauan haikailemansa GuitarHeroIII. Minä en ole sitä vielä tohtinut kokeilla, mutta uskallan silti väittää, että pelissä vaikeinta on samojen "rock-klassikoiden" kuunteleminen uudestaan ja uudestaan ja uudestaan... No, onneksi pelin mukana sentään tulee kitara. Kitarathan ovat niin seksikkäitä!

Tällaisiin suunnitelmiin (lue: haaveisiin) saa kulumaan niin paljon aikaa. Ensin sitä surffaa kaikki mahdolliset sivut netistä, jotka sivuavat aihetta, ja sitten alkaa piirtelemään paperille suunnitelmia, mittailee ja pähkäilee. Ja sitten, monen monituisen asian parissa vietetyn illan jälkeen sitä tulee siihen tulokseen, ettei koko juttu kannata, ja se joko haudataan kokonaan tai se kutistuu pieneksi haamuksi alkuperäisestä.

Mutta vielä ei olla siinä vaiheessa! Vielä tällä hetkellä keittiöunelma elää ja voi hyvin. Ehkäpä, jos kaiken repisi irti ja alkaisi vielä pienentämään ikkunaakin, se voisi onnistua. Ehkäpä, jos tuon oven peittäisi, ryöstäisi pankin, ja suostuisi siihen, että keittiö on viikko-, mahdollisesti jopa kuukausikaupalla käyttökelvoton. Ehkäpä, jos hellan siirtäisi tuohon, vesipisteen tänne, ja jääkaapin johonkin toiseen huoneeseen.

No, joka tapauksessa keittiötilanteelle on jotain tehtävä. Tällaisenaan siellä on aivan liian vähän lasku- ja säilytystilaa. Saa nähdä, miten asia aikanaan ratkaistaan.

Ja se moottoripyörä. Koko viime kesän se oli käytännössä tarpeeton ja sitä yritettiin muutamaan otteeseen turhaan myydä. Nyt ehdin juuri iloita, että mahdun varmasti taas ajohousuihin, kun ostaja vihdoin löytyi. Näin se menee. 

Tuon osion kirjoittaminen herätti paljon mietteitä. Jossain vaiheessa Inkan ollessa pienempi tuskastelin määreitäni. Sitä, että olen ensin äiti, sitten vaimo, sitten siivooja, sitten sisko... Että missä ihmeen vaiheessa MINÄ tulen?? Mutta sitten tajusin, että siellähän minä olen, sitähän minä olen: äiti, vaimo, siivooja ja sisko. Ja kasa muita määreitä.

Siitä tuli mieleeni eräs meditaatio, jonka tein Intiassa budhhalaisella meditaatiokurssilla taannoin. Siinä käytiin kehoa läpi osa osalta, pala kerrallaan mielessä irroitettiin ruumiinosia, ja pohdittiin hävisikö minä sen mukana. Se oli todella vapauttava meditaatio, muistan, että sen jälkeen oli harvinaisen hyvä olo. Se, mitä me kutsutaan minäksi, ei ole kuin kasa määreitä, eikä se häviä vaikka ne kaikki määreet häviäisi ja muuttuisi toisiksi.

Minä-osio on nyt työn alla. Leikin niin kompleksista ja monitahoista persoonaa, että se hieman kestää. Omanapaisuuden ansiosta märehdin kuitenkin asiaa niin tiiviisti, että eiköhän sinne pian sisältöä saada.

Meidän sekasorto on sellainen, että varavuodevaatteet on säilössä rakkaan mieheni dmun työhuoneen sohvalla. Inka on päivänä muutamana käynyt nappaamassa sieltä tyynyn ja mennyt sen päälle kellimään ollessaan väsynyt. On muuten suloinen ilmestys.

Mummu oli ja meni, harmittaa etten saanut enempää aikaiseksi vierailun aikana. Tämä jatkuva bloggaaminen ei tietenkään auta asiaa, mutta minkäs teet. Laiska mikä laiska. 

Villen blogimerkinnän iloitessa keväästä minä katselen ulos harmauteen ja odottelen milloin Inka heräilee ulkona. Neiti on nukkunut jo puolitoista tuntia, se on aika lähellä nykyistä päiväunien keston maksimia. Tulipa siinä sitten mieleeni, että mitäs kaikkea mä olenkaan nyt tämän lyhyen blogikauteni aikana tänne kirjoitellut. Että missä mä elän: kirjoissa, Inkassa, hesarin uutisissa ja vieraiden blogeissa. Että mitä sitä on tullut viimeksi tehtyä ihan In Real Life.

No jaa, ehkä mä vähän liioittelen. Kävinhän mä juuri viikko sitten miehen kaverin tupareissa, ja vanhuksiakin näkee joka viikko. Inka on nyt mun elämäni, eikä se harmita mua pätkääkään. Ihan liian pian koittaa taas työelämä, ja sitten menee taas elämä mullinmallin.

Mutta ehkä pitäisi nähdä noita vanhoja ja nuoria tuttuja joskus ihan IRL. Vaikka vaan nostalgiasyistä ;)

Muuten, myös Kirjat-osioon voi jättää kommentteja. Pahoittelut edelleen ennakkosensuurista. Pari päivää sitten spämmihirmu vihdoin iski ja moderointi osoitti hyödyllisyytensä, kun deletoin jonosta 14 spämmikommenttia. Muuten onkin näyttänyt hieman tyhjältä tuo moderointijono...

Nyt lukuvuorossa on Chuck Palahniukin Eloonjäänyt (tällä kertaa ihan suomeksi). Ostin sen jokin aika sitten miehelleni, joka on lukenut vain vähän romaaneja. Olen lukenut sen muutamia vuosia sitten, ja ajattelin mieheni pitävän siitä. Olin unohtanut lähes kaiken kirjasta, muistin vain pitäneeni siitä. Nyt kirjaa lukiessani olen naureskellut miehelleni, että aika sairasta kirjaa hänelle suosittelin, mutta ilmeisesti mies siitä piti. Minä ainakin pidän, toisellakin lukukerralla. Ihanan sekopäistä tekstiä.

Noinko on? Minä ihastuin Gaimaniin Sandmanin kautta, mutta Neverwhere ei koskaan harmikseni kolahtanut. Mutta onkohan Ahlroth tutustunut Gaimanin myöhempään romaanituotantoon, kun uskaltaa väittää Gaimanin töpeksivän romaanin taiteen kanssa? American Gods ja Anansi Boys ovat nimittäin loistavia, suorastaan nerokkaita romaaneja. Myös Gaimanin lastenkirjat on mahtavia, en tosin tiedä missä vaiheessa uskallan alkaa niitä Inkalle lukea. Onneksi ovat omassa kirjahyllyssäni englanniksi ;)

Tietysti Ahlroth voi tarkoittaa vain Neverwhereä puhuessaan töpeksimisestä, mutta rehellisyyden nimissä olisi pitänyt mainita kirjailijan kirjoittaneen muitakin romaaneja.

Gaiman on mahdollisesti lempikirjailijani, mutta Neverwheren lukemisesta ei ehkä kannata hänen tuotantoonsa tutustumista aloittaa (vaikka se on ehkä helpoin). Neilin sivuilta löytyy hänen tuotantonsa, sieltä vaan etsimään sitä omaa taiteenlajia, jonka kautta herraan voisi tutustua. Valinnanvaraa riittää :)

Vanhanen tietenkin, ja Katainen. Kanerva vielä tähän aamuun asti. Brax, Pekkarinen, Väyrynen. Lindén (Karpela ei onneksi enää olekaan). Kahdesta viimeisestä ajatukset vievät muille teille. Tuli mieleeni, kuinka joku ottaa heti ministerin sukupuolen esille, kun naisministeri töppää tai laukoo typeryyksiä, mutta miesministerien kohdalla kyse on järjen puutteesta eikä jalkojen välissä olevasta killuttimesta (poikkeuksena tietenkin Kanerva, jonka kohdalla oli kyse nimenomaan tästä killuttimesta, yhdistettynä täydelliseen harkinnan puutteeseen).

Joissakin asioissa nainen määritellään edelleen sen kautta, mitä häneltä puuttuu, eli tuo yllä mainittu killutin. Vaikka sen puute estää tehokkaasti seisaaltaan pissaamisen ilman tarpeetonta sotkemista, niin ei se nyt sentään ministerintaitoihin vaikuta. Vai onko tässä nyt kyse siitä, että mies ajattelee killuttimellaan, ja jos naisella ei sitä ole, hän ei ajattele ollenkaan?

Älkää nyt vain erehtykö luulemaan minua feministiksi. Kirjahyllystäni löytyy kyllä Liza Marklundin ja Lotta Snickaren Helvetissä on erityinen paikka naisille jotka eivät auta toisiaan, mutta ensimmäisellä yrittämällä en saanut luettua sitä muutamaa sivua edemmäs. Aion kyllä lukea sen, onhan minullakin tyttölapsi, ja jokunen sudenkuoppa vältettävänä. Mutta pahin feministikauteni on jo kaukana takana.

Onhan sukupuolella merkitystä, ja vaikeinta on, kun se piilovaikuttaa sellaisiin asioihin, joiden kanssa sillä ei pitäisi olla mitään tekemistä. Onko niin, että naisen muisti on niin heikko, ettei se tahdo muistaa ministereitäkään? Vai onko kyse kotiäitiyden haurastuttamista aivoista? Pakko joka tapauksessa tarkistaa. Valtioneuvoston sivuilta löytyy helposti. No niin, kyllä minä nämä nimet olen kuullut! Paitsi Kimmo Tiilikaisen, kukas kaveri se on?

Olin mielestäni erittäin kärsivällinen. En edes yrittänyt mennä heti pääsiäisen jälkeen maksamaan laskuja, vaan yritin olla ymmärtäväinen teknisten häiriöiden suhteen. Sen verran tein, että päivitin Javan (jeejee), ja kävin tarkistamassa tilini. Tänään oli sitten pakko jo mennä maksamaan laskuja, mutta miten kävi. Sisäänkirjautuminen onnistui, mutta turvaluvun antaminen ei. Onneksi olen myös Nordean asiakas, joten säätämisen minimoimiseksi maksoin laskut sieltä. (Mies epäili, että ongelma on Firefox. IE:llä saattaisi kuulema toimia, mutta on se nyt kumma jos ei sivuja saa Firefoxilla toimimaan.) Jollei Inka olisi herännyt juuri silloin, olisin mahdollisesti myös antanut Sammolle hieman palautetta, mutta toisaalta, eivätköhän he ole saaneet palautetta jo ihan riittämiin.

Eipä olisi koskaan pitänyt ottaa opintolainaa Postipankista, vai olikos se Leonia jo silloin. Ei voi muistaa. Sama p*ska eri nimellä.

Minun kantani asiaan lienee tullut jo selväksi, mutta selvennetään asiaa vielä. Minä en todellakaan katso olevani minkään sortin pyhimys. Olen itse asiassa joutunut toteamaan olevani aika kiivas ja äkkipikainen luonne, eikä minulta tunnu välillä löytyvät kärsivällisyyden rippeitäkään. Koska Inka on vasta 10 kuukauden ikäinen, en voi vannoa, etten koskaan sorru kiivastuksissani esimerkiksi nippaamaan tyttöä sormille kun hän on tekee jotain kiellettyä. Tällaisen asian etukäteen hyväksyminen on kuitenkin järkyttävää, koska sehän vain madaltaa kynnystä tehdä niin. Toisekseen, tällaisessa tapauksessa nippaaminen ei todellakaan olisi rangaistuskeino, vaan osoitus vanhemman kyvyttömyydestä hoitaa asiaa järkevämmin. Rangastuksena (mikäli sellaista todella tarvitaan) käytettäisiin edelleen muita, sovittuja keinoja. Siksi ne, jotka kyselevät loputtomiin keskustelupalstoilla mitä ihmettä tehdä lapselle, joka kerta kerran jälkeen työntää haarukan pistorasiaan tai ajaa pyörällä keskelle autotietä, tuntuvat välillä hakevan vain hyväksyntää ja oikeutusta teoilleen, sen sijaan että oikeasti yrittäisivät keskustella tekojensa toimivuudesta. Olen lukenut muutamaankin otteeseen vakaan mielipiteen, jonka mukaan kipu saa ihmisen välittömästi pysähtymään, ja siksi pientä kipua voi aiheuttaa, jos lapsi on vaaraksi itselleen tai muille. Tahallaan satuttaminen saattaa estää lasta menemästä autotielle, mutta hintana saattaa olla lapsen aikuista kohtaan tunteman kunnioituksen katoaminen. Sen lisäksi, ettei tahallista satuttamista mielestäni vain voi hyväksyä. Lasta ei ole pakko tukistaa ettei hän menisi autotielle, kiinni ottaminen riittää. Vaikka sen sitten joutuisi tekemään sata kertaa. Ja vinkiksi niille, jotka tosiaan painivat yllä mainittujen ongelmien kanssa: ensin voisi ainakin kokeilla ottaa haarukka pois lapselta, peittää pistorasiat, ja lukita polkupyörä varastoon.

Sitten on tietenkin niitä, jotka todella käyttävät tukkapöllyjä, luunappeja ja jopa piiskaa rangaistuskeinona. Näiden ihmisten mukaan lasten on opittava kunnoittamaan auktoriteetteja, ja vanhemmat ovat ne ensimmäiset auktoriteetit. Minä henkilökohtaisesti en voisi kunnioittaa sellaista ihmistä, joka jatkuvasti ja tahallaan satuttaa minua. Alkaisin varmasti pelkäämään, enkä sen vuoksi tekisi asioita joista tiedän seuraavan kipua, mutta kunnioitusta se ei varmasti olisi. Eikä se sellaiseksi muuttuisi.

Mietityttää, kuinka moni sellainen päättää kurittaa lastaan ruumiillisesti, joka ei lapsena ole itse sellaista kohdannut. Tähän mennessä olen törmännyt lähinnä mielipiteeseen, jonka mukaan kurittaja ei ole itsekään lapsena kurittamisesta kärsinyt. Onko sellaisia, jotka katsovat, että heidän olisi lapsena pitänyt saada piiskaa pahana pidetyistä teoistaan, ja he siksi kurittavat itse lastaan?

Tämä tuntuu olevan ikuisuusaihe, jolle ei näy loppua, mutta jos se minusta ja miehestäni on kiinni, meidän perheessä ei tällaisia kasvatusperiaatteita oteta käyttöön ja siirretä eteenpäin.

Tässä tarkemmat tiedot:

Ikä: 10kk (8kk)
Paino: 8005g (7455g)
Pituus: 73,0cm (70,3cm)
Pipo: 42,8cm (42,3cm)

Kasvaa tasaisesti omalla käyrällään. Kävelee, ymmärtää puhetta. Maitotuotteet ohjattu. Kiinteät maistuvat vaihtelevasti. Nukkumiset sujuvat.

Ensimmäinen haaste oli saada jääkaappi sisälle, apuvoimia kun ei maltettu odottaa. Miehen onneksi hänen vaimonsa on treenannut 10 kuukautta vauvaa kantamalla. Hella oli niin kevyt, että tuli sisälle heittämällä. Sitten mies joutui vaihtamaan jääkaapin ovien suunnan, mikä onnistui vain kerran lähes alusta aloittamalla. Sitten minä ajattelin aloittaa jääkaapin pesemisen, ja vilkaisin ohjekirjasta, mitä se sanoo asiasta. "Käytä pesemiseen ainoastaan ruokasoodaa, 2 rkl 2 litraan vettä." No arvatkaa oliko meillä ruokasoodaa. Myös hellan puhdistamisen kanssa ilmeni ongelmia, ei kun siis haasteita. Mukana olisi pitänyt tulla näytepullo puhdistusainetta, mutta ilmeisesti myyjä oli unohtanut asian, emmekä mekään tietenkään muistaneet sitä kaupassa enää siinä vaiheessa, kun varsinaisia kauppoja tehtiin, vaikka se katseluvaiheessa kävikin mielessä. Noh, kello oli vasta neljä, kaupat olivat vielä pari tuntia auki, joten mies lähti metsästämään puhdistusaineita.

Seuraavana oli ohjelmassa hellan vaihtaminen vanhan paikalle, mutta koska vanha hella oli 50cm leveä ja uusi 60cm, piti uuden tieltä poistaa pöytätason jatkopala ja sahata pätkä lattialistaa. Lattian peseminen hellan alta jäi luonnollisesti minun tehtäväkseni. Hieman säätämistä sähköverkkoon liittämisen kanssa, ja hella oli -- ihme ja kumma -- paikallaan.

Ennen hellan käyttöönottoa, uunista täytyy polttaa pois karstat. Kello lähestyi kuutta, emmekä me olleet vielä syöneet. Koska mies oli kieltäytynyt tekemästä ruokaa enää vanhalla hellalla, suunnitelma oli polttaa karstoja määrätty tunti, pestä uuni ja alkaa laittaa ruokaa. Mutta juuri tällaisina päivinä soittavat sellaiset kaverit, joita näkee todella harvoin, että he ovat maisemissa. Loppujen lopuksi ruokaa alettiin tekemään iltayhdeksältä.

Jääkaapin kanssa jatkettiin seuraavana aamuna neidin mentyä ensimmäisille päiväunille. Kaappi saatiin pestyä, nyt kun pesuaineet oli ostettu. Vanha jääkaappi siirrettiin sivuun, ja uutta alettiin ujuttaa sen tilalle. Mutta sepä ei mahtunutkaan. Jääkaapille varattu tila oli alareunasta aivan liian ahdas. Mies alkoi osoittaa harmistumisen merkkejä, jolloin huomautin hänelle asian hyvästä puolesta: saisin tästä hyvän tarinan blogiini. Mies ei arvostanut huumoriani. Kiukulla kaappi ahdettiin koloonsa. Kun kaappia oli saatu sisään noin 10cm, minä mietin ääneen sähköpistoketta ja sen seinään laittamista. Pistoke on jääkaapin yläosassa, joten mies kokeili laittaa sitä siirtämättä kaappia, mutta hänen kätensä oli liian paksu viiden sentin väliin. Minun käteni oli liian lyhyt, en yltänyt laittamaan pistoketta seinään. Ei muuta kuin ottamaan kaappi takaisin ulos.

Ja loppujen lopuksi jääkaappi jäi ulkonevaksi, koska se on syvempi kuin vanha kaappi. Mutta ah! mitä luksusta, kun jääkaapin kaikki ovihyllyt ovat ehjiä! Ja siellä on tilaa! Ja hellan kaikki levyt toimivat, uuniluukun läpi näkee, ja kaikki on niin ihanan uutta. Joka kerta jääkaapilla on pieni ilo, ja ruuanlaitto sujuu kuin tanssi. Arkipäivän luksusta.

Hassua muuten, miten sana luksus on saanut takaisin vanhan merkityksensä. Vietin joitakin vuosia sitten kuusi viikkoa Intiassa, ja siellä sana "luxury" tuli vastaan vähän väliä. Pian opin, että se, mitä mainostettiin luksuksena, ei ainakaan ollut sitä. Sana koki aikamoisen inflaation, mutta on näköjään saanut arvonsa takaisin.

Jo ensimmäinen keinun heilahdus kirvoitti neidissä sellaisen kikatuksen, että äitikin purskahti nauruun! Ei tietoakaan jännittämisestä tai hämmenyksestä, tyttö nauraa kikatti niin kauan kuin äiti keinutti. Oli sitten suloinen näky, harmi kun ei ollut kameraa mukana. Täytyy käydä uudestaan viimeistään ensi viikolla, kun mummukin on kyläilemässä.