Blogi on aika kuollut. Pahoittelut kaikille, jotka ovat päivityksiä kaivanneet. Tuskin täällä enää kukaan käy, en tiedä viitsinkö edes yrittää enää elvyttää tätä.

Luen tällä hetkellä kirjaa, josta en pidä. Sinnittelen, että saisin edes tietää onko tarina mistään kotoisin. Kieli vaan tökkii niin pahasti. Todella ontuvaa. En tiedä johtuuko käännöksestä vai onko alkuperäinenkin huono. Kun käännän tekstiä päässäni englanniksi, tuntuu toimivan ehkä hieman paremmin, mutta vaikea sitä on tietenkin sanoa. En nyt haluaisi lähteä kääntäjääkään syyttämään. Ennemmin sitten kirjailijaa.

Mutta pistää taas miettimään. Että miten on niin paljon ihmisiä, joilla riittää tarinoita, mutta jotka eivät ehkä osaa niin hyvin kirjoittaa. Lieneekö yhtä paljon hyviä kirjoittajia, joilla ei riitä tarinoita?

Ystävä vei minut viime viikolla ihanaan pieneen teekauppaan Helsingissä, ja siellä ollessani mietin, etten ihmettele ollenkaan miten joku saa kirjoitettua siellä. Mitä ihmettä minun täällä maalla pitäisi tehdä? Mennä heinänkorsi suussa makoilemaan lehmälaitumen viereen pellolle vai?

Vaikka eihän se lehmien vika ole, tai rypsipeltojen, tai tuulessa keinuvien kuusien, eikä tosiaankaan pihamaan reunalla kasvavien saniaisten tai mustikoiden. Mutta kisko niistä nyt sitten elämään tragediaa, kun voisi vain olla varsin tyytyväinen siihen, että keinuttelee lasta keinussa ja tuijottelee kun muurahaiset häärivät jaloissa.

Sukupolveni tuote. Sitäkö minäkin vain olen? Tavallaan se lohduttaa. Että kaikki muutkin haikailevat jotain muuta, että siinäkään asiassa en ole yksin. Ja toisaalta, siinähän se on ongelma on. Ettei ole missään yksin.

"Ainoa sukupolvi Saara, ainoa sukupolvi joka samassa lauseessa voi mankua pätkätöistä ja suunnitella työelämästä vetäytymistä. Me haluamme toteuttaa itseämme, mutta emmehän me jumalauta uskalla, Saara sinä et ole ainoa, meistä yksikään ei uskalla ottaa pienintäkään riskiä."

Ja sitten on niitä jotka uskaltavat, ja sehän vain pahentaa asiaa. Saa meidät muut hourimaan entistä enemmän.

"Meidän unelmamme taas Saara, meidän unelmamme eivät ikinä toteudu emmekä me koskaan lakkaa unelmoimasta. Todellisuus ei ole meidän vahvin puolemme. Meidän unelmamme tekevät meistä sairaita."

Ja siinä syy miksi minä kirjoitan, en kirjoita, kirjoitan, en kirjoita. Koska tiedän, että jos vain unohtaisin koko asian, keskittyisin johonkin ihan muuhun, elämään enkä haaveiluun, olisin paljon onnellisempi. Mutta sitten jokin pieni ääni takaraivossa sanoo että en todellakaan olisi. Minun täytyy saada tehdä jotain muuta, haaveilla paremmasta, suuremmasta, tärkeämmästä. Sitä minä mietin kun joskus aamupalalla hyvää kirjaa lukiessani jäänkin tuijottamaan puoliksi sulaneita mustikoita aamupuurossa, tai omia polviani lasipöydän läpi. Mikä on saanut minut kuvittelemaan, että olisin vähemmän onnellinen, jos vain keskittyisin selviytymään arjesta? Koko sukupolviko on näin kieroon kasvanut?

Mutta sitten syön aamupalan loppuun, puen vaatteet päälleni, lähden hakemaan lasta yökylästä. Unohdan taas hetkeksi haaveet ja olen ihan rauhallisesti onnellinen.