Alkulukujen yksinäisyys loppui, enkä todellakaan tarkoita että loppu oli huono sanoessani, että se oli pieni pettymys. Se loppui yllättäen, kesken, ei sen pitänyt mennä niin. Ja sitten kun ajattelen kirjaa kirjoittajana, miten muutenkaan se olisi loppunut?

Mietin rikkinäisiä ihmisiä. Miten se alkaa jossain vaiheessa ärsyttää, kun ne eivät edes yritä korjata itseään. Kuvittelenko itse korjaantuneeni, vai enkö koskaan rikki ollutkaan?

Huonosti kirjoitettu kummitustarina vaihdettu Paolo Giordanon Alkulukujen yksinäisyyteen. Se ei töki. Paitsi ehkä hieman jonnekin sydänalaan ja takaraivoon. Hienosti kirjoitettu, kiehtoo. Olo on sellainen, että tähän en pety, vaikka eihän sitä lopuista koskaan tiedä.

Blogi on aika kuollut. Pahoittelut kaikille, jotka ovat päivityksiä kaivanneet. Tuskin täällä enää kukaan käy, en tiedä viitsinkö edes yrittää enää elvyttää tätä.

Luen tällä hetkellä kirjaa, josta en pidä. Sinnittelen, että saisin edes tietää onko tarina mistään kotoisin. Kieli vaan tökkii niin pahasti. Todella ontuvaa. En tiedä johtuuko käännöksestä vai onko alkuperäinenkin huono. Kun käännän tekstiä päässäni englanniksi, tuntuu toimivan ehkä hieman paremmin, mutta vaikea sitä on tietenkin sanoa. En nyt haluaisi lähteä kääntäjääkään syyttämään. Ennemmin sitten kirjailijaa.

Mutta pistää taas miettimään. Että miten on niin paljon ihmisiä, joilla riittää tarinoita, mutta jotka eivät ehkä osaa niin hyvin kirjoittaa. Lieneekö yhtä paljon hyviä kirjoittajia, joilla ei riitä tarinoita?

Ystävä vei minut viime viikolla ihanaan pieneen teekauppaan Helsingissä, ja siellä ollessani mietin, etten ihmettele ollenkaan miten joku saa kirjoitettua siellä. Mitä ihmettä minun täällä maalla pitäisi tehdä? Mennä heinänkorsi suussa makoilemaan lehmälaitumen viereen pellolle vai?

Vaikka eihän se lehmien vika ole, tai rypsipeltojen, tai tuulessa keinuvien kuusien, eikä tosiaankaan pihamaan reunalla kasvavien saniaisten tai mustikoiden. Mutta kisko niistä nyt sitten elämään tragediaa, kun voisi vain olla varsin tyytyväinen siihen, että keinuttelee lasta keinussa ja tuijottelee kun muurahaiset häärivät jaloissa.

Sukupolveni tuote. Sitäkö minäkin vain olen? Tavallaan se lohduttaa. Että kaikki muutkin haikailevat jotain muuta, että siinäkään asiassa en ole yksin. Ja toisaalta, siinähän se on ongelma on. Ettei ole missään yksin.

"Ainoa sukupolvi Saara, ainoa sukupolvi joka samassa lauseessa voi mankua pätkätöistä ja suunnitella työelämästä vetäytymistä. Me haluamme toteuttaa itseämme, mutta emmehän me jumalauta uskalla, Saara sinä et ole ainoa, meistä yksikään ei uskalla ottaa pienintäkään riskiä."

Ja sitten on niitä jotka uskaltavat, ja sehän vain pahentaa asiaa. Saa meidät muut hourimaan entistä enemmän.

"Meidän unelmamme taas Saara, meidän unelmamme eivät ikinä toteudu emmekä me koskaan lakkaa unelmoimasta. Todellisuus ei ole meidän vahvin puolemme. Meidän unelmamme tekevät meistä sairaita."

Ja siinä syy miksi minä kirjoitan, en kirjoita, kirjoitan, en kirjoita. Koska tiedän, että jos vain unohtaisin koko asian, keskittyisin johonkin ihan muuhun, elämään enkä haaveiluun, olisin paljon onnellisempi. Mutta sitten jokin pieni ääni takaraivossa sanoo että en todellakaan olisi. Minun täytyy saada tehdä jotain muuta, haaveilla paremmasta, suuremmasta, tärkeämmästä. Sitä minä mietin kun joskus aamupalalla hyvää kirjaa lukiessani jäänkin tuijottamaan puoliksi sulaneita mustikoita aamupuurossa, tai omia polviani lasipöydän läpi. Mikä on saanut minut kuvittelemaan, että olisin vähemmän onnellinen, jos vain keskittyisin selviytymään arjesta? Koko sukupolviko on näin kieroon kasvanut?

Mutta sitten syön aamupalan loppuun, puen vaatteet päälleni, lähden hakemaan lasta yökylästä. Unohdan taas hetkeksi haaveet ja olen ihan rauhallisesti onnellinen.

Sain eilen mieheltä kauan kaivattuja potkuja persuksille, ja otin vihdoin taas esiin lehtiön ja kynän. Vain kaksi lausetta, ajattelin. Mietin Kirjoittajatreffeillä annettuja vinkkejä, ja aloitin "Minä haluaisin kirjoittaa..". Sillä aloituksella ensimmäinen lause, toinen, kolmas. Neljäs ja viides. Sitten eksyin sivupoluille. Ja kirjoitin kolme sivua. Ihan pelkkää raakatekstiä, ei mitään käyttökelpoista, mutta onnistuin kyllä pohtimaan itse kirjoittamista ja genrejä. Ehkä niistä on jotain apuakin.

Sitä on kevät. Kuulin, että joku vielä epäilee onko se tulossa. No ei. Se on päällä jo.

Vihdoin alkaa tuntua myös terveeltä. Ääni ei ole vielä ihan kunnossa, olen kyllä testaillut ahkerasti ja yrittänyt avata ääntä työmatkoilla autossa omassa ylhäisessä yksinäisyydessäni. Mutta ihan kuin pää yrittäisi toimia. Jotenkin.

Kirjoittamisesta ei ole tullut aikoihin mitään, ja eilen tajusin että se on puolikuntoisuuden kanssa osasyyllinen synkkään fiilikseen joka on hiipinyt päälle vähän kuin varkain. Täytyy vain ottaa taas itseään niskavilloista kiinni. Ystävä antoi neuvon, että vaikka vain kaksi lausetta kerrallaan.

No, näillä mennään nyt. 

 

Minä en tiedä. En tiedä Juha Itkosesta juuri mitään. Enkä tiedä musiikistakaan juuri mitään. Tiedän vain, että löysin rakkaani bändiviritelmästä, joka oli paljon säälittävämpi kuin Summer Maplen, ja jota kaipaan välillä mielettömästi.

Aloitin vihdoin lahjaksi saamani Juha Itkosen. Toivottavasti ei kuulosta loukkaukselta, että minä yllätyin miten kauniita sanoja löysin.

Tahrin käteni maaliin äsken. Sitä tunnetta olin kaivannut, tajusin sen käsiä pestessäni. Huomenna lisää, ja toivottavasti miehen serkku sulhasineen pitävät saamastaan kortista.

Mitä ihmettä? Yli kuukausi edellisestä merkinnästä?!

Pakko myöntää, että jotenkin on ollut puhti pois. Kiirettä, stressiä ja sairastelua, osa jopa omaani.  Illat työpäivien jälkeen ovat edelleen minimaalisen lyhyitä, ja ne on käytetty lähinnä nukkumiseen.

Viimeisellä Helsingin-reissullani sain hyviä vihjeitä Apinan hiomiseen. Toisenkin novellin palaset alkavat olla kohdallaan, ja sitäkin voisi alkaa kunnolla puhtaaksikirjoittamaan, jos vain olisi hieman enemmän aikaa. Miehen sukulaisen lähestyvät häät ja ylipäänsä kaikenlainen tulevaisuuden pohtiminen ovat saaneet taas innostumaan askartelun ajatuksesta, mutta sekin on käytännön tasolla jäänyt hyvin vähäiseksi. Noh, tällä viikolla on pakko pakertaa ainakin yksi kortti, katsotaan miten se jää päälle.

Nyt aamupalaa nassuun ja herättelemään neitiä päiväkotiin. Ja pyrin jatkossa tekemään hieman tiheämpiä blogipäivityksiä...

Apinaa hiottu hieman, ja uutta novellia aloitettu. Tajunnanvirta ei ollut mitään Apinan kirjoittamiseen verrattavaa, vaikka tämäkin idea hiipi mieleeni kun olin vaipumassa uneen. Näemmä tuo on se hetki kun ideoita valuu päähän. Ja tietysti se on myös se hetki, kun haluaa vain vaipua uneen, että jaksaisi herätä aamulla. Tällä kerralla en jaksanut ottaa kirjoitusvälineitä esiin, ja ajatus on hautunut päässä pari päivää. No, katsotaan miten tämän novellin kanssa käy.

Niin, ja  Puhdistus on luettu loppuun. En oikein tiedä miten kommentoisin sitä. Varsinkin alku toi hyvin vahvasti mieleen näytelmän, selvistä syistä tietenkin, mutta jotenkin se silti hieman häiritsi. Lisäksi minulta kesti aika kauan ennen kuin olin niin uppoutunut tarinaan ja Adeliiden ja Zaran kohtaloihin, ettei sitä olisi enää voinut jättää kesken miettimättä miten siinä oikein käy. Tottahan siihen loppujen lopuksi huomasi olevan imaistuna niin tiiviisti ettei irti päässyt ennen viimeistä sivua, mutta silloinkin se oli hieman tuskaista. Johtui varmaankin tarinasta. Tai ehkä siinä oli jotain muutakin. Vaikea sanoa.

No, mikäs jäi päällimmäiseksi tunteeksi? En kyllä varsinaisesti ihmettele romaanin suosiota. Se oli vahva, ja kiinnostava. Ei sellainen, joka saa minut tarttumaan näppäimistöön, ei sellainen joka saa aivonystyrät kihelmöimään. Mutta kyllä siinä minullekin jotain oli, arvokas lukukokemus, enkä panisi pahakseni, jos opus löytyisi omasta hyllystäkin, niin että siihen voisi palata kun siltä tuntuu.

Sain hyvältä ystävältä lahjaksi Juha Itkosta, mutta miehen poissaollessa ei ollut sellainen olo, että haluan lukea parisuhteesta. Olen ehkä höperö, mutta sama se. Nappasin lukemiseksi taas Taivaalta pudonneen eläintarhan. Se tuntui hyvältä.

Mies ja tyttö lähtivät muutamaksi päiväksi Lappiin. Auton perävalot katosivat juuri mutkan taakse. Minä kuuntelen hiljaisuutta, joka on tavattoman äänekästä. Yritän muistella mitä sitä tuli tehtyä silloin, kun kissa oli ainoa seuralainen.

Paljon on suunnitelmia neljälle päivälle, saa katsoa mitä ehtii, kun päivät tulee kuitenkin istuttua töissä. Joka tapauksessa Apina pitäisi saada hiottua jonkinlaiseen kuosiin, ja jos vaikka saisi kaivettua skräppäysjuttujakin autotallin perältä. Niin, ja tietysti kahviteltua kavereiden kanssa, kun kerrankin ei ole kauhea kiire töistä kotiin.

Sitten matea ja voileipää, katsotaan josko sen jälkeen  pystyisi tekemään muutakin kuin tuijottamaan ihmetellen tyhjää taloa.

Novelli on nyt puhtaaksikirjoitettu, ja olen jopa melko tyytyväinen siihen. Näin ennen kuin se on päässyt kenenkään luettavaksi. Vielä sitä voisi hieman lihottaa, varsinkin loppua, jonka jouduin kirjoittamaan muistiin mahdollisimman pikaisesti käsivian takia. Jonkin verran sitä lihottelin jo puhtaaksikirjoitusvaiheessa, mutta vielä lisää jos saisi lihaa Apinan luiden ympärille, niin ei olisi pahitteeksi. Vaikka pieni sen pitääkin olla.

Sain aloitettua novellinraakileen puhtaaksikirjoittamisen eilen, mutta kesken se jäi kun uni vei voiton. Mies jo kyselee sen perään. Minä pohdiskelen palautteen antamisen ja vastaanottamisen vaikeutta. Toki annan miehen lukea tekstin heti kun se on luettavassa kunnossa, mutta palautteen antamisen täytyy olla niin läheiselle ihmiselle vaikeaa. Entä jos teksti on hänen mielestään huono? Sen sanomiseen ei liene mitään hyvää tapaa.

Olisikin ihanaa, jos olisi joku sellainen, jolla ei olisi mitään motiivia arvostella tekstiä suuntaan eikä toiseen. Joka voisi keskittyä tekstiin ja palautteen antamiseen mahdollisimman neutraalilla tavalla. Ja jolta voisi ottaa palautetta ilman, että siihen sotkeutuisi muita tunteita. Loukkaantumista, tai epäilystä että kehut eivät ole aitoja.

No, palautteeseenkin täytyy vain tottua. Liian vähän kokemusta, mitä ilmeisimmin.

Kovasti haaveilen edelleen kirjoittajaseurasta. Mihin on kaikki kirjoittavat kaverit kadonneet, vai oliko niitä edes?

Sitten vähän muustakin aiheesta: Juttelin Inkalle kun luimme karttakirjaa, että kävin Intiassa ennen kuin minä ja isänsä teimme hänet. Inka totesi siihen, että eikun hän ja isi tekivät minut. Ja niinhän se on. En ollut äiti ennen sitä. Tekivät minut kuulema kuin lumiukon. Hassut on jutut neidillä :D

Edellisiltana olin juuri kömpinyt sänkyyn ja meinasin nukahtaa, kun muutama hassu sana tuli mieleen. Kokeilin niihin jatkoa, ja sekin kuulosti kivalta. Eihän siinä auttanut kuin ottaa muistikirja esille ja kirjoittaa ne muistiin. Mutta sanat eivät loppuneetkaan siihen. Kirjoitin 6 A5:tä, käsi tietysti hajosi jo toisella, minun käteni ei ole kestänyt käsin kirjoittamista enää vuosikausiin. Eilen illalla kun jatkoin tarinaa käsi oli jo valmiiksi kipeä, ja kirjoitinkin vain mahdollisimman lyhyesti muistiin sen, mikä oli Inkaa nukuttaessa mieleen tullut. Jos vain ehdin, alan tänään kirjoittaa sitä puhtaaksi, ja katson saako siitä mitään kunnollista aikaiseksi.

Oudosti samankaltainen tarina kuin Rooibosilla. Mikä lie sama kipinä lennähtänyt meidän molempien luokse. Tarttukaa kynään ihmiset, sitä on nyt liikkeellä!

Sain vihdoin jotenkin pään taas auki kirjoittamiseen. Se oli vaikeaa, ja voin lipsua siitä koska tahansa. Kirjoittajatreffeillä puhuttiin rangaistuksista. Ja palkinnoista, mutta olen paljon parempi rankaisemaan kuin palkitsemaan itseäni. Ajattelin kuitenkin kokeilla jonkinlaista yhdistelmää. Jos pääsen tavoitteeseen, saan ostaa jotain, mistä pidän. Mutta jos lipsun sen jälkeen, tuo uusi ihana muistikirja, romaani tai mikä lie lentää takkaan. Aika karmeaa. 

Päivitin myös RSS-syötteet. Tajusin tässä pari päivää sitten, että siirtyessäni lukemaan blogeja kännykän kautta unohdin pari tärkeää blogia. Ken tietää mitä kaikkea olen missannut. Noh, ei kun mukaan junaan vaan. Pari uuttakin löytyi. Kiinnostavaa.

Vielä muutama sananen muistiinpanoihin. Näemmä kirjoittaminen onnistuu näin seisaallaan keittiön sivupöydän ääressäkin, jos ihan oikeasti haluaa.

Käärinliinat luettu loppuun. Onnistuin olemaan sen kanssa rauhallisempi kuin Itsevalaisevien, jonka ahmin kiireellä, kun piti saada heti tietää mitä seuraavaksi. En kyllä silti osaa sanoa kummasta pidän enemmän. Pitänee lukea molemmat jossain vaiheessa uudestaan.

Seuraavaksi siis Puhdistus.

En meinaa millään löytää aikaa haasteeseen vastaamiselle, mutta nyt puserran sen itsestäni ulos.

Kyse on siis tästä:
    1.    Tämä haaste sai alkunsa Satakielen sanoin - blogista. Kerro kuka sinut haastoi.
    2.    Kirjaa ohjeet ja liitä tunnustuskuva blogiisi.
    3.    Valikoi kirjoituksiesi joukosta onnistunut teksti, josta olet syystäkin ylpeä. Teksti voi olla esimerkiksi runo, novelli tai katkelma romaanista.
    4.    Luonnehdi valitsemaasi tekstiä yleisluontoisesti. (haiku, eläinsatu, dialogi, maisemakuvaus jne.)
    5.    Listaa ainakin viisi tekijää, jotka tekevät tekstistä onnistuneen.
    6.    Lähetä haaste kommentin muodossa eteenpäin niin monelle kirjoittajaystävällesi kuin itse haluat.

Haasteen antoi siis Hippiehurrey, kiitokset siitä! :) Kuvaa en saanut jostain syystä liitettyä, ja päätin olla tappelematta sen kanssa, että saisin vihdoin vastattua tähän... Tekstin valitseminen oli kyllä aika haasteellista. Olen joskus aikoinani kirjoittanut parikin runoa, joihin olen edelleenkin tyytyväinen, ja lyriikoitakin löytyy, joita voisin mielelläni kehua. Mutta proosapuoli on hieman hankalampaa. Ensinnäkin aineistoa on paljon vähemmän, enkä oikein osaa kehua mitään keskeneräistä. Haasteessa sanotaan, ettei tekstin tarvitse olla proosaa, mutta ehkä tästä on eniten hyötyä oman kirjoittamisen kannalta, jos valitsen proosatekstiä. Joten valitsen siis ensimmäisen kohtauksen, jonka olen työn alla olevaan tarinaan kirjoittanut.

1. Katkelman ensimmäiset sanat ovat minusta erityisen kiinnostavat, ja uskon, että ne saavat lukijan kiinnostumaan päähenkilöstä ja tarinan jatkosta.
2. Katkelmassa on muutamia lauseita, joista pidän erityisen paljon. Ne ovat mielestäni onnistuneita, luovat oikeanlaista tunnelmaa oikeassa paikassa, ja ovat sujuvia, leikitteleviä, moniulotteisia.
3. Katkelma luo mielenkiintoisen jännitteen kahden päähenkilön välille, joka saa lisämaustetta kun henkilöiden sukulaisuussuhde paljastuu.
4. Heti ensimmäisissä sanoissa luotu tunnelma kestää koko katkelman ajan. En sorru jaaritteluun, selittelyyn tai venyttämiseen.
5. Kohtaus toimii mielestäni loistavana alkuna. Joko koko tarinan tai mahdollisesti uuden luvun. Kuitenkin alkuna. Tätä ei voisi laittaa minkään keskelle.

Kolme oli helppo keksiä, viiden kanssa sai tehdä töitä. Tämä sai kyllä miettimään omaa kirjoittamistaan moneltakin kantilta. Sitä, miten paljon helpompaa runojen ja lyriikoiden kirjoittaminen on. Että pitäisikö tässä nyt niin sanotusti vetää johtopäätöksiä.

Käytiin neidin kanssa kirjastossa, ja mukaan tarttui Sofi Oksasen Puhdistus. Totta puhuen Sofia on hehkutettu kaikissa mahdollisissa paikoissa niin paljon, että välillä on jo kyllästyttänyt, mutta ehkä sitä suuremmalla syyllä teos pitää lukea. Ja sen verran kun kirjastossa ehdin sitä vilkaista, epäilen että se saattaa tosiaan olla hyväkin. Pian tiedämme. Ensin kuitenkin nautiskelen Käärinliinat loppuun.

Ja haasteeseenkin olen vastaamassa. Siihen vain menee yli 2 minuuttia, mikä tuntuu olevan maksimiaika rauhassa koneella.