Käytiin viikonloppuna alustavasti katselemassa uusia sänkyjä sun muita mitkä menee muutossa vaihtoon. Vaikka mitään ei vielä ostettu, mies sanoi ikkunashoppailureissun hieman konkretisoineen muuttoa. Minä olen ollut ihmeen rauhallinen sen jälkeen, kun tarjous meni läpi. Kai se hermoilu siitä meneekö tarjous läpi vai ei kertoi, että tosissaan haluan sen talon.

Yhden katselukerran jälkeen. Joku kokeneempi voisi kertoa, oliko näin nopea päätös järkevä, mutta sellainen nyt joka tapauksessa tuli tehtyä. Tuli myös todettua, että talonvalintakin on siis hyvin pitkälle tunnepäätös. Niin kuin autonkin valinta. Totta kai järki pitää olla mukana, molemmissa. Mutta jos perusasiat on suurin piirtein kunnossa, mikään suuritöinen tai muuten keskeinen asia ei ole rikki, pielessä tai puutu kokonaan,  niin ohjat ottaa tunnepuoli, joka kertoo onko talossa kotoinen olo, voisiko siellä kuvitella asuvansa ja olla jopa onnellinenkin. Ja siinä vaiheessa kun talosta saa sellaisen fiiliksen, ei muissa taloissa pahasti tökkineet asiat enää olekaan kynnyskysymyksiä. Mitä sitten jos keittön kaapit eivät ole mieluiset, olohuone on hieman hullun mallinen ainakin nykyiselle sohvalle, enkä saa päätettyä mistä makuuhuoneesta tehdään Inkan huone, mistä työhuone ja mistä makkari? Kyllä ne siitä selkenee. Tämä tuntuu kodilta.

Ja ihmeen vähän on tullut mietittyä sitä tosiasiaa, että velkamääräni kasvaa tässä touhussa melkoisesti. Nykyisen talonhan mies omistaa ihan itsekseen -- minä tietenkin avioliiton kautta joo, mutta velkataakka on ollut yksin miehen. Nyt minäkin otan osan kantaakseni, miehen velka pienenee ja minäkin alan kunnon kansalaiseksi ja sidon itseni pankkiin ainakin pariksi vuosikymmeneksi.

Tarjous meni läpi, ja parin kuukauden päästä meistä tulee maalaisia. Tuntuu kummalta, että on tehnyt todella suuren, koko perheeseen vaikuttavan päätöksen, mutta sillä ei ole mitään vaikutusta vielä pitkään aikaan. Tokihan pari kuukautta menee nopeasti, mutta on sinne niin paljon aikaa ettei vielä kannata alkaa pakkaamaan, ja Inkan on varmasti vaikea ymmärtää mistä oikein puhutaan.

Olen ollut koko viikon ihan tajuttoman väsynyt. Herääminen on melkein ylivoimaista, ja pää on koko ajan tukossa. Kurkkukin on hieman kipeä, mutta siihenpä ne flunssan oireet sitten loppuukin. Rasittavaa, saisi loppua jo.

Hesarin keskustelupalstoilla on taas meneillään muutama mielenkiintoinen keskustelu (tai joku saattaa olla jo päättynytkin mutta minä vain en ole vielä ehtinyt lukea niitä loppuun). Ensimmäinen on tietenkin keskustelu Halla-ahon sakoista. Keskustelua käytiin enimmäkseen tietenkin ihan eri asiasta kuin uutinen oli, eikä se oikeastaan tuonut tähän aiheeseen mitään uutta, selkeitä, perusteltuja kannanottoja oli aika vähän. Mutta oli se silti kiinnostavaa. Omasta mielestäni pykälä uskonrauhan rikkomisesta ei ole välttämättä huono, mutta sen soveltaminen on hankalaa. Totta kai ihmisille pitää antaa rauha uskoa mitä uskovat -- mutta jos uskonrauhan rikkomista aletaan pitää synonyyminä jumalanpilkalle, niin sitten ollaan kyllä ihan hakoteillä. Ja sanotaan nyt vielä, etten ole Halla-ahon kanssa samoilla linjoilla pakolaisasiassa, mutta toivon kuitenkin asiallista ja tarvittaessa kriittistäkin keskustelua asiasta, ja kieltämättä Halla-aho on jokusen ihmisen innostanut siihenkin. Ja tietenkin keskusteluun sananvapaudesta, jota myös tarvitaan.

Toinen mielenkiintoinen keskustelu on eettisen neuvoston päätöksestä, etteivät ateistibussit ole hyvän maun vastaisia. Sitä olen tosin ehtinyt lukemaan vasta pari sivua, mutta ateistina on mielenkiintoista, vaikkakin välillä masentavaa, lukea uskovaisten ja ateistien/uskonnottomien välistä "vuoropuhelua". Sitä se parhaimmillaankin on, sillä keskusteluksi sitä ei voi sanoa yhteisten käsitteiden ja sovittujen merkitysten puuttuessa. Edes kaikki ateistit eivät ole samaa mieltä siitä, mitä ateismi on: ovatko ateistit uskonnottomia vai onko uskonnottomuus jotain muuta, erotetaanko agnostisismi ja ateismi toisistaan vai voiko joku olla sekä ateisti että agnostikko yhtä aikaa. Ja siitäkös uskovaiset riemastuvat, vaikka yhtä paljon, ellei enemmänkin, on tapoja olla uskovainen kuin olla olematta.

Kolmas, ja ehkä mielenkiintoisin keskustelu on Kaari Utrion provosoiva keskustelunavaus vanhusten eutanasiasta. On selvää, että tällainen kommentti herättää tunteita, mutta ihmiset voisivat silti pysähtyä miettimään mitä Utrio oikeastaan sanoi, ja mitä ehkä sanomisillaan tarkoitti, ennen kuin heittävät kaikki Utrion kirjat hyllystään roviolle. Minä en tietenkään tiedä mitä Utrio todella tarkoitti, voihan olla että rouva kirjaiija haluaisi todella jakaa kaikille "kuolemanpillereitä" 70-vuotislahjaksi. Vaikea kuitenkaan uskoa, että hän ihan näillä linjoilla liikkuu. Kenenkään virkeän, hyväkuntoisen yli 70-vuotiaan tuskin tarvitsee pelätä, että Utrio tai kukaan muukaan tulee työntämään väkisin mitään unipillereitä kurkusta alas. Utrio ei kuitenkaan ole yksin huoliensa kanssa. Suomessakin on monia, nuoria ja vanhoja, jotka kammoavat ajatusta joutua vuosiksi tai edes kuukausiksi makaamaan sänkyyn parantumattomasti sairaana ja väsyneenä, likaisissa vaipoissa ja täynnä makuuhaavoja, kun kukaan ei ehdi tulla pesemään tai käyttämään pihalla. Saatika sitten jos järki on mennyt, ja lojuu kuola valuen yhteiskunnan ja perheen elätettävänä, yksin, kun kukaan ei halua tulla katsomaan ettei muistaisi äitiä tai mummoa kattoon tuijottavana puolivihanneksena.

Ajatus läheisen kuolemasta on kammottava. En halua edes ajatella tilannetta, jossa oma äitini olisi niin vanha ja sairas, ettei hän pääsisi enää liikkumaan, ei jaksaisi ajatella, olisi jo puoliksi mennyt. Ajatus siitä, että hänelle annettaisiin "ystävällinen unipilleri" sellaisessa tilanteessa, on yhtä lailla sietämätön. Mutta kun ajattelen itseäni samassa tilanteessa, tiedän, mitä haluaisin. En minä sano, että tuollaisia pillereitä pitäisi ottaa käyttöön, mutta kyllä minä haluaisin mieluummin kuolla pois kuin jäädä kitumaan. Ja sama oikeus on niillä joita me rakastamme, vaikka kuinka emme haluaisi että he lähtevät.

Vaikeita aiheita ja hyviä keskustelunavauksia. Mutta onko keskusteluiden sävy jotenkin muuttunut, ovatko aiheet käyneet arveluttavammiksi, vai onko aina ollut niin, että mistään ketään järkyttävästä ei saisi puhua? Kaikki nämä aiheet ovat sellaisia, joista moni on  loukkaantunut verisesti. Varsinkin kahdella ensimmäisellä keskustelulla on sekä fanaattisia puolustajia että fanaattisia vastustajia. Ainahan hedelmällinen keskustelu on ollut vaikeaa, ja keskustelupalstoila siihen ei useimmiten edes pyritä, mutta laajempaa yhteiskunnallista keskustelua kaikista näistä aiheista tarvitaan. Eikä se onnistu, jos kaikki osapuolet nostavat muurit pystyyn, suojautuvat mitä erilaisimpien defenssimekanismien taakse piiloon ja kieltäytyvät kehittelemästä ratkaisuja, jotka ovat kestäviä ja mahdollisimman monet huomioon ottavia.

Nyt minä painun siivoamaan mehukellaria. Jatkakaa keskustelua, olkaa hyvä!

Nyt on esittelyt esitelty, ja taas saa sotkea. Kunnes viimeistään marraskuun lopussa täytyy siivota taas urakalla.

Eli talo on myyty ja toisesta tehdään tänään tarjous. Sijainti on hieman kauempana kuin oli tarkoitus, mutta talo ja sen piha ovat todella mieluisat, ja hinta ei hirvitä. Ystävän kannustus lievensi stressiä, eikä tässä nyt ihan keskelle ei-mitään olla muuttamassa. Maisemanvaihdostahan tässä etsittiinkin. Tai mies ainakin etsi.

Kyllä silti mietityttää, Inkan kannalta. Mutta tilanne olisi sama muutettaisiin mihin tahansa. Eiköhän se siitä. On siinä kuitenkin niin paljon hyviä puoliakin, vaikka sitten ei enää asutakaan sellaisen kaupan vieressä, jossa on pallomeri...

Tämä on niitä hetkiä, kun pitäisi asettua lattialle lootusasentoon, laittaa silmät kiinni, ja antaa kaiken soljua pään läpi kuin kirkas, puhdistava virta. Paskat.

Ainakin kirjallisuudessa tulee usein vastaan ajatus, että kaikilla ihmisillä on jokin traaginen piirre, jokin ominaisuus, joka määrittelee heidän tulevaisuutensa, sen, tulevatko he onnistumaan vai epäonnistumaan elämässään. Vuosikausia minun traaginen piirteeni oli valtava halu kontrolloida itseäni. Onko ihme, että kiinnostuin buddhalaisuudesta. Meditaatiossa pyritään saamaan sisäinen rauha, saavuttamaan tila jossa mikään ulkoinen ei heilauta. Tyyneys, harmonia. Viileys. Kuinka tylsää.

Minä en ole viileä ihminen. Minä olen tulinen ihminen. Kun minä tulistun, lämmitän kaiken ympärilläni. Kysykää vaikka rakkalta mieheltäni. Häntä ei saa kovin helposti suuttumaan, mutta kyllä minä siinä onnistun.

Se syy, miksi oikeasti aikoinani kiinnostuin buddhalaiseuudesta, oli ajatus kultaisesta keskitiestä. Ja siitä ajatuksesta en ole luopunut vieläkään. Yritin niin kauan pitää kaikki humisevat ja sekasortoiset tunteeni kurissa, että väsyin, masennuin, ja lopulta kyllästyin. Nyt en enää yritä työntää kaikkia tunteitani jonnekin taka-alalle, enkä suostu ajattelemaan, että ne olisivat aina vääriä tai kiellettyjä. Yritän löytää jonkinlaisen kultaisen keskitien. Yritän pitää hermoni kurissa, mutta suuttuakin saa, ja jos vituttaa niin vituttaa. Opettelen pitämään tulisesta luonteestani, koska voimakkaat tunteet eivät ole aina huono asia. Yhtä voimakkaasti minä rakastan, yhtä voimakkaasti olen onnellinen.

Ja hei, ajatelkaa nyt millaista tekstiä minä kirjoittaisin, jos olisin koko ajan tyyni ja seesteinen!

Toinen aamu ilman Inkaa. Tyttö lähti perjantai-iltana fammun luo hoitoon, kun me mentiin miehen kanssa rapujuhliin. Alunperin puhe oli yhdestä yötä, mutta sitten fammu kysyi saisiko viedä Inkan Tamperelle leikkimään pikkuserkkujen kanssa. Oli aika innoissaan kun en suorilta käsin kieltäytynyt. Kaksi yötä poissa tuntuu kyllä pitkältä, onneksi ei ole enää montaa tuntia että saa tytön syliinsä.

Eilen käytiin sitten leffassa, kun kerran vapaa ilta oli. Romanttisen viikonlopun leffavalinta oli Tarantinon natsientappopätkä Kunniattomat paskiaiset. Tarantino ja Brad Pitt, eihän sellainen voi mennä pieleen. Ja se olikin kolmas elokuva jota olen käynyt katsomassa joka sai aplodit. Minä istuin suurimman osan leffaa kädet hikoillen, hermostuneesti nauraen ja pahinta odottaen. En ole mikään teurastusleffojen ylin ystävä, ja tuon kokoisella valkokankaalla Tarantinotyylinen väkivalta oli sen verran sotkuista katseltavaa että suljin muutamaan otteeseen silmäni, ihan levollisten yöunien takaamiseksi. Suurin osa tapetuista kuoli nopeasti, ja sen suurempia ääniä päästämättä, vain yksi jäi mieleen kivuliaana ja erityisen surullisena. Mutta ihan koko aikaa silmiä ei tarvinnut pitää kiinni. Huumoria tosiaan riitti, teinit hörähtelivät ja kikattelivat jossain teatterin hämärissä, ja loimme miehen kanssa toisiimme muutaman huvittuneen katseen. Dialogia riitti, ja kuolevia natseja riitti. Tuli mieleen Hesarin perjantainen viikon kysymys: Saako poliitikkojen kustannuksella irvailla rajattomasti? Saako natsien tappamisella mässäillä rajattomasti? Kyllä saa. Nyt ei aleta hurskastella.

Ehdottomasti mieleenpainuvin hahmo oli tietenkin Hans Landa (Christoph Waltz), puistattava natsi joka sai ansionsa mukaan. Mutta myös Shosanna Dreyfus (ihana Mélanie Laurent), juutalaistyttö joka pääsee kostamaan natseille. Pakko muuten sanoa, että Tarantinon leffoissa riittää vahvoja naisia, sitä jos mitä on ilo katsella. Ja sitten on sitä överiksi heitettyä teurastusta, järjetöntä komiikkaa, ja tavikselle käsittämätöntä sisäpiirijuttua. Mm. Plaza.fissä on aika hyvä arvostelu leffasta. Suomen Kuvalehden sivuilla taas on Christoph Waltzin mielenkiintoinen haastattelu. Erityisesti mieleen jäi Waltzin vastaus kysymykseen pelkäsikö hän, että elokuvasta tulee mauton väkivaltafantasia. Waltz sanoi, että mukakorrektit elokuvat on tehty taputtamaan katsojia olalle ja vakuttamaan meidät siitä, että olemme oikeassa eikä asiaa tarvitse sen enempää pohtia. Tämä elokuvahan on vaihtoehtoinen todellisuus, juuri sellaisestahan minä tykkään. Epärealistinen kerronta voi kertoa todellisuudesta yhtä paljon, joskus enemmänkin, kuin realistinen. Vääristelty historia saa meidät väkisin miettimään enemmän kuin se, mihin olemme jo tottuneet. Okei, tämä ei ehkä ole Tarantinon tarkoitus, ja Kunniattomat paskiaiset on tietysti ennen kaikkea viihdettä, mutta tuo vain kommenttina niille, jotka arvostelevat elokuvaa realismin puutteesta.  

Kaiken kaikkiaan, hyvä leffa, josta on keskusteltu miehen kanssa vielä tänä aamunakin. Jos hermot kestää natsien pään paukuttelun pesäpallomailalla jättikoossa, suosittelen pätkän katsomista teatterissa, mutta kyllä tämä toimii ihan kotisohvallakin, jos välillä mielii käydä jääkaapilla tai leikata varpaankynsiä.

Sain juuri luettua loppuun Jani Saxellin Huomispäivän vartijat (2007). Pahoittelen, että herran aikaisempi tuotanto on minulle tuntematonta, ja myönnän, että lainasin tämänkin kirjan ihan sattumalta, kun nimi vetosi. Olen kuitenkin hirvittävän iloinen, että taas löytyi kiinnostava ja ajatuksia herättävä suomalaisen kirjailijan kirjoittama kirja.

Tämä kirjahan koostuu kuudesta tarinasta, toinen toistaan oudommasta ja absurdimmasta. Ennen kaikkea minua viehätti upeat kehitelmät vaihtoehtoisista todellisuuksista, nehän minua ovat aina kiinnostaneet. Eniten pidin ehkä toiseksi viimeisestä tarinasta, Katalalähteentien sotilashallituksesta. Myös ensimmäinen jäi mieleen, Vapauden kaiho 2012. Ihmiskunnan asioita päättäviä supertietokoneita, julmia sekopäitä parantamassa maailmaa, pilvien päälle leijuvia lapsia. Ihanan eläviä mielikuvia, näin kaikki tarinat mielessäni selkeinä ja mielipuolisina. Suosittelen kaikille jotka sellaisesta tykkää.

Seuraavaksi on vuorossa kunnon sf-tykitystä: Ted Chiangin Stories of Your Life and Others. Pitäähän sitä välillä enkuksikin lukea.

Ensimmäinen näyttö pidetty, ja kuhinaa kuulema riitti, yli odotusten. Varovaisesti sellaista toivoimmekin, kun samana iltana kuin myynti-ilmoitus ilmestyi nettiin bongasimme jokusen hidastelijan kurkkimassa autosta talomme kohdalla.  Kiinnostuneitakin välittäjän mukaan oli, toivottavasti joku tarpeeksi kiinnostunut. Eipä tässä nyt tosin ole itsellä kiikarissa vielä uutta, yhtä ollaan menossa toistamiseen katsomaan. Rahat kun ei riitä unelmataloon niin pitää etsiä hyvä kompromissi.

Talossa on oudon hiljaista, Inka on toista päivää taas päiväkodissa. En halunnut luopua päiväkotipaikasta, kun hain erästä opiskelupaikkaa, että jos vaikka sen saisi. Tai jos vaikka pääsisi töihin, onhan sekin periaatteessa mahdollista... Ja pari viikkoa sitten Inka alkoi jo jutella päiväkodista, ja mielellään sinne meni. Tosin mieluummin olisi pitänyt äidinkin siellä, mutta ehkäpä hän taas tottuu..

Olen mietiskellyt, että onkohan tämä ihan hölmö aika talokaupoille. Toisaalta, jos pidämme pään kylmänä ja pitäydymme budjetissa, kuukausimenojen pitäisi tippua, mikä olisi oikein tervetullutta tässä tilanteessa. Ja jos olisin töissä, en tiedä riittäisikö minulta energiaa edes miettiä muuttamista. Joten vaikka tämä saattaa ensisilmäyksellä vaikuttaa kummalta, on tämä kuitenkin ehkä aika hyvä hetki.

Kirjoittamisesta en ole vieläkään saanut itseäni kiinnostumaan. Voisin nytkin mennä vaikka raivaamaan vinttejä, tai mitä sitä keksisi kun eilen tuli puunattua talo niin siistiksi.