Mies lähti Inkan kanssa Zoolandiaan, jotta minä saan taas siivota. Sieltä tuli hetki sitten viesti, että olivat löytäneet pallomeren ja pomppulinnan - ja neiti leikkii helmitaululla.

Olin juuri syömässä välipalaa ja lukemassa Jani Saxellin Huomispäivän vartijoita. Siinä omituinen miekkonen tulevaisuudesta kysyi juuri Albert Camus'n unkarilaiselta rakastajattarelta oliko tällä sattumalta mukana helmitaulua.

Inka muuten haluaisi jo kouluun. Menisi sinne kuulema opettelemaan lukemista, laskemista ja pomppimista. Kirjaimet kiinnostavat kovasti, O-kirjan on helppo, ja monta muuta tunnistaa niihin liittyvän nimen perusteella: I on Inka, A on Anni, M mummu ja niin edespäin. Numerot muistaa 0-9, ja osaa laskea neljään. Kova on tiedonjano, ja kiire. Onneksi ei sentään tajua, että joutuu odottamaan vielä viisi vuotta ennen kuin pääsee kouluun. 

Muistan hyvin ajan ennen kännyköitä. Kun muutin Turkuun opiskelemaan kymmenen (yksitoista?) vuotta sitten, minulla ei ollut kännykkää. Käytin ahkerasti läheistä puhelinkoppia. Muistin ulkoa äitini ja parhaan ystäväni puhelinnumeron. Kukaan ei pystynyt soittamaan minulle ja tarkistamaan olenko kunnossa. Miten sitä oikein pärjättiin?

Rakas mieheni taivastelee, että olen harvinaisen taitava unohtamaan kännykkäni kotiin. Siitä ei ehkä uskoisi, mutta olen minäkin pelottavan riippuvainen siitä. Heitin tänään miehen kaverinsa luo Turun keskustaan leikkimään kitarasankaria. Unohdin tapani mukaan kännykän kotiin. Olimme hetken Inkan kanssa miehen kaverin luona, ja lähtiessä alkoi pieni pelko hiipiä mieleen. Mitä jos jotain sattuisi: auto hajoaisi, hukkaisin kotiavaimet, tai jotain pahempaa. Rappukäytävässä joku viereisestä asunnosta tullut nuori mies hymyili nähdessään Inkan ja jutteli hänelle. Kääntyi vielä katsomaan meitä ulkona. Minä herkesin vainoharhaiseksi, hoputin Inkaa autolle ja pois hämärtyvästä lauantai-illasta keskustan liepeillä. Kun ei ollut sitä kännykkääkään, millä soittaa apua.

===

Olen löytänyt itsestäni taas hyötyihmisen. Se on elänyt minussa aina. Vanhempani jaksavat muistuttaa kuinka lapsena en suostunut lähtemään kauppaan, ellei siitä ollut minulle mitään hyötyä. Näin aikuisena olen miettinyt, että olisikohan joskus kannattanut lähteä ja kokeilla josko rankumalla saisi kuitenkin jotain? Ehkä se oli turhaksi todettu keino, en muista.

Nyt asuntoesittelyn lähestyessä olen löytänyt laiskan olemukseni sisältä pienen tehopakkauksen. Siivoan pihaa, kellaria, jopa yläkerran romuhuonetta, joka on täynnä miehen tietokonesälää ja kaikkea mistä minun pitäisi pitää näpit erossa. Mutta tämä hyötyihminen kuulostaa paremmalta kuin mitä on. Keittiö on yhtä kaaosta, koska en viitsi siivota sitä vielä, kun alkuviikosta joudun kuitenkin puunaamaan sen ennen mahdollista näyttöä. Muutkin normaalit rutiinisiivoukset (joita en todellakaan ole tehnyt rutiininomaisen säännöllisesti) saavat odottaa, kun innostuksen puuskassani kaivan pihakiveytystä esiin ja poistan ylimääräisiä tavaroita seiniltä ja hyllyistä. Siivoan näemmä mielelläni, kunhan se on kertaluontoista. Ylläpitosiivoukseen minusta ei näytä olevan. Sama taitaa päteä moneen muuhunkin asiaan. Teen kyllä vaikka mitä, kunhan se on urakka, jonka saan joskus valmiiksi. Ruokaakin on hirvittävän tylsää tehdä joka ikinen päivä. Enkä teekään. Rakas mieheni kun on loistava kokki.

Edit. Kurkkasin taas vihdoin Kirjoittajatreffejä, yrityksenä saada taas kirjoitusvire päälle. "5 syytä viivytellä" -postauksen kommenteissa joku kirjoitti tarvitsevansa kaikkiin projekteihin jonkun toisen asettaman deadlinen. Ja muistin, että juuri sellainen olin koko opiskeluajan. Tein kaiken vasta deadlinen pakottamana, niin tunnollinen kuin olenkin. Ehkä tämä siivousinnostuskin on vain sitä. Joku on antanut minulle deadlinen, ja silloin minä saan aikaiseksi. Osasyy on varmaan myös tämä pitkittynyt loma, ja jonkun tavoitteellisen tekemisen puute. No, jotain hyötyä siitäkin.

===

Innostuksen puuskassani olen myös vihdoin alkanut käymään läpi vanhoja hesareita, joista mies uhkasi tehdä sieniä. Silmiin osui Talous-osion artikkeli kesäkuulta 2007. Sen otsikko on "Valtionvarainministerin painajainen: Mitä tapahtuisi, jos Suomen talous joutuisi taantumaan?" Niinpä.

Hoh hoijakkaa. 335 kommenttia moderointijonossa. Kiitoksia vaan kommenteista... öööh... spämmääjät...

Inka vei pari viikkoa sitten tuttinsa vauvaoraville (jotka antoivat runsaskätisesti vastalahjoja), ja sen jälkeen neiti ei ole suostunut nukkumaan päiväunia. Siinä on hyviäkin puolia. Tänään lähdimme aamupalan jälkeen kaupungille jokilaivoja katsomaan (neidin mielestä ne ovat hienoja mutta hieman tylsiä, kun niillä ei pääse purjehtimaan) ja lounastamaan miehen kanssa, eikä tarvinnut tuijottaa kelloa että ehtii kotiin päiväunille.

Tutista luopuminen on tosiaan mennyt melko hyvin, Inka ei juurikaan kysellyt sen perään, mutta unille rauhoittuminen on kyllä hankaloitunut. Ja päiväunille ei tosiaan nukahda enää ollenkaan, saa nähdä miten käy kun ensi viikolla menee taas päiväkotiin. Neuvolassa ja hammaslääkärissä kerrottiin, että "kaikki" ovat sanoneet, että jos olisivat tienneet miten helposti tutista vierottaminen käy, olisivat tehneet sen aikaisemmin. No, minä esitän eriävän mielipiteen. Ei ollut helppoa eikä kivaa, ja Inka jäi selvästi kaipaamaan sitä. Nih. Mutta niin, enhän minä tiedä miten vaikeaksi muut ovat sen etukäteen kuvitelleet :-P Ja joka tapauksessa, se on nyt tehty, eikä se enää tunnu harmittavan Inkaa kovinkaan paljon :)

Yritetäänpäs nyt ihan oikeasti rikkoa tämä blogihiljaisuus ja totutella uudestaan tähän näppäimistöön ja koneella istumiseen. Illat alkaa olla ihanan pimeitä, kynttilöitäkin voisi polttaa ja fiilistellä syksyn saapumista.

Taloja on tullut katseltua enemmän kuin muistan. Tänäänkin käytiin katsomassa yhtä ihan potentiaalista, mutta valinta on vaikea kun budjetti on rajallinen. Yhdessä on tosi kiva keittiö mutta muut huoneet kaipaisivat hieman liikaa remppaa, toisessa on iso olohuone mutta hieman turhalta tuntuva avotakka, ja kolmannessa on upea piha ja varaava takka, mutta olohuone on aika pieni ja suihkutilat samoin. Neljäs, viides ja kuudes ovat aivan liian kaukana. Unelmatalo on kadonnut etuovi.comista.

Eilen joka tapauksessa tehtiin välityssopimus omasta tönöstä. Jännittävää, joskin haikeaakin. Onhan tämä kuitenkin oma koti, ja sijainti niin loistava, että jos lottovoitto osuisi käsiin, niin voipi olla ettei tästä luovuttaisikaan vaan pistettäisiin ihan uuteen uskoon.

Mutta. Jos sitä yrittäisi kuitenkin miettiä välillä jotain muutakin. Kuten retuperälle jäänyttä kirjanraakiletta. Jos vaikka lukisi tähän mennessä kirjoitetun muhimaan päähän, ja huomenillalla yrittäisi saada muutaman sanan lisättyä sinne?? Aina voi yrittää.

Miehen kesäloma on ohi, ja minäkin siis palailen pikkuhiljaa jonkinlaiseen arkeen. Oli kyllä hyvä loma. Reissu meni kaikin puolin hyvin, ja kotiin oli mukava palata. Parisuhdekin tykkäsi oikein hyvää. Onnistunut loma siis, kaiken kaikkiaan.

En tiedä mistä saimme kipinän, enkä muista mistä asia lähti liikkeelle, mutta tuossa vajaa kaksi viikkoa sitten keksimme, että mitäs jos myydään talo ja ostetaan toinen. Nyt ollaan käyty jo katsomassa kuutta tai seitsemää taloa, ja eilen kävi välitysfirman nainen arvioimassa meidän remonttikohteen. Löydettiin jo unelmatalokin, harmi vaan kun rahkeet ei oikein riitä siihen. Pitää siis jatkaa etsimistä, ehkä sopiva talo löytyy ihan meidän hintaluokastakin...

Ajatus muutosta on kyllä herättänyt paljon mietteitä, lähinnä Inkaan liittyen. Miten tyttö sopeutuisi, jos päiväkoti vaihtuisi, mitä mieltä olisi kun maisema muuttuisi, kun piha olisi vieras ja valo makuuhuoneessa tulisi väärästä suunnasta?  

Kirjoittamista on tullut hieman ajateltua, mutta ei muuta. Pari hyvää ideaa on kyllä tullut mieleen jotka pitäisi kirjoittaa ylös. Kun muilta hommilta ehtisi. Ja sen kanssa tuntuu olevan vähän saman kuin tämän blogikirjoittamisen kanssa. Mitä pidempi tauko, sen vaikeampi jatkaa.