Ja muutamassa muussakin paikassa. Tällä hetkellä ollaan merenkurkun maailmanperintöalueella. Hyttysiä riittää.

Oli kyllä hienoa käydä kotiseuduilla Kajaanissa yli 15 vuoden jälkeen. Nähdä aikuisiksi kasvaneita sukulaistyttöjä ja vanhaksi päässyttä mummua. Käydä kurkkaamassa linnanraunioita, joilla juoksenteli lapsena, ja kerrostaloja joissa on joskus asunut.  Vaikka sielläkin riitti hyttysiä.

Reissu on jo yli puolessa välissä, eikä kirjoitusvälineisiin ole tullut koskettuakaan.  Meni melkein viikko ennen kuin ehdin edes mielessäni hieman työstää tarinaa. Lukeminenkin on rajoittunut aamupalapöydässä selailtuihin Aku Ankkoihin. Omalla tavallaan mukavaa vaihtelua, vaikka montaa paikkaa onkin tullut katseltua sillä silmällä, eli mikä vaikuttaisi hyvältä kirjoittamispaikalta. Mies heittelee ilmaan ehdotuksia kesämökistä Kainuussa ja asuntoautomatkailusta. Hmm.

On ollut hienoa katsella Inkaa sukulaisten seurassa. Ja neiti on ollut todella reipas reissaaja, vaikka joinakin päivinä on istuttu autossa tuntikausia. Inkan ehdoila matkustaminen on myös yllättävän rentouttavaa. Ajaessa taukoja tulee pidettyä usein, yhdessä paikassa pysyttyä useampia päiviä, eikä ne päivät ole täynnä paikasta toiseen ryntäilyä vaan aika usein tulee vierailtua vain lähimmässä leikkipuistossa.

Tästä matka jatkuu huomenna kohti Satakuntaa, ja sitten takaisin kotiin. Josko siellä olisi vähemmän hyttysiä. 

Käyn aika usein jonkinlaista dialogia päässäni. Muutama päivä sitten se keskustelu meni suunnilleen näin: "Sä aiot taas muuttaa sitä?" Joo. "Ha ha, idiootti." Ei kovin rakentavaa, tiedän.

En ollut ollenkaan tyytyväinen tarinan loppuun. Se kaipasi jotain ihan muuta. 

Ja sitten muutaman päivän oli tosi paha tukos. Kävelin edestakaisin pihalla Inkan leikkiessä hiekkalaatikolla ja yritin saada tukosta auki. Illalla kävelin edestakaisin sisällä, keittiö - eteinen - olohuone - eteinen - keittiö. Olo oli aika sietämätön, kun kirjoitusvirettä löytyi, mutta tuntui että tarina tökki, pahasti. Ajattelin jo, että pitääkö tämä nyt sitten jättää tähän. Kerätä kokoon ne mieluisat pätkät ja katsoa voiko niitä käyttää jossakin muussa tarinassa sitten, kun tämä tarina ja nämä hahmot ovat tajunneet lopettaa kitumisen ja kuolleet pois. Mutta en vain halunnut lopettaa. Olin dramaattinen ja tein uuden dokumentin jonka nimesin Viimeiseksi Yritykseksi. Yritin suoltaa siihen kaikki mahdolliset ideat, jotka päähäni putkahti. Niitä ei ollut paljon. Viimeinen Yritys jäi laihaksi ja keskeneräiseksi.

Sitten eräänä aamuna saadessani ihan rauhassa syödä aamupalaa rakkaan mieheni katsellessa neidin kanssa Pingua olohuoneessa, tajusin miten sen täytyy mennä. Se ainoa looginen reaktio aikaisempiin tapahtumiin. Olin kyllä tajunnut sen aikaisemminkin, mutta en ollut keksinyt miten sen toteutan. Ratkaisu ei putkahtanut mieleeni kirkkaana ahaa-elämyksenä, vaan hiipi ajatuksiin kuin hiljainen kissa ja käpertyi sinne nukkumaan.

loput merkinnästä »
tagit: kirjoittaminen, elokuvat, loma

Inka testaa tosissaan rajojaan. Kiukuttelua, uhmaa, riehumista, itkua. Äitiys vaatii välillä yli-inhimillisiä voimia. Joita minulla tiettävästi ei ole. On hirvittävän käytännöllistä, että samaan aikaan kun lapsella on uhmaikä, hän on myös valloittavampi, suloisempi ja fiksumpi kuin koskaan. 

Olen itsekin testaillut rajojani. Keittiössä. Minähän en ole mikään kokki, en sinne päinkään. Joten kun ruuanlaitto on nyt langennut minulle viimeisen parin viikon aikana, olen turvautunut netistä kaivamiini resepteihin kyllästyttyäni niihin samoihin vanhoihin kokkauksiin, jotka osaan jotenkuten tehdä. Tällä viikolla on testattu jo juustoista maissikeittoa, herkkusienipastaa tomaattisalsalla, peruna-kesäkurpitsahöystöä, ja tänään tomaattikeittoa ja vuohenjuustosandwichejä. Kaikki helppoja ja turvallisia, ja onnistuneetkin mielestäni ihan hyvin. Inka tykkäsi erityisesti tämän päivän ruuasta. Olisi popsinut vuohenjuustoa paljaaltaan vaikka kuinka paljon, ja tomaatti nyt on kelvannut neidille aina. Muistan se eräänkin flunssakuumeen, kun neiti ei oikein muuta suostunut syömäänkään kuin tomaattia. Siitä on jo aikaa. Silloin ei ollut tietoa lattialle heittäytymisistä, karkuun juoksemisista tai korvia vihlovista huudoista kun kielletään tai muuten joutuu tekemään jotain epämieluista.

Silti vetää rankasti plussan puolelle. Kun on niin mahtava tyttö kuin Inka.

Pari päivää luin ihan normaalisti, mutta eilen ja tänään ahmin Itsevalaisevat loppuun, en ehtinyt edes suunnitella mitä ihmettä seuraavaksi. Mietin, pitäisiköhän lukea se saman tien uudestaan. Rauhallisemmin; nyt kun tietää mitä siinä tapahtuu, uskaltaisi pysähtyä välillä seuraamaan tekstin aiheuttamia pyörteitä mielessä. Ilman sitä hätäistä kiirettä jolla nyt siirryin sanasta toiseen, lauseesta toiseen, käänsin sivuja, ennen kuin minut taas keskeytetään. Voisi rauhassa juuttua lauseisiin ja ajatuksiin, etsiä kirjoittajaa niiden takaa ja merkityksiä niiden sisältä.

Hohtava kala. Se kuulostaa niin kauniilta. Ja onkin niin mätä.

Lumihiutalemenetelmän neljäs vaihe on laajentaa toisen vaiheen jokainen lause kokonaiseksi kappaleeksi. Randy Ingermansonin mukaan tähän tulisi käyttää useampi tunti. Noh, käytin puoli tuntia, mutta eiköhän sitä tule vielä hiottua. Suht tyytyväinen olen kuitenkin. Seuraava vaihe olisi kirjoittaa yhden sivun kuvaus päähenkilöistä ja puolen sivun kuvaus muista tärkeistä henkilöistä. Jotenkin ei tällä hetkellä innosta, kuulostaa niin työläältä! Mutta siihenpä pitäisikin kuluttaa päivä tai pari. Argh.

Sain luettua loppuun Jonathan Carrollin The Wooden Sean. Pitäisi kirjoittaa siitä muutama sana tuonne Kirjat-osioon, mutta ehkä huomenna. Nyt menen haukkaamaan iltapalaa ja korkkaan Itsevalaisevat.