Olipa joulu. Inkalla 40-asteen kuume, minulla ja miehellä kurkkukipu joka johti siihen, että tänään en kyllä vastaile töissä puhelimeen. Nyt sentään saan hieman ääntä aikaiseksi, vaikka se ei kaunista kuunneltavaa olekaan; lauantaina sain aikaiseksi vain kuiskauksia. Reissu Inkan mummun luo jäi välistä, mikä harmittaa vietävästi. Olisi ollut niin kiva taas katsella lapsia leikkimässä yhdessä.

Mutta tuli ainakin vietettyä rauhallinen joulu.

Ja niin, lävitys on ja pysyy. Katsotaan siitä luopumista taas sitten, kun uusi tappi menee rikki.

Aamulla kun heräsin, huomasin, että lävistyskorustani on pudonnut pallo. En löytänyt sitä mistään, joten kiireessä etsin toisen pallon. Kun yritin laittaa sitä paikoilleen, tajusin, että tapista on mennyt kierteet. Minulla on toinenkin tappi, mutta sitä en kiireessä enää ehtinyt etsiä.

Tuntuu todella oudolta olla ilman lävistyskorua, mutta kumma kyllä kukaan työkavereistani ei ole vielä maininnut sen puuttumista.

Ja sitten tietenkin se väistämätön ajatus: pitäisikö siitä nyt sitten vihdoin luopua? Yrittääkö maailma sanoa minulle, sopivasti heti viimeisen kakkosella alkavan ikävuoden pyörähtäessä käyntiin, että nyt olisi korkea aika aikuistua ja luopua moisista teinikapinasymboleista?

Mutta en tiedä olenko valmis siihen. Olen monta kertaa miettinyt, kuinka vanhaksi aion sitä pitää, enkä nyt välttämättä osaa kuvitella sitä itselläni enää viisikymppisenä, mutta kyllä sentään kolmekymppisenä?

Vai joko kuitenkin olisi aika?

Kutsun viimeistään viikonloppuna koolle ensimmäisen Inkaa koskevan vanhempainpalaverin. En todellakaan ajatellut, että se pidettäisiin jo neidin ollessa puolitoistavuotias, mutta uhmaiän nostaessa uhkaavasti päätään on aiheellista sopia yhteisistä toimintatavoista ja siitä, miten käyttää uhkailua, lahjontaa ja kiristystä mahdollisimman tehokkaasti tuon ikäisen kanssa.

Luen tällä hetkellä Peter Höegin Lumen tajua. Olen sivulla 179 (kyllä, jätin luvun kesken, koska voileipäni loppui ja minun oli tultava kirjoittamaan tämä merkintä), ja joka kerta kirjaa lukiessani hämmästyn uudestaan siitä, kuinka kiehtova ja upea se on. Ja samalla jotenkin konstailematon. Se on kuin päähenkilönsä, karkeasti puhuva mutta hienoihin turkiksiin pukeutuva Smilla.

Pasi Jääskeläinen pohdiskeli vähän aikaa sitten kirjojen lukemisen aiheuttamaa pakoa todellisesta elämästä. Pakko myöntää, että tämän lyhyehkön perhe-elämäni aikana sama ajatus on juolahtanut minunkin mieleeni. Ja sitten luen jotain näin upeaa, ja tiedän, että nämä erakkohetket ovat minulle elintärkeitä. Niin että uskaltakaapa polttaa minun kirjani! Edes ne, jotka ovat olleet hyllyssä vuosia lukemattomina...

(Olen kotona flunssaisen pikkuneidin kanssa, siksi ehdin hieman lukeakin.) 

Inkan puhe on kehittynyt huimasti viimeisen parin viikon aikana. Kun tähän asti sanoista on tullut useimmiten vain ensimmäinen tavu, ja tietyt sanat yksinkertaisia tavuja yhdistelemällä lähes kokonaan, on neidin puheessa nyt huomattavissa paljon enemmän erilaisia tavuja ja muita variaatioita. Myös parin, kolmen sanan lauseet alkavat olla ihan tavallisia, ja perjantaina sain kuunnella puolisen tuntia kun tyttö hoki innoissaan "isi ja jere tujee" (r-kirjain tietenkin murtaen, mutta selvästi erotettavissa). Myös fammu sai viikonloppuna ihastua neidin puhetaitoon, kun fammu-sana erosi jo selkeästi mummu-sanasta.

Uusi puhetaito on tietenkin tuonut jo mukanaan käskyttämisen. Käsi, inka sanoo tiukasti ja ojentaa oman kätensä, kun tarvitsee tukea vaikkapa laittaessaan kenkiä jalkaansa. Ja fammu totteli ihastuneena kun neiti sanoi "peipää, mammu!". 

Miehen kanssa olemme koko viikonlopun ihastelleet tytön puhumista. Viikonloppuna saimme myös tietää, mistä on periytynyt Inkan tarve saada kuulla tietyt selitykset uudestaan ja uudestaan. Kun yläkerran käytävästä paloi lamppu, ja tutti putosi pimeässä eikä äiti meinannut löytää sitä, tyttö muisti mainita asiasta joka kerta, kun menimme yläkertaan. Ja joka kerta kerroin tytölle pariinkin otteeseen, että "niin, lamppu on rikki eikä äiti meinannut pimeässä löytää tuttia". Ja kun isi vaihtoi lampun, Inka muisti joka kerta yläkertaan mennessä mainita, että isi korjasi lampun. 

Näitä esimerkkejä on pilvin pimein. Se, kun isi vei omenapuussa olleen keinun kellariin. Läheisen kerrostalon pihassa ollut kaatunut liukumäki. Kaikki pipit ja niihin laitetut laastarit. Eilen fammun ja äijän kanssa jutellessa kävi ilmi, että Inkan täti on ollut lapsena aivan samanlainen.

Ja kuulema kun täti kerran oppi puhumisen jalon taidon, ei hän enää vaiennut. Samaa on havaittavissa meidänkin neidissä.