Muokkailin eilen illalla hieman valokuvia, siis ihan kuvausliikkeen nettisivujen ohjeiden mukaan. En tosiaankaan osaa kummoisia tehdä, ja nekin muutokset tein ihan vain iPhoton perussäädöillä. Mutta silti tuli hyvä mieli, kun sai kivoista kuvista vielä paremman näköisiä pienellä viilauksella. Jaksaisipa saman tehdä kaikille kuville.

Aina silloin tällöin kirjoittaminen nousee taas siksi ykkösjutuksi, jota haluaisi tehdä. Yleensä näin käy silloin, kun lukee jotain todella kiehtovasti kirjoitettua tekstiä. Se on sekä inspiroivaa että lamauttavaa. Sitä alkaa miettiä, että hei, minullakin on tämä ajatus, ja minä haluan kirjoittaa sen auki! Mutta samalla sitä miettii, että miksi ihmeessä, kun enhän minä siitä näin hienoa saa aikaiseksi.

Jossain vaiheessa minä päätin, että nyt minä vain yksinkertaisesti kirjoitan sen kirja, jotenkin. Ei mitään väliä tuleeko siitä julkaisukelpoista vai ei, tai lähetänkö sitä edes minnekään. Kunhan vain kirjoitan. Että voin ainakin sanoa kirjoittaneeni.

Mutta onko siinäkään järkeä? Mitä itua on käyttää monta vuotta siihen, että saa jonkun typerän tarinanpoikasen paperille, ja sitten huomaa, ettei siitä ole mihinkään? Mitä järkeä sellaiseen on tuhlata aikaa, tekisin edes jotain hyödyllistä tällä vähällä vapaa-ajallani.

Ja taas käy niin, että muutaman kirjoitetun rivin jälkeen luovutan. Itsesensuuri, väsymys, kyynisyys, tukos -- jokin tappaa sen inspiraation, jokin kuluttaa loppuun sen innostuksen, joka kirjoittamista kohtaan oli taas kuin ihmeen kaupalla syntynyt.

Onko se sitten parempi? Ettei koskaan kunnolla yrittänytkään?

"EFFin kannalta näin huono tunnettuus jossain Suomen syrjäseuduilla on toki harmillista."

Viime postauksessani ei kuulema tullut kunnolla esille se, mitä mieltä itse olen muslimimiehistä. Tämä oli osittain tahallista: en millään jaksaisi edes keskustella siitä typerästä stereotyypittämisestä, jonka mukaan kaikki nejane ovat sitäjatätä. Tämä on vähän sama juttu kuin se, kun Viivi kysyi Wagnerilta pitääkö tämä lapsista. Absurdi kysymys. Kaikki muslimit eivät ole samanlaisia sen enempää kuin kaikki miehet ovat samanlaisia tai kaikki ihmiset ovat samanlaisia. Tämän vuoksi koko kysymyksenasettelu samoin kuin Halla-ahon suorittama tasapäistäminen on vastenmielistä. Kyllä niinkin henkilökohtaisessa asiassa kuin raiskaus tulee keskittyä yksilöihin eikä uskontoon, ja niinkin monimutkaisessa asiassa kuin maahanmuutto muuhunkin kuin raiskauksiin. Otetaan nyt ensimmäiseksi vaikka huomioon se, että läheskään kaikki maahanmuuttajat eivät ole muslimimiehiä, ja kokeillaan sitten hysterian sijaan ajatella ja keskustella järkevästi (vaikkakin kriittisesti).

====

Ja sitten eriäviä mielipiteitä ihan muista asioista.

Viime päivinä olen seurannut mielenkiinnolla mm. Pasi Ilmari Jääskeläisen virittämää maahanmuuttokeskustelua Vihreästä Langasta ja Jääskeläisen blogista. Olenkin asiassa hyvin pitkälle samoilla linjoilla kuin Jääskeläinen. Päädyin myös lukemaan Hesarissakin tänään mainitun Jussi Halla-ahon parin vuoden takaisen blogimerkinnän.

Vihreiden naisten jättämästä tutkintapyynnöstä en sano mitään, mutta Halla-ahon kirjoitusta on pakko kommentoida.

Halla-aho on ilmeisen raivoissaan muslimimiehille, jotka hänen mielestään pitävät oikeutenaan raiskata paljastavasti pukeutuneita, vääräuskoisia naisia, ja vielä syyttävät asiasta naisia, koska nämä "viettelevät" miehet raiskaamaan. Mutta mitä Halla-aho itse tekee? Ensinnäkin, hän syyttää naisia siitä, että nämä muslimit pääsevät Suomeen tekemään rikoksiaan ("Ongelma ratkeaa vain poistamalla barbaarivalloittaja. Miesten enemmistö olisi tehnyt tämän jo kauan sitten, ellei harhautunutta hoivaviettiään hyväilevä eurooppalainen nainen, à la Mervi Virtanen, Eva Biaudet ja Tarja Filatov, seisoisi järkähtämättä barbaarivalloittajan suojakilpenä.")

Toiseksi, Halla-aho tuntee "houkutusta ajatella, että naiset saavat sitä, mitä pyytävät". Eli koska naiset päästävät muslimit Suomeen, he kerjäävät tulla raiskatuksi. Valehtelevatko korvani, vai kuulostaako tämä aika samantapaiselta ajattelulta kuin se, että koska nainen pukeutuu paljastavasti, hän kerjää tulla raiskatuksi?

No, Halla-aho kuitenkin yrittää vastustaa tätä houkutusta. Mutta, "[r]aiskaukset tulevat joka tapauksessa lisääntymään. Koska näin ollen yhä useampi nainen tulee joka tapauksessa raiskatuksi, toivon hartaasti, että uhrinsa sattumanvaraisesti valitsevien saalistajien kynsiin jäisivät oikeat naisihmiset. Vihervasemmistolaiset maailmanparantajat ja heidän äänestäjänsä." Anteeksi kuinka? Antoiko Halla-aho juuri luvan raiskata vääräuskoisia, anteeksi, siis väärin ajattelevia?

Minä ymmärrän kyllä, että Halla-aho on kiukkuinen. Minäkin olen. Ja minä ymmärrän senkin, että tällä provosoivalla kirjoituksella on kaikesta huolimatta perimmäisenä ajatuksena yrittää estää raiskaukset, ja jos se ei onnistu, niin ainakin rikosten tulisi kohdistua niihin, jotka Halla-ahon mielestä edistävät näitä rikoksia (tämä nyt vain osoituksena luetun ymmärtämisestä). Samaan hengenvetoon myönnän, että raiskaus on aiheena minulle erittäin vaikea, ilman minkäänlaisia henkilökohtaisia kokemuksia asiasta. Nämä seikat huomioon ottaen kommentoin Halla-ahon lauantaista blogimerkintää.

Halla-ahohan on siis tuo kattokruunussa roikkuva, sekä X:n että Y:n hyvinvointia toivova henkilö Z. Siellä muitten yläpuolella on varmasti mukava roikkua, kun hän missään vaiheessa ei kehota X:ää ja Y:tä kipuamaan myös kattokruunuun, vaikkapa krokotiilin vapauttamisen jälkeen. Ai niin, sehän on fyysisesti mahdotonta, koska vain miehet voivat roikkua siellä kattokruunussa. Naiset ovat tuomittuja pysymään lattialla krokotiilin uhattavana.

Mahtaa olla hienoa miehenä kommentoida asiaa. Tai ei tietenkään ole, kun "jokaisen joukkoraiskauksen ja muun naisiin kohdistuvan väkivallanteon jälkeen tiedostava naisväki syyllistää minua, suomalaista miestä, siitä, että suomalaiset naiset tuntevat turvattomuutta" (Halla-aho 20.12.2006). No anteeksi kauheasti.

Tällainen raiskauksella mässäily on mautonta, mutta siihenhän Halla-aho varmasti pyrkikin. Hän provosoi, ja moni provosoitui, minä mukaan lukien. Ei pitäisi provosoitua kun joku provosoi, sanotaan -- mutta jos provosoi, niin ei pidä ihmetellä jos joku provosoituu.

Ja nyt kun olen hieman saanut vedettyä henkeä, on sanottava, että keskustelu maahanmuutosta on mielenkiintoinen. Ja olen tyytyväinen, että tästä asiasta keskustellaan, vaikkakaan en ole varma ulottuuko tämä keskustelu edelleenkään tarpeeksi laajalle kansan ja varsinkin kansan edustajiston keskuudessa. Kaiken kaikkiaan toivoisin hieman sivistyneempää keskustelua, vaikka Halla-aholla onkin täysi oikeus tähän (omasta mielestäni alhaiseen) mielipiteeseensä.

Mutta hei Halla-aho, kyllä suomalaisista miehistäkin löytyy niitä, jotka kannattavat sitä, mitä kutsut "hallitsemattomaksi maahanmuutoksi sellaisista kulttuureista, joissa naisen raiskaaminen on sosiaalisesti hyväksyttävämpää kuin Suomessa". Mitäs niille sitten tehdään? 

but I'm saying nothing with feel

Porcupine Tree 'Anesthetize'

Aamut on tosi kurjia nykyisin. Joutuupa Inkan herättämään tai hän herää itse, hän pyytää päästä takaisin nukkumaan, tai nunnuu, kuten hän sanoo. Ei tunnu kivalta joutua sanomaan lapselle, että äitin täytyy lähteä töihin, ei äiti voi jäädä sinun kanssa nunnumaan.

Ei Inka silti onneksi ikinä kiukuttele heräämistä. Leikkien lopettaminen ja ulkovaatteiden pukeminen ovat ilmeisesti ne kiukuttavimmat asiat aamuisin, mutta siinä vaiheessa minä olen yleensä jo matkalla töihin...

Jotenkin tällä hetkellä on taas hyvin vahvana tunne, etten halua lisää lapsia. Okei, myönnän, että katselen ihastuneena varsinkin kaksosvauvoja (en tiedä mikä niissä on niin hirmuisen söpöä, se tuplavaiva?), ja kaikki tutut lapset ovat tosi ihania. Ja Inka nyt on ihan omaa luokkaansa. Joka päivä ihmettelen hänen osaamistaan ja muistiaan, ja naureskelen niitä hassuja juttuja joita hän keksii. Mutta silti -- ja osittain siitä syystä. Haluaisin edelleen keskittyä Inkaan. Varsinkin nyt kun olen töissä, ja näen Inkaa niin vähän, haluan antaa hänelle niin paljon huomiota kuin suinkin ehdin. Ja se rakkauden tunne tuota lasta kohtaan on niin suuri. Voiko minusta muka riittää toiselle lapselle? Ainakin alkuun Inka jäisi väistämättä vähemmälle huomiolle. Eikä uutta lastakaan ehtisi huomioda samalla tavalla kuin Inkaa vauvana, koska kuitenkin Inkaakin täytyisi huomioida. 

Tuo on kyllä huonoin mahdollinen syy, koska oikeastaan kysymys toisen lapsen hankinnasta on minulle tällä hetkellä niin hankala juuri siksi, että Inkan vuoksi haluaisin enemmän lapsia. Mielestäni Inka ansaitsee sisaruksia, jos ei muusta syystä niin vaikka siksi, että hänellä olisi aikuisena joku jonka kanssa valittaa äidistä, joka on traumatisoinut heidät omien neuroosiensa takia.
loput merkinnästä »
tagit: Inka, äitiys

Kävin lauantaina ensimmäisen kerran reiluun kahteen vuoteen rentoutumassa perinteisellä suomalaisella tavalla. Nyt väsyttää. Valvominen ja alkoholi eivät kyllä enää sovi minulle.

Oli silti todella mukavaa. Yli vuoden tauon jälkeen pääsin juttelemaan hyvän ystäväni kanssa. Ja vaikka keskustelu olikin enimmäkseen surkuhupaista ihmettelyä siitä, miten emme ole ollenkaan sellaisia kuin viisi vuotta sitten kuvittelimme, niin jostain syystä minusta tuntui, että puhuimme vapautuneemmin kuin koskaan aikaisemmin. Mikä lie meidät vapautti; tauko, tottumaton alkoholinkäyttö, vai ne surkuhupaisat tosiasiat. Molemmilla yllään korkeakorkoiset saappaat ja villakangastakki, ja lompakossa S-etukortti. Molemmilla mies, lapsi, omakotitalo ja oma auto. Molemmilla vakituinen työpaikka, ja varaa kulkea baarireissut taksilla. Emmekä kyllä silloin olisi harkinnetkaan Börsiä, mutta emme taida oikein enää olla Dynamon kohderyhmää. Tähänkö me tähdättiin?

Ei tähdätty, mutta ei tähdätty mihinkään muuhunkaan. Ei meillä ollut mitään sen kummempia suunnitelmia, ei hänellä sen enempää kuin minullakaan, kuten jo aikaisemmin kirjotin. Se oli sitä aikaa, kun me puhuimme paljon, ajattelimme liikaa, ja teimme paljon sellaista mitä ei enää tänä päivänä tulisi tehtyä. Ei meillä ollut resursseja tehdä tulevaisuudensuunnitelmia, kun emme tienneet miten selviämme viikosta.
loput merkinnästä »
tagit: oma aika, tulevaisuus, ystävät

Se onnistui. Jotkut eivät siihen uskoneet, mutta kyllä, USA:n presidenttinä on nyt tosiaankin mies, jonka ihonväriä tai nimeä monet eivät sulata.

Minä henkilökohtaisesti olisin kyllä ollut todella yllättynyt, jos McCain olisi voittanut, mutta onhan sitä toisaalta hullumpaakin tapahtunut, varsinkin Amerikan ihmeellisessä maassa.

Nyt jää nähtäväksi, onko tästä valinnasta lopulta mitään konkreettista hyötyä. Saako Obama selvitettyä Bushilta perinnöksi saamiaan ongelmia, tai edes parannettua maansa imagoa ulkomailla. Tai käykö niin, että Obama epäonnistuu yrityksessään ratkoa liian suuriksi paisuneita ongelmia ja neljän vuoden päästä republikaanit voittavat jälleen. Tai pahimmillaan, onko Obaman kauniit puheet pelkkää sananhelinää.

Mutta kyllä minäkin Obamaa onnittelen, en tiedä olisinko onnitellut McCainia. Joten optimisti taidan olla minäkin.

Kuntavaalien jälkeen on ollut mielenkiintoista seurata politiikkaa. Mikä lie paniikkireaktio iskenyt yhteen jos toiseen, kun perussuomalaiset veivät vaalivoiton, vaikka sama tendenssi kai tuntuu olevan vallalla muuallakin Euroopassa (kansallismielisten puoluiden nousu siis, ei perussuomalaisten...).

Itse lähinnä viherrän, mutta vaalien jälkeisen keskustelun ansiosta olen kyllä iloinen, ettei tällä kertaa tullut äänestettyä. Lähinnä viittaan tässä siihen, kun vihreä oikeusministerimme kaipailee tuntuvia rajoituksia sananvapauteen, vaikka väittääkin tulleensa väärinymmärretyksi. Mutta eivät vihreät ole saavutuksillaan tai edes mielipiteillään tähänkään asti mitenkään loistaneet. Jo jonkin aikaa minua on ärsyttänyt suunnattomasti se monikulttuurisuus- ja moniarvoisuusasioissa vallitseva kaksinapaisuus, jossa vihreät tuntuvat olevan mestareita. Kaikki pyhitetään kulttuurilla, eikä vieraita kulttuureita saa millään tavalla arvostella, tai heti leimataan rasistiksi. Kyseessä on se sama me vs. muut -retoriikka, jota käytetään ns. terrorismin vastaisessa sodassa, ja joka tappaa keskustelun ennen kuin se alkaakaan. Niinhän se demokratia toimii, eikös.

Kannattaa lukea tämän artikkelin keskustelua, jos aihe kiinnostaa. Ja samalla voi vilkaista Pasi Ilmarin blogiin, koska jostain syystä siellä vaan osataan sanoa asiat paremmin kuin täällä ajattomuudessa.

Varovaisesti toivon, että monikultturisuuden synnyttämistä arvokonflikteista uskallettaisiin vihdoin ja viimein keskustella avoimesti ja tarpeen vaatiessa kriittisestikin, ilman että kenellekään tatuoidaan leimoja otsaan. Ja koska vihreiden pitäisi olla puolueista se, joka kannattaa sekä sananvapautta että suvaitsevaisuutta, kuka olisi parempi aloittamaan tämän keskustelun kuin vihreät. Kunhan pääsisivät eroon siitä ylenpalttisesta poliittisesta korrektiudesta.