Rakas mieheni yllätti eilen, ja sanoi että haluaa kirjakauppaan shoppailemaan. Ja tämä samainen mies on ennen meidän suhteemme alkua lukenut vain pari hassua kirjaa! En silti ota tästä kunniaa -- tai ehkä ihan pikkuisen ;)

Mukaamme tarttui tällä kertaa seuraavat kirjat: Peter Høegin Lumen taju, Pasi Ilmari Jääskeläisen Lumikko ja yhdeksän muuta ja David Baldaccin Kunnian vartijat. Kaksi ensimmäistä olen halunnut lukea jo jonkun aikaa, viimeisen mies otti hyllystä summamutikassa.

Mikä tällä shoppailukerralla oli erityisen hämmentävää oli se, että nämä kaikki kirjat olivat kirjakaupan jännityspokkari-osastolla! Taisin juuri päästä sanomasta, etten mitenkään erityisesti pidä jännityskirjallisuudesta.

Eilen töissä lounaalla tuli puhetta kirjojen ostamisesta ja lainaamisesta. Häpeäkseni tunnustan, etten edes muista milloin olen viimeksi käynyt kirjastossa, vaikka opiskeluaikana siellä tuli käytyä helposti useamman kerran viikossa. Minulla ei siis ole mitään kirjastoja vastaan, ja minulla on vakaa aikomus hyödyntää niitä tulevaisuudessakin, vaikka tällä hetkellä kirjoja tuleekin ostettua enemmän kuin lainattua. Myönnän kuitenkin myös täysin rehellisesti, että rakastan kirjoja myös fyysisinä objekteina, ja minusta on ihanaa omistaa niitä. Varsinkin kauniita, kovakantisia kirjoja, joita en useinkaan raaski ostaa. Seuraava ostos on kuitenkin ehdottomasti Rajaa Alsanean Riadin tytöt -- tosin se oli ostoslistalla jo ennen kuin näin sen upean kannen, jolle tämä kuva ei todellakaan tee oikeutta!

Kiitos kaatosateen ja miehen huonosti ajoitetun hierojan, sain aikaiseksi tulla tänään autolla töihin!

Ensimmäistä kertaa yksin moottoritiellä kaatosateessa oli hieman pelottavaa, ja liikennevaloissa kirosin ihan takapuskuriin kiinni ajavia (varsinkin ylämäessä, ajatelkaa nyt hei!), mutta kaikki meni oikein hyvin. Tulin juuri sopivasti niin, että parkkipaikallakin oli hyvin tilaa.

Tänään käyn sitten töiden jälkeen hakemassa neidin päiväkodista, kun mies on tosiaan hierojalla juuri siihen aikaan. Inka ei ole nyt oikein mielissään päiväkotiin jäämisestä, sai olla kipeänä taas niin paljon kotona. Toivotaan kuitenkin, että tyttö tottuu taas pian päiväkotiin ja alkaa viihtyä siellä, ettei kaikkien tarvitse viettää päiviään suru puserossa.

Eilen käytiin hakemassa autontapainen ajoneuvoni. Ajomatka kotiin oli muutama sata metriä, mutta totta puhuen se oli vähän pelottavaa. Tähän mennessä en ole ajanut mitään paria vuotta vanhempaa autoa, ja tämä vanha kosla tuntui aivan erilaiselta ajoneuvotyypiltä, johon pitäisi ajaa erillinen ajokortti!

Noh, se kuitenkin sanoo Inkan mukaan brumbrum, joten eiköhän sillä työmatkat kulje :)

Nolottaa, kun tuo kirjat -osio on jäänyt päivittämättä. Sieltä puuttuu ainakin kolme (vai neljä?) viimeksi lukemaani kirjaa, ja pian olen lukenut jo Dan Brownin Murtumattoman linnakkeenkin loppuun.

Siinäpä muuten mielenkiintoinen tapaus. Siirtymä Ray Lorigasta Dan Browniin oli kuin tyly pudotus maan pinnalle, sen lisäksi etten ole koskaan ollut suuri jännityskirjallisuuden ystävä. Jatkuvat henkilöhahmojen ulkonäön ja muiden määreiden kuvailu on turhuudessaan rasittavaa, ja muutenkin kirjailija selittää välillä asioita hieman liian rautalangasta vääntäen. Yllättävän koukkuun nopeatempoinen juoni kuitenkin onnistuu saamaan, kun eilen luin kirjaa vielä illalla sängyssäkin.

Kärsinkin jonkinasteisesta kirjahimosta. Lueskelen lukupiirejä ja kirjallisuusaiheisia blogeja, ja toivon, että minulla olisi aikaa lukea vielä enemmän -- ja ehkä ennen kaikkea kirjoittaa ja osallistua keskusteluihin lukemastani.

Taidan haluta hieman liikaa. Pitäisi ehkä keskittyä vain yhteen asiaan: joko askarteluun, kirjoittamiseen tai lukemiseen (ja sitä musiikkiakin olisi mukava taas tehdä). Mutta en halua luopua yhdestäkään, joten tällä hetkellä teen vain vähän kaikkea enkä kunnolla mitään.

Olen mietiskellyt, miksi toiset ihmiset tuntevat niin suurta häpeää ja ottavat virheensä niin vakavasti, kun taas toisten asenne on se, että kaatuminen opettaa nousemaan pystyyn ja ihminen joka ei tee virheitä ei yleensä tee mitään muutakaan.

Inkaa katsellessa on myös pakko myöntää, että asioiden opettelu, vaikka ihan alusta saakka, on kannattavaa. On ylimielistä ajatella, että kaiken voisi osata heti, mutta mikä ihme siinä silti on, että kaikki pitäisi osata täydellisesti jo parin kerran kokeilun jälkeen?

Hyvänä esimerkkinä autoilu. Minulla on ollut ajokortti jo puolitoista vuotta, mutta koska ajaminen tuntuu niin hankalalta, olen mieluummin ajamatta. Järkevää, tosiaankin. No, siihenkin on tulossa muutos, kun olemme hankkimassa minulle vanhaa rouskua harjoitteluautoksi. Aamu- ja iltapäiväruuhkissa työmatkojen ajamisen luulisi opettavan hieman paremmin kuin sunnuntaireissut Inkan isovanhempien luo puolen tunnin ajomatkan päähän, aina samaa reittiä.

Ja siltikään, en halua tehdä virheitä. En halua opetella ajamaan, vaan haluan osata jo. Paniikki iskee heti, kun ensimmäisen kerran sammutan auton liikennevaloissa, ja koko ajokerta on pilalla. 

Mistä tällainen asenne tulee? Onko siitä mahdollista päästä eroon? Miten olla välittämättä tätä asennetta eteenpäin lapsilleen?

Luulen, että on ainakin parasta kannustaa menemään autokouluun hieman nuorempana.

Nyt kun Inka on hoidossa, työmatkat tuntuvat tuskastuttavan pitkiltä. Mutta on niissä hyväkin puolensa. Minulla on iPod täynnä Porcupine Treetä, ja välillä tuntuu kuin polkisin jossain toisessa ulottuvuudessa.

Muistan taas, että tarvitsen musiikkia kirjoittamiseen.

Keskiviikkoaamuna kun heräsin Inkan kanssa, en tiennyt pitäisikö itkeä vai nauraa. Neiti oli täynnä pieniä punaisia näppylöitä.

Epäilin heti vesirokkoa, mutta päivystävän lääkärin valistunut arvaus oli, että näppylät liittyvät siihen, mikä tauti Inkalla oli ollut puolitoista viikkoa sitten. Nyt näppylät ovat kokonaan hävinneet, eikä neidillä ollut missään vaiheessa kuumetta tai mitään muitakaan oireita.

Kysyin lääkäriltä, onko mahdollista, että kyseessä oli kuitenkin vauvarokon näppylät, vaikka ne tulivatkin puolitoista viikkoa korkean kuumeen jälkeen. Lääkäri vastasi, että kaikki on mahdollista. Eli siitä emme tulleet yhtään viisaammiksi, mutta ehkäpä Inka nyt on vihdoinkin terve.

Ihan hyvin meni, sanoivat hoitotätit kun menin hakemaan Inkaa. Vähäsen oli tyttö väsähtänyt ulkona ennen lounasta -- mikä ei ole ihme, kun jouduimme herättämään neidin aamulla tuntia aiemmin kuin hän on viime aikoina herännyt, minun kun piti olla yhdeksältä lääkärissä. Ruokaa oli syöty vähän, ja pienen itkeskelyn jälkeen jääty pupu kainalossa nukkumaan. Kun menin hakemaan Inkaa, hän nukkui vielä, mutta heräsi melkein saman tien. Sain erikoisvapauden käydä kurkkaamassa tyttöä kun tämä nukkui, ja oli kyllä hellyyttävää nähdä pikkuinen nukkumassa siellä isompien joukossa.

Pakko myöntää, että tämänpäiväinen oli äidille kova paikka. Mutta eiköhän tämä tästä. Oli mukavaa nähdä eräs toinen tyttö, jonka hoitojakson aloittaminen oli melko itkuinen, olevan  tänään iloinen ja pirteä. Niin ne siihen tottuvat. Onhan aivan normaalia, että se vaatii hieman aikaa, mutta eiköhän Inkakin pian opi luottamaan mukaviin hoitotäteihin, ja päivät menevät paremmin.

Illalla kun menimme nukkumaan, juttelimme taas Inkan kanssa kuluneesta päivästä. Kertasin kaiken päivän aikana tapahtuneen, ja sen jälkeen puhelin hieman päiväkodin hoitajista. Kysyin Inkalta, oliko hänen hoitajansa mukava, ja Inka nyökkäsi. On vaikea sanoa, mitä Inka tässä vaiheessa ymmärtää, mutta hän nyökkäsi. 

Huomenna sitten uudestaan.  

Inka ei ollut kuulema moksiskaan, vaikka lähdin. Edes ulkoa sisälle siirtyminen ei ollut harmittanut, ja oli syönyt kuten aina, eli melko vähän. Kun menin hakemaan tyttöä, vastaan tuli iloinen neiti joka vain hymyili minulle ja meni ohitseni jatkamaan leikkejä. Sain aika kauan houkutella ennen kuin suostui tulemaan mukaani kotiin nukkumaan. Niin se on reipas minun tyttöni.

Tänään on minun ja rakkaan mieheni 2-vuotis hääpäivä. Juhlistimme sitä viikonloppuna mm. käymällä lauantaina elokuvissa ja ravintolassa, ja illalla korkkasimme tätä hetkeä varten säästämämme Moët-pullon. Teki taas todella hyvää saada kahdenkeskistä aikaa, ja eilisiltaisten keskustelujen jälkeen oli ihana huomata, miten turvallinen olo minulla on tässä suhteessa. Olen löytänyt itsestäni piirteitä, joita en tiennyt minussa olevan, ja olen kiitollinen miehelleni, että hän on kärsivällisesti houkutellut niitä esiin.

Eilen kävimme vielä pitkällä pyörälenkillä koko perhe. Löysimme reitin, jota edes koko ikänsä täällä asunut mieheni ei ollut kolunnut. En tiennytkään asuvani niin kauniilla seudulla, ja niin lähellä skotlantilaisia lehmiä!  

Inka on nyt ensimmäistä kertaa päiväkodissa ilman minua. Kävimme viime viikolla torstaina ja perjantaina oleskelemassa siellä yhdessä sekä aamu- että iltapäivän, vain päiväunien ajaksi tulimme kotiin. Kaikki meni tietenkin hienosti, en kuvitellutkaan siinä olevan mitään ongelmaa niin kauan kuin minä olen taustalla. Eihän Inka minuun juurikaan kiinnittänyt huomiota siellä ollessa, mutta aina silloin tällöin tuntui tarkistavan, että olen paikalla. Saa katsoa miten käy nyt, kun en ole paikalla. Ulkona ollessa tuskin suuremmin kaipailee, mutta kun siirtyvät takaisin sisälle ja Inka alkaa olla väsynyt ja nälkäinen, saattaa ikävä jo iskeä.

Olisipa aikaa kirjoitella enemmän, koska asiaa riittäisi. Nyt täytyy kuitenkin syödä jotain ja täyttää päiväkotipapereita, ennen kuin haen tytön kotiin päiväunille.

Vatsatautia siis. Neljän tunnin itkuhuutokonsertin jälkeen soitin eilen päivystykseen, ja neuvoivat menemään tarkistuttamaan neidin korvat. Huuto loppui siihen puheluun, ja kun mies tuli kotiin puolen tunnin päästä, ei iloisesta ja touhukkaasta tytöstä uskonut että hän oli tosiaankin huutanut ja itkenyt neljä tuntia. Lääkäri epäili kuitenkin korvatulehdusta (ei nähnyt kunnolla vahan takia), ja antoi amoksisilliini-kuurin.

Minä olen lukenut liikaa siitä, miten antibiootteja määrätään aivan liikaa, ja kuinka ne huonontavat yleistä bakteerien vastustuskykyä. Soitin äidilleni saadakseni varmistuksen siitä, että minullekin on syötetty lapsena valtavasti antibiootteja jatkuviin korvatulehduksiin, eikä tämän enempää vahinkoa ole tapahtunut. Äitini sanoi, että minun täytyy hieman tinkiä periaatteistani Inkan kohdalla. Ja minähän tingin. Hassua vain tinkiä Inkan kohdalla periaatteista, jotka ovat tulleet vasta Inkan myötä.

Joka tapauksessa Inka saa nyt siis antibioottia, eikä vatsataudinkaan merkkejä enää ole. Kuumetta ei ole ollut pariin päivään. Jos tytön vatsa alkaa toimia normaalisti, huomenna mennään käymään päiväkodissa. Vihdoin ja viimein. 

Vatsatautiahan se oli. Neidillä on ilmeisesti masu aika kipeä, kun on ollut niin pirun kiukkuinen tänään. Nyt tyttö nukkuu, mutta sitä ennen itkeskeltiin ja kiukuteltiin kauan aikaa. Vihdoin sain neidin rauhoittumaan syliin telkkarin eteen katsellen Animal Planetia.

Ihmetyttää kyllä mistä Inka tämän pöpön sai, mutta tähän kai sitä saa tottua, kun päiväkoti alkaa.

Aloitin kirjoittamaan kommenttia jo muutama päivä sitten, mutta syystä jota en enää muista, se jäi kesken. Silloin oli kerrottavaakin, mutta nyt se tuntuu vanhentuneelta. Vaikkei olekaan.

Viime viikko oli lähinnä oikeaa lomaviikkoa jonka tulen tänä kesänä kokemaan. Pyörälenkkejä perheen kesken, kavereiden treffausta, shoppailua, grillausta, biljardia. Mukavaa, vaikkakin sokkeliremontin työmiehen aikataulut hieman sekoittivat meidänkin aikatauluja. Eikä se muuten ole vieläkään valmis, sokkeliremontti.

Ja tänään on se päivä, jolloin Inkan piti aloittaa päiväkotiin tutustuminen, mutta tyttö nukkuu sohvalla kuumeessa. Kuume nousi lauantaina, nopeasti ja korkealle, ja tietysti olimme miehen vanhempien luona yökylässä. Vielä eilenkään ei ollut muita oireita kuin korkea kuume, joten epäilin vauvarokkoa. Tänä aamuna tyttö sitten oksensi minut ja itsensä läpimäräksi maito-oksua, joten saa katsoa mistä on kysymys. Onneksi neiti on suhteellisen hyväkuntoinen, ja suostunut juomaan, vaikka ruoka ei olekaan maistunut.

Eipä näin kurjalla säällä olisikaan ollut kiva aloittaa päiväkotia, mahtavatko edes olla pihalla. 

Ai niin, viime perjantaina oli Inkan painokontrolli. Viimeisen kahden kuukauden aikana on tullut melkein 700g lisää painoa! Eli nyt otettiin kiinni se, mikä viime kerralla oli jäänyt vajaaksi. Paino suhteutettuna pituuteen ei kuitenkaan kääntynyt kuin aavistuksen nousuun (ja edelleen ollaa siis miinus-käyrällä), koska pituuttakin oli tullut kolme senttiä lisää. Joka tapauksessa kaikki hyvin, eikä mitään syytä huoleen. Eikä ihmekään, että neiti tuntuu yltävän joka paikkaan, ja alkaa painaa käsivarsilla. Alla uudet mitat.

Ikä        1v2kk  (1v)
Paino     8905g  (8225g)
Pituus    79,3cm (76,3cm)
Pipo      44,4cm (43,5cm)

On kyllä todella kurja ilma. Kesä loppui kertaheitolla? Vaikka kesäkuukausihan tämän pitäisi vielä olla. Eilen illalla katselin, kun katuvalot paloivat. Outoa, että on jo niin hämärää. 

Kuumepäivät ovat kyllä niin hiljaisia ja matelevia. Vaikka kuume ei olisikaan itsellä.