Yhdysvaltalaisen Freedom House -instituutin mukaan lehdistönvapaus kaventui selvästi lähes joka puolella maailmaa viime vuonna. Näin siis sekä diktatuurisissa valtioissa, että demokratioissa. Lähi-Idässä ja Pohjois-Afrikassa tilanne on jonkin verran parantunut, mutta jokaista edistysaskelta kohti on otettu kaksi askelta taakse, lehdistötiedotteessa sanotaan.

Länsi-Euroopassa on edelleen maailman paras lehdistönvapaustilanne, huolimatta siitä, että tilanne on huonontunut Portugalissa, Maltalla ja Turkissa. Silti tiedotteessa ollaan huolissaan nimenomaan länsimaiden lehdistönvapaudesta.

Suomen Journalistiliitto järjesti 29.4.2008 "Horjuuko sananvapaus? Sensuuria ja sananvapautta Suomessa ja Kiinassa" -keskustelutilaisuuden yhdessä mm. Amnestyn Suomen osaston kanssa. Täältä rajaseudulta en tietenkään päässyt tilaisuuteen, enkä pikaetsinnällä löytänyt ainakaan vielä keskustelun tuloksia. Ohjelmassa kuitenkin kysyttiin muun muassa seuraavaa: "Journalismikeskustelu käy Suomessa kuumana. Neuvoja journalisteille satelee joka puolelta; tuomioistuimista, poliitikoilta, talouselämästä, urheilujohtajilta. Pitääkö kuvaajan poistua kun poliisi käskee? Entä jos ministeri käskee? Kuka saa määrätä mitä internetistä Suomessa sensuroidaan?" loput merkinnästä »

Tuntuu siltä, että on mennyt pelkäksi kriisinhallinnaksi nämä blogimerkinnät, joten kirjoitellaanpas siitä lopusta 90%:sta elämää.

Inka täytti eilen 11kk, pieni lyhyt kuukausi enää, ja Inka-vauva täyttää kokonaisen vuoden. Järkyttävää. Vuosi sitten tähän aikaan aloin odotella innolla synnytystä, ja nautin valtavasta vatsastani. Nyt Inka mennä touhottaa sellaisella vauhdilla, että äiti hengästyy.

Inka on kävellyt jo puolitoista kuukautta. Puoli vuotta sitten neiti ei edes osannut ryömiä. Nyt kävellen päästään jo paljon nopeammin kuin kontaten ikinä, ja konttausvaihe on jäänyt jo taakse. Ulkonakin osataan kävellä kengät jalassa tosi hienosti, jopa meidän epätasaisella nurmikolla osataan mennä välillä ilman avustusta. Inkan kävelytaidot hämäävät, sitä meinaa unohtaa miten pieni toinen vielä on. loput merkinnästä »

Fine. Minä luovutan. Kyllä minäkin taivun ennen kuin katkean, vaikka hieman vastaan panenkin.

Ja siis älkää nyt väärin ymmärtäkö. Olen yrittänyt taipua jo useampaan otteeseen, mutta kun on ollut selvää, ettei yhdet päiväunet vaan kertakaikkiaan riitä Inkalle. Ainakaan joka päivä. Ja siinä kai se avain onkin. On turha kuvitella, että joka ikinen päivä on samanlainen. On mentävä sen mukaan, mitä kukin päivä tuo. Harmillista, kun Inka on saanut äidikseen ihmisen, jonka täytyy suunnitella spontaaniuskin. No ei nyt sentään joka asiassa, mutta näemmä näissä tärkeissä... 

Niin, nämä rytminmuutokset ovat tosiaankin vaikeampia minulle kuin Inkalle.

Enkä vieläkään tiedä, miten saan kaiken järjestymään, kun menen töihin. Optimisti sanoisi, että kyllä nämä rytmiasiat sitten järjestyy itsestään, mutta kun se nyt ei vaan riitä. On kurjaa, jos Inka heräilee ennen aikojaan vain siksi, että minulla on herätyskello soimassa. Menee kai siinä pienen rytmit ihan sekaisin.

No, tänään sitten sipattiin ensimmäisille päiväunille ennätyksellisen lyhyessä ajassa ja jo yhdeksältä, aikaisen aamuheräämisen ansiosta. Otetaan asiasta ilo irti ja väkerretään hääkutsut valmiiksi, eikös niin?

Pitkästä aikaa tosi huono aamu. Mä olen taas niin kyllästynyt tähän helvetin sekasortoon ja kaaokseen. Eikö edes joskus voisi olla rauhaa ja järjestystä.

Mutta tietty se on pään sisällä, jos on. Mun pään sisällä on pelkkää sotkua.

Ja sitten tulee tietenkin se huono äiti -olo. Siis mä luulin oikeasti että musta tulisi hyvä ja hieno ja kärsivällinen äiti. Kuka tahansa minut hyvin tunteva olisi nauranut ääneen varsinkin viimeiselle, jos olisin sen kehdannut jollekin aikanaan esittää. Jo ensimmäinen puoli vuotta Inkan kanssa osoitti minullekin, että metsään meni.

Blaaah. Pitäisi mennä taas tekemään niitä hääkutsuja. Joku oli tyrinyt kirkon puolelta, ja nyt täytyy tehdä osa kutsuista uusiksi, koska vihkimispaikka on väärin. Nehän olisikin muuten olleet valmiita. Eihän sellainen sovi. 

Aaah, yli 8 kuukauden tauon jälkeen soitin taas kampaajalle aikaa. Ja kävi ilmi, että luottokampaajani on tässä välissä taas vaihtanut kampaamoa! No, ei se mitään, minä menen kiltisti perässä. Kun kerran olen hyvän kampaajan löytänyt, en sitä helpolla vaihda.

Uudistetusta kuontalosta pääsen kuitenkin nauttimaan vasta kolmen viikon päästä, juuri ennen töihin paluuta. Mutta onpahan jotain mukavaankin odotettavaa samoihin aikoihin.

Minusta tulee hieman kiukkuinen, kun rytmini menevät sekaisin. Siksi osasin odottaa ongelmia, kun Inka heräsi tänään tunnin myöhemmin kuin tavallista. Siis kuinka niin se on vähästä kiinni?

Luulen, että tuossa on perimmäinen syy myös siihen, miksi tämä vauva-arki on tuntunut välillä niin vaikealta. Lapsella kun ei välttämättä ole joka päivä nälkä ja uni kellontarkasti, vaikka minä haluaisinkin elää niin.

Onneksi Inka kuitenkin on sellainen ilopilleri ja suloisuus, ettei äitikään voi olla kiukkuinen kauaa. Ainakaan Inkalle, jota ei moisista rytmihäiriöistä voi syyttää.

Saimme muuten tiedon, että Inka pääsee syksyllä siihen päiväkotiin, jonka valitsimme hänelle ensimmäiseksi vaihtoehdoksi. Tavallaan mukavaa. Minulla alkaa työt jo alle neljän viikon päästä. Siinä taitaa olla perimmäinen syy epätyypilliselle energialataukselleni. Yritän ajatella kaikkea muuta kuin töihin palaamista, ja saada aikaiseksi mahdollisimman paljon ennen kuin työ syö kaiken aikani. Mistä tulikin mieleeni, että on aika palata hääkutsujen pariin, ettei siskon tarvitse siirtää häitä vuodella eteenpäin.

Mä olen ollut ihmeen hyvällä tuulella viimeiset muutaman päivän, ja silloin sitä tulee yleensä tehtyä jotain typerää, tai oma käytös alkaa muuten vain ärsyttämään. Silloin pitäisi välttää sanomasta mitään ylimääräistä tai tekemästä mitään erikoista, mutta tietenkin silloin sitä on energiaa pistää lusikkansa joka soppaan. Olisi parempi vain olla pahalla tuulella, ja epäluuloinen kaikkea ja kaikkia kohtaan. Kun suojat on ylhäällä, tarvitsee harvoin katua.

Viime viesti jäi kuitenkin niin epämääräiseksi (oma syyni, kun aloitin kirjoittamaan juuri, kun Inkan päiväuniaika alkoi olla lopuillaan), että lisätään siihen vielä jotain, vaikka tuntuu, että olen jo kirjoittanut liikaa. loput merkinnästä »

Vanhoja ystäviä, menneitä tuttavuuksia. On ihmeellistä, miten jotkut ihmiset jäävät asustelemaan jonnekin mielen perukoille ja putkahtelevat esiin silloin tällöin, varoittamatta. Vaikka heidät olisi tuntenut vain vähän aikaa kauan sitten, jotenkin he ovat onnistuneet tekemään sellaisen vaikutuksen, etteivät he enää koskaan katoa elämästäni, vaikken enää ikinä heitä näkisi.

Ehkä se on oma ominaisuuteni, kuten rakastaminenkin. Terapeutin kanssa tuli aikoinaan juteltua paljon siitä, mitä rakkaus on, minä kun en sitä edelleenkään käsitä. Hän sanoi, että se on rakastajan ominaisuus, ei rakastettavan. Rakkaus toista kohtaan ei kumpua rakastettavasta, vaan rakastajasta. Niin kai se on, vaikkakin sitä on hyvin vaikea sulattaa. Se kyllä selittää hyvin sen, miksi toiset vain rakastavat rakastamistaan ihmistä, joka ei sitä ansaitse.

Ja samalla tavalla on minun ominaisuuteni, että jotkut ihmiset ovat tehneet minuun lähtemättömän vaikutuksen, olen lahjoittanut heille osan itsestäni. Jotkut ovat käyttäneet sitä väärin, toiset osaavat edelleen, vuosien jälkeen, tehdä minut siitä iloiseksi. Kiitokset siitä, ystävät, rakkaat ja vanhat tuttavat.

Tiedättekö sen tunteen, kun sellaiset asiat kuten sukkalaatikon järjestäminen tuntuvat huipputärkeiltä? Silloin on yleensä deadline umpeutumassa. Viime kerrasta onkin aikaa. Tällä kertaa kysessä on siskon hääkutsut, jotka olen tapani mukaan jättänyt viime tinkaan. Siis oikeasti, voiko jotain muka tehdä muuten, kuin viime tinkaan? Ei se ainakaan järkevää ole, nih.

Inka muuten järjestää mun sukkalaatikon joka päivä uusiksi. Sillä taitaa olla jatkuvasti jokin aikataulu umpeutumassa.

Olen aina ollut syksyihminen. Kevät on lähinnä pelottanut pitkän, pimeän ja hiljaisen talven jälkeen, kun ihmiset alkavat hymyilemään ja katsomaan silmiin kadulla talven synkistelyn jälkeen. Kesä on tuntunut naurettavalta joukkohahalta, johon kaikki ovat uskoneet, vaikka se ei koskaan tule. Ja sitten, kerta kerran jälkeen sitä on täytynyt itse todeta olevansa väärässä, kun kesä on kuitenkin tullut. Pitkä, kuuma kesä ilman koulua tai kursseja tai säännöllistä rytmiä. Syksy on aina ollut minulle ikään kuin vuoden alku, kun koulu tai kurssit ovat alkaneet, ja kaikki on aloitettu alusta.

Sekin kaikki on nyt toisin. Alan kai normalisoitua, miten tylsää. Aurinko ja lämpö piristävät, odotan innolla kesää ja kevyempiä vaatteita (nii-in, niitä hameita!). Inka voi juoksennella vapaasti pihalla, eikä pelkälle postinhakureissulle tarvitse topata tyttöä ulkovaatteisiin. Neidillä ei tarvitse olla hanskoja ulkona, vaan tyttö voi napsia mielin määrin roskia ja ökkömönkiäisiä suuhunsa.

Välillä kaipaan entistä elämääni. Tuota pientä, ahdistavaa elämää jota elin vielä viisi vuotta sitten. Olihan se yksinäistä, kaikista ihmiskontakteista huolimatta, kun en päästänyt ketään niin lähelle, että he olisivat oppineet kuka oikeasti olen. Mutta oman päänsä sisällä eläminen on omalla tavallaan turvallisempaakin, kun ei ole vastuussa kenellekään muulle kuin itselleen.

Mutta kaikki muuttui kun annoin dmun kiskoa itseni ulos tuosta pienestä, pään sisäisestä elämästä. Sitten tuli työelämä, talo, ja lapsi. Ja kevät. Ihana, aurinkoinen, lämmin kevät. Krookuksia hoitamattomassa kukkapenkissä ja sinivuokkoja ruskeiden lehtien peittämässä ojassa. Selkeä pää, ajoittaisista synkkyyshetkistä huolimatta. Kuka olisi uskonut. En minä ainakaan.

Ei. Minulla ei ole koskaan käteistä. Paitsi nyt.

Moottoripyörän myynnin synnyttämää harvinaislaatuista käteiskassaa on käyty pienentämässä tällä viikolla useampaankin otteeseen. Minä toimin maksumiehenä kahteen kertaan. Ensin kävimme aiemmin tällä viikolla Myllyssä ostamassa minulle ja miehelle hieman uusia vaatteita. Kassalla pyöritin kädessäni paria seteliä kuin en olisi ikinä ennen sellaisia pidellyt. Minulla oli sellainen olo kuin olisin tekemässä jotain luvatonta. Teki mieleni selittää. "Maksetaan nyt käteisellä, kun sitä kerrankin on..." "Onpas outoa maksaa käteisellä, yleensä maksan aina kortilla..." Sain kuitenkin pidettyä suuni kiinni. Silti tuntui, kuin olisi rikollinen, joka ei halua jättää peräänsä paperivanaa.

Tänään kävimme toistamiseen Myllyssä, tällä kertaa olimme ostamassa Inkalle ensikenkiä. Minä onnistuin kehittämään jonkinlaisen stressin ensikengistä, enkä huolinut merkkiä, jota en tunnistanut. Päädyimme siis ostamaan Eccon ensikengät Prismasta, jollainen olisi ihan tässä kodinkin vieressä. No, hinta oli sentään 10 euroa halvempi kuin mitä K-Kenkä omilla sivuillaan mainosti. Tosin olisin kyllä ollut valmis maksamaan sen saadakseni jonkinlaista apua kenkien valitsemiseen. No, eivätköhän nuo ole ihan sopivat neidille. Kassalla olin jo hieman rennompi, enää en kuvitellut olevani ryöstörahoja levittelevä pikkurikollinen. Annoin setelin kassalla, ja muistin sitten, että summahan ylitti 50 euroa, pitää näyttää paperit. Ai niin, mutta enhän minä maksanut kortilla. Kassaneiti antoi kuitin, ja minä meinasin tarttua kynään. Ai niin, mutta enhän minä maksanut kortilla!

Samalla shoppailureissulla miehelle tarttui mukaan hänen kauan haikailemansa GuitarHeroIII. Minä en ole sitä vielä tohtinut kokeilla, mutta uskallan silti väittää, että pelissä vaikeinta on samojen "rock-klassikoiden" kuunteleminen uudestaan ja uudestaan ja uudestaan... No, onneksi pelin mukana sentään tulee kitara. Kitarathan ovat niin seksikkäitä!

Yleensä on täysin vaaratonta ehdotella minulle suuria hankkeita, koska tyrmään ne vedoten rahanpuutteeseen. Toisinaan sitten taas juutun noihin puolileikillään heitettyihin ehdotuksiin, ja innostun niistä niin, että vedän miehen samaan suohon. Näin kävi eilen, kun mies ehdotti keittiöremonttia moottoripyörän myymisen ansiosta säästyvillä senteillä. Mietin asiaa koko päivän pienessä mielessäni, ja illalla suunnittelimme yhdessä, saisiko pienestä kopperostamme jotenkin toimivan.

Tällaisiin suunnitelmiin (lue: haaveisiin) saa kulumaan niin paljon aikaa. Ensin sitä surffaa kaikki mahdolliset sivut netistä, jotka sivuavat aihetta, ja sitten alkaa piirtelemään paperille suunnitelmia, mittailee ja pähkäilee. Ja sitten, monen monituisen asian parissa vietetyn illan jälkeen sitä tulee siihen tulokseen, ettei koko juttu kannata, ja se joko haudataan kokonaan tai se kutistuu pieneksi haamuksi alkuperäisestä.

Mutta vielä ei olla siinä vaiheessa! Vielä tällä hetkellä keittiöunelma elää ja voi hyvin. Ehkäpä, jos kaiken repisi irti ja alkaisi vielä pienentämään ikkunaakin, se voisi onnistua. Ehkäpä, jos tuon oven peittäisi, ryöstäisi pankin, ja suostuisi siihen, että keittiö on viikko-, mahdollisesti jopa kuukausikaupalla käyttökelvoton. Ehkäpä, jos hellan siirtäisi tuohon, vesipisteen tänne, ja jääkaapin johonkin toiseen huoneeseen.

No, joka tapauksessa keittiötilanteelle on jotain tehtävä. Tällaisenaan siellä on aivan liian vähän lasku- ja säilytystilaa. Saa nähdä, miten asia aikanaan ratkaistaan.

Ja se moottoripyörä. Koko viime kesän se oli käytännössä tarpeeton ja sitä yritettiin muutamaan otteeseen turhaan myydä. Nyt ehdin juuri iloita, että mahdun varmasti taas ajohousuihin, kun ostaja vihdoin löytyi. Näin se menee. 

Minä-osioon on nyt saatu jotain sisältöä. Se on vielä tynkä, mutta eiköhän se siitä kehity.

Tuon osion kirjoittaminen herätti paljon mietteitä. Jossain vaiheessa Inkan ollessa pienempi tuskastelin määreitäni. Sitä, että olen ensin äiti, sitten vaimo, sitten siivooja, sitten sisko... Että missä ihmeen vaiheessa MINÄ tulen?? Mutta sitten tajusin, että siellähän minä olen, sitähän minä olen: äiti, vaimo, siivooja ja sisko. Ja kasa muita määreitä.

Siitä tuli mieleeni eräs meditaatio, jonka tein Intiassa budhhalaisella meditaatiokurssilla taannoin. Siinä käytiin kehoa läpi osa osalta, pala kerrallaan mielessä irroitettiin ruumiinosia, ja pohdittiin hävisikö minä sen mukana. Se oli todella vapauttava meditaatio, muistan, että sen jälkeen oli harvinaisen hyvä olo. Se, mitä me kutsutaan minäksi, ei ole kuin kasa määreitä, eikä se häviä vaikka ne kaikki määreet häviäisi ja muuttuisi toisiksi.

Tykkään näistä harmaista päivistä. Saan nukutettua Inkan työntelemällä vaunuja edestakaisin pihatiellä murehtimatta sitä, että aurinko paistaisi vaunuihin. 

Minä-osio on nyt työn alla. Leikin niin kompleksista ja monitahoista persoonaa, että se hieman kestää. Omanapaisuuden ansiosta märehdin kuitenkin asiaa niin tiiviisti, että eiköhän sinne pian sisältöä saada.

Meidän sekasorto on sellainen, että varavuodevaatteet on säilössä rakkaan mieheni dmun työhuoneen sohvalla. Inka on päivänä muutamana käynyt nappaamassa sieltä tyynyn ja mennyt sen päälle kellimään ollessaan väsynyt. On muuten suloinen ilmestys.

Mummu oli ja meni, harmittaa etten saanut enempää aikaiseksi vierailun aikana. Tämä jatkuva bloggaaminen ei tietenkään auta asiaa, mutta minkäs teet. Laiska mikä laiska. 

Kävinpä tuossa taas pitkästä aikaa vilkaisemassa, mitä kuuluu vanhalle tutulle (nuori se on, monta tuntia mua nuorempi!). Ei tuo ole mihinkään muuttunut, hamekausi lähestyy ;)

Villen blogimerkinnän iloitessa keväästä minä katselen ulos harmauteen ja odottelen milloin Inka heräilee ulkona. Neiti on nukkunut jo puolitoista tuntia, se on aika lähellä nykyistä päiväunien keston maksimia. Tulipa siinä sitten mieleeni, että mitäs kaikkea mä olenkaan nyt tämän lyhyen blogikauteni aikana tänne kirjoitellut. Että missä mä elän: kirjoissa, Inkassa, hesarin uutisissa ja vieraiden blogeissa. Että mitä sitä on tullut viimeksi tehtyä ihan In Real Life.

No jaa, ehkä mä vähän liioittelen. Kävinhän mä juuri viikko sitten miehen kaverin tupareissa, ja vanhuksiakin näkee joka viikko. Inka on nyt mun elämäni, eikä se harmita mua pätkääkään. Ihan liian pian koittaa taas työelämä, ja sitten menee taas elämä mullinmallin.

Mutta ehkä pitäisi nähdä noita vanhoja ja nuoria tuttuja joskus ihan IRL. Vaikka vaan nostalgiasyistä ;)

Kirjat-osio on saanut lisää sisältöä. Tulipa mieleeni hieman yrittää selventää tuon osion funktiota. Kysehän ei missään nimessä ole kirja-arvosteluista, eikä edes kirjaesittelyistä, vaikka jossain määrin siinä sivussa teen niitäkin. Kyse on kuitenkin lähinnä kirjan lukemisen synnyttämästä ajatuksenvirrasta. Siitä, mitä mietteitä kirjan lukeminen on minussa synnyttänyt. Jos joku saa niistä kimmokkeen kirjan lukemiseen, hienoa. Joku toinen kirjan lukeneena voi taas vilkaista, mitä mieltä Tangerine on opuksesta ollut.

Muuten, myös Kirjat-osioon voi jättää kommentteja. Pahoittelut edelleen ennakkosensuurista. Pari päivää sitten spämmihirmu vihdoin iski ja moderointi osoitti hyödyllisyytensä, kun deletoin jonosta 14 spämmikommenttia. Muuten onkin näyttänyt hieman tyhjältä tuo moderointijono...

Kirjat-osio on vihdoin saanut sisältöä. Ensimmäisenä esittelen hieman viimeksi lukemaani kirjaa, Anna Politkovskajan Putinin Venäjää. Minä luen lähinnä silloin, kun syön aamu- tai iltapalaa, juuri muulloin minulla ei ole aikaa lukea. Pariinkin otteeseen meinasin jättää lukematta, etten olisi menettänyt ruokahaluani. Ja silti en voi kuin suositella tätä kirjaa kaikille, jotka haluavat pysyä ajan tasalla siinä, mitä maailmassa, mitä ihan meidän naapurissamme, tällä hetkellä tapahtuu.

Nyt lukuvuorossa on Chuck Palahniukin Eloonjäänyt (tällä kertaa ihan suomeksi). Ostin sen jokin aika sitten miehelleni, joka on lukenut vain vähän romaaneja. Olen lukenut sen muutamia vuosia sitten, ja ajattelin mieheni pitävän siitä. Olin unohtanut lähes kaiken kirjasta, muistin vain pitäneeni siitä. Nyt kirjaa lukiessani olen naureskellut miehelleni, että aika sairasta kirjaa hänelle suosittelin, mutta ilmeisesti mies siitä piti. Minä ainakin pidän, toisellakin lukukerralla. Ihanan sekopäistä tekstiä.

Huomasin tänään hesarin nettisivuilla otsikon Arvio: Neil Gaimanin Neverwhere ei onnistu täysin kolmannellakaan kerralla (HS 1.4.2008). Artikkelissa Jussi Ahlroth arvioi, ettei edes kolmas yritys pelasta Neverwhereä. Se ei toiminut alkuperäisenä kuunnelmana, ei siitä kirjoitetulla kirjalla, eikä pari vuotta sitten tehtynä sarjakuvaversiona, jonka tuottamisessa Gaiman ei itse ollut mukana. Gaimanin esikoisromaaniksi muodostuneen kirjaversion Ahlroth katsoo olevan "taas yksi näyte, miten sarjakuvien ja novellien taitaja töpeksii romaanin taiteen kanssa".

Noinko on? Minä ihastuin Gaimaniin Sandmanin kautta, mutta Neverwhere ei koskaan harmikseni kolahtanut. Mutta onkohan Ahlroth tutustunut Gaimanin myöhempään romaanituotantoon, kun uskaltaa väittää Gaimanin töpeksivän romaanin taiteen kanssa? American Gods ja Anansi Boys ovat nimittäin loistavia, suorastaan nerokkaita romaaneja. Myös Gaimanin lastenkirjat on mahtavia, en tosin tiedä missä vaiheessa uskallan alkaa niitä Inkalle lukea. Onneksi ovat omassa kirjahyllyssäni englanniksi ;)

Tietysti Ahlroth voi tarkoittaa vain Neverwhereä puhuessaan töpeksimisestä, mutta rehellisyyden nimissä olisi pitänyt mainita kirjailijan kirjoittaneen muitakin romaaneja.

Gaiman on mahdollisesti lempikirjailijani, mutta Neverwheren lukemisesta ei ehkä kannata hänen tuotantoonsa tutustumista aloittaa (vaikka se on ehkä helpoin). Neilin sivuilta löytyy hänen tuotantonsa, sieltä vaan etsimään sitä omaa taiteenlajia, jonka kautta herraan voisi tutustua. Valinnanvaraa riittää :)

Vaunuja keinutellessa on hyvää aikaa miettiä syntyjä syviä. Useimmiten aika kuluu niin, että päässä soi sama lastenlaulun pätkä uudestaan ja uudestaan, mutta tänään mietiskelin Suomen ministereitä. Aamulla miehen kanssa käydyn keskustelun tuloksena totesin, ettei minulla ole kovin hyvin Suomen tämän hetkiset ministerit muistissa, joten joutessani yritin muistaa mahdollisimman monta ministeriä.

Vanhanen tietenkin, ja Katainen. Kanerva vielä tähän aamuun asti. Brax, Pekkarinen, Väyrynen. Lindén (Karpela ei onneksi enää olekaan). Kahdesta viimeisestä ajatukset vievät muille teille. Tuli mieleeni, kuinka joku ottaa heti ministerin sukupuolen esille, kun naisministeri töppää tai laukoo typeryyksiä, mutta miesministerien kohdalla kyse on järjen puutteesta eikä jalkojen välissä olevasta killuttimesta (poikkeuksena tietenkin Kanerva, jonka kohdalla oli kyse nimenomaan tästä killuttimesta, yhdistettynä täydelliseen harkinnan puutteeseen). loput merkinnästä »